Tämä on tekstivastine KSL-opintokeskuksen ja Vasemmistofoorumin tuottaman Protopia-podcastin jaksolle Tulevaisuus tulee, mutta kestääkö mieli.
- Haastattelija 1: Elina Vainikainen, Vasemmistofoorumi
- Haastattelija 2: Sami Hakkarainen, KSL-opintokeskus
- Puhuja 1: Juho Mertanen, työterveyspsykologi
- Puhuja 2: Eeva Lilja, Koala-ryhmässä ja Terapiat etulinjaan -hankkeessa vaikuttava aktivisti
Puhuja 1 [00:00:00]: Meillä alkaa vuosikymmenen loppupuolella, tai silloin 2030 alkaa olla jo työelämässä ikäluokkia, jotka ovat jo lapsesta asti systemaattisesti saaneet laadukkaita taitoja itsensä ja läheisten kohtaamiseen. Sieltä alkaa tulla sitä painetta, että ehkä se semmoinen toksinen maton alle lakaiseminen ja hampaat irvessä graindaaminen ei enää ole se tapa olla maailmassa, tai me jotenkin huomaamme, että me olemme kaikki tämmöisiä enemmän tai vähemmän hukassa olevia ja apinoita, jotka posotetaan tällaisella helvetin isolla kivellä avaruuden läpi ja ollaan kaikki enemmän tai vähemmän jotenkin kuutamolla.
Haastattelija 1 [00:00:45]: Mielenterveydestä puhutaan nykyään ihan valtavasti ja sillä on tietysti erittäin hyvät syynsä. Sanotaan, että erilaiset mielenterveyden ongelmat ovat olleet hyvän aikaa kasvussa ja ihan erityisesti tästä on puhuttu nuorten ihmisten yhteydessä. Kun se yhdistetään siihen, että mielenterveyspalveluita ei ole ennenkään kauhean järkevästi ja riittävästi rahoitettu, niin nämä ovat sitten johtaneet siihen, että mielenterveyspalvelut ovat monessa paikassa aika lailla kriisiytyneet. Koko ajan tulee uutisia näistä, että kuinka pitkät hoitojonot ovat ja siitä, että miten jollain osastoilla ihmiset nukkuvat käytävillä, kun siellä ei vain yksinkertaisesti ole vuodepaikkoja.
Ja sitten luin tuosta tilastosta, että tällä hetkellä nyt jo puolet uusista työkyvyttömyyseläkkeistä myönnetään mielenterveysperusteella, mikä on aika valtava luku. Tämä on minun mielestäni aika jännää, että kun me kuitenkin tiedämme että… kun puhutaan fyysisestä terveydestä, niin tässä on kuitenkin aika monessa asiassa viime vuosikymmeninä menty eteenpäin. Koska ihmisten elinajanodote kasvaa koko ajan, ikääntyneet ihmiset ovat isossa kuvassa entistä aktiivisempia ja toimintakykyisempiä, esimerkiksi siinä kohtaa kun jäädään iän perusteella eläkkeelle. Niin kyllähän tämä tietysti herättää vähän kaikennäköisiä kysymyksiä. Jokin tässä yhteiskunnassa on ihan perustavanlaatuisesti pielessä, ja se sairastuttaa ihmisiä henkisesti.
Tietenkin tässä on osittain varmaankin kyse myös siitä, että näitä nykyään diagnosoidaan enemmän, tietoisuus niistä on ylipäätään lisääntynyt, mutta en oikein usko, että se selittää kuitenkaan kaikkea. Tänään meillä on tarkoitus asiantuntijoiden kanssa pohtia paitsi sitä, että mistä tämä kaikki juontaa juurensa, niin erityisesti sellaisia protopioita. Eli miten me voisimme rakentaa sellaista yhteiskuntaa ja tulevaisuutta joka tukisi paremmin myös ihmisten mielenterveyttä. Mitäs ajatuksia tämä teissä Sami herättää?
Haastattelija 2 [00:02:41]: Kiitos tästä rojaalista ”teistä”. Herättäähän se aika paljon kaikenlaisia, että… tämä on sillä tavalla jättiläismäinen aihe käsiteltäväksi, kun niitä syitä ja kausaliteettiketjuja voisi lähteä tosi monestakin kulmasta katsomaan.
Mutta ainakin minulla on myös ollut sellainen tunne, ja tämä on varmaankin monen muunkin jakama tunne, että kun tuntuu siltä, että koko tämä yhteiskunnassa eläminen on vähän kuin olisi Titanicin kyydissä, ja me tiedämme, että se jäävuori on tulossa, ja me vain kuitenkin olemme siellä laivassa emmekä myöskään pääse pois sieltä. On tällainen jumissa olemisen tunne, jossakin vääjäämättömästi omalla painollaan kulkevassa rakenteessa. Ja tämä lopun ajan horisontti on sitten yksi iso sellainen… jos nyt nivotaan yhteiskunnallisia aiheita ja sitä mielenterveyttä yhteen, niin sellainen, mikä aivan varmasti läpäisee kaiken.
Haastattelija 1 [00:03:45]: Joo, siis juuri noin, ja sitten tavallaan kun tähän maailmanaikaan liittyy vielä jotenkin korostetun paljon kaikennäköistä eritasoista epävarmuutta. Sekä todella isoissa, että sitten vähän pienemmissä asioissa.
Toisaalta meillä on tällaisia globaalin tason kaikkia koskevia valtavan mittaluokan kysymyksiä kuten vaikka ilmastokriisi ja luontokato, ja sitten toisaalta meillä on yksilökohtaisia asioita niin kuin se, että työ ja toimeentulo on epävarmaa, voi kokea yleistä toivottomuutta, ja nämähän kytkeytyvät myös hyvin suuresti toisiinsa.
Ja sitten kun samaan aikaan etenkin juuri nuorille asetetaan hirveä määrä erilaisia vaatimuksia, että ”Meillä olisi tässä tällainen kestävyysvaje, että voisitteko tehdä sille jotakin. Sitten toisaalta olisi hirveän hyvä, jos te jaksaisitte olla kasikymppisiksi työelämässä, tai sitten voisitte jossakin välissä tehdä vähän noita lapsiakin, että saataisiin tuo huoltosuhde korjattua jotenkin järkeväksi.”
Kun tätä kuvaa vasten miettii, niin onhan tällä lailla monella tapaa sairaassa maailmassa hyvinkin ymmärrettävää sairastua.
Mutta sitten toisaalta mietin myös sitä, että vaikka kuinka nykyään näistä mielenterveyden ongelmista ja sairauksista puhutaan, niin niillä on kuitenkin aika voimakkaat stigmat edelleen. Tuntuu, että yhä edelleen masentuneita ihmisiä syyllistetään siitä omasta tilanteestaan ja käsketään, että ”ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille”.
Ja edelleen on sellaista ajatusta, että mielen sairaudet eivät ole samalla tavalla sairauksia kuin fyysiset vaivat. Esimerkiksi mielialalääkkeitä monet kyseenalaistavat ja kritisoivat, vaikka ne voivat olla ihmisille ihan samalla tavalla elintärkeitä kuin jotkin kipulääkkeet.
Haastattelija 2 [00:05:21]: Kyllä, ja tästä kaikesta sitten päästää siihen sellaiseen filosofiseen kysymykseen myös, että missä määrin mielenterveyden ongelmat ovat kulttuurisesti sidonnaisia ja tällainen Foucaultin henkinen… että dekonstruoidaan se mielenterveyslaitoksen auktoriteetti… Tässä oli vain annettu jollekin erilaiselle kulttuuriselle normille mielenterveyden leima… niin silloin kysymys kuuluu, että voiko pelkästään normeja muuttamalla hillitä mielenterveyden ongelmien syntymistä. Ja toisaalta sitten myös, seuraako siitä dekonstruktiosta itsessään ongelmia.
Mutta tätä kaikkea me varmaankin voimme kysyä täällä onneksi meitä viisaammilta ihmisiltä ja meidän asiantuntijoiltamme. Seuraavaksi Juho Mertanen, tervetuloa studioon.
Puhuja 1 [00:05:19]: Kiitos, kiitos.
Haastattelija 2 [00:06:21]: Juho Mertanen on koulutukseltaan psykologian maisteri ja työskentelee työterveyspsykologina Pihlajalinnassa. Taustaa löytyy sekä yksilöterapian että työyhteisöjen parissa tehtävän työpsykologian saralta. Yksilövastaanottojen lisäksi Juho muun muassa kouluttaa mielenterveysaiheista, valmentaa esihenkilöitä, työnohjaa ja toimii konsultoivana asiantuntijana mielenterveyspalvelujärjestelmäämme kehittävässä työryhmässä. Tämän lisäksi hän vaikuttaa sosiaalisessa mediassa keskusteluun mielenterveydestä nikillä Lanttumaakar1.
Haastattelija 1 [00:06:57]: Loistavaa, tervetuloa! Meillä on sitten myös toinen vieras. Hän on Eeva Lilja, joka toimii Koala-ryhmässä, joka on tällainen mielenterveysaktivistiryhmä, jonka tavoitteena on poistaa mielenterveyshäiriöihin liittyvää stigmaa. Ja sen lisäksi Eeva on mukana myöskin Terapiat etulinjaan -hankkeessa. Tervetuloa.
Puhuja 2 [00:07:17]: Kiitos.
Haastattelija 2 [00:07:19]: Huh huh. Ai vitsi kun minua stressaa tämä oma tekstini ja sen lukeminen. On pakko sanoa jotakin muuta kuin mitä lukee tuolla paperissa, tulee rennompi olo. Mutta hei, aloitetaan tämä jumppa siitä, että vähän hahmotetaan kuulijoille, myös että minkälainen tämä mielenterveyspalveluiden systeemi näin alun alkaenkaan on. Mistä kaikesta tämmöinen suomalainen mielenterveyshoitopalveluiden ekosysteemi koostuu? Mitä kaikkia toimijoita siellä on?
Puhuja 1 [00:08:02]: Joo. No nythän meillä kun vuodenvaihteessa otettiin nämä hyvinvointialueet käyttöön, niin siellä käytännössä sosiaali- ja terveyspalvelut ovat näitten hyvinvointialueitten harteilla.
Tätä aikaisemminhan meidän terveydenhuoltojärjestelmämme oli hyvin pirstaleinen. Meillä oli oikeastaan jokaisella kunnalla tai näitten yhteenliittymillä kuntayhtymillä oli hyvin monenlaisia tapoja järjestää perustason palveluita. Oli kuntia, joissa oli vaikka ihan psykiatreja hommissa ja psykologeja ja psykiatrisia sairaanhoitajia, ja sitten osa kunnista oli taas päättänyt olla järjestämättä, ja sitten ehkä vähän tarjosi tämmöistä… voisi puhua rumasti jopa näennäishoidosta. Koska sitten meillä on myöhemmät portaat, erikoissairaanhoito ja kuntoutuspsykoterapia, joka sitten siinä kohtaa jos perustaso ei pystynyt ihmistä auttamaan, niin sitten otti ihmisen tilanteesta koppia.
Esimerkiksi kuntoutuspsykoterapiajärjestelmä joka on toki hyvä ja monella tavalla mainio systeemi, tarjosi kunnille mahdollisuuden olla järjestämättä niitä palveluita, koska kuntoutuspsykoterapiaan ohjaamisesta ei koitunut kunnalle kustannuksia. Ihmiselle toki koitui.
Nyt me Eevan kanssa molemmat tässä Terapiat etulinjaan -toimintamallissa olemme olleet mukana. Nythän tätä järjestelmää on koitettu viedä enemmän siihen suuntaan, että olisi tällainen intensiteetiltään porrastettu hoitovalikoima, jotta sitten olisi matalan kynnyksen hoitoja, joihin pääsisi nopeasti. Olisi tietoa ja taitoa tarjolla, ja joitakin internet-pohjaisia resursseja, ja sitten sitä mukaa kun tilanne vaikeutuu, olisi myös enemmän ammattilaisilla kokemusta ja osaamista ja moniammatillisuutta, ja edelleen sitten näitä erityistason yksiköitä, ja sitten myös kuntoutuspsykoterapiaa.
Mutta sen lisäksi ajattelen… Olen itse tuolta järjestökentältä esimerkiksi Mieli ry:n palveluksessa ollut jonkin aikaa, jossa sitten taas on myös koitettu kehittää kansalaisyhteiskuntaa ja ylipäätään yhteiskuntaa paremmin mielenterveyttä huomioivaksi. Tiedämme tutkimuksesta, että suurimmat terveyshyödyt tulevat kuitenkin yleensä sote-sektorin ulkopuolelta, jolloin se, miten me tämän yhteisen kuntamme ja yhteiskuntamme järjestämme, kuitenkin luo pohjan sille, miten me psyykkisesti myös voimme.
Tämmöistä ehkä nyt lähiajan poikkileikkausta, ja sittenhän meillä satoja vuosia kun katsotaan taaksepäin, niin sittenhän meillä on kaikenlaisia Seilin saaria ja valtion mielisairaaloita, mutta ehkä me emme mene niihin nyt syvemmin tässä.
Puhuja 2 [00:10:47]: Joo, ehkä tähän nykykuvaan vielä lisäksi se, että tämä on sillä tavalla kahden luokan järjestelmä, että etuoikeutetuilla on julkisen terveydenhuollon lisäksi työterveyshuolto usein, tai itse maksettu yksityinen terveydenhuolto, missä sitä hoitoa saa ehkä sitten paljon helpommin usein kuin julkisella sektorilla on saanut.
Minun mielestäni tämä historia, että miten tämä on muodostunut, on todella mielenkiintoinen. Suosittelen Karoliina Ahosen väitöskirjaa. Hän on tutkinut tätä historia-aspektia 1900-luvun alusta. Mielenterveyden hoito keskittyi vakaviin mielenterveyden häiriöihin, ja sairaalaan mentiin periaatteessa loppuelämäksi. 80-luvulta alkaen sitä alettiin purkaa, mutta resursseja ei kokonaan ikinä siirretty muihin palvelujärjestelmiin, tai sitten se riippuu paikkakunnasta. On sattumanvaraista, miten sinne pääsee.
Nykyään sitten vakavammin sairaiden tilanne on ollut aika heikko myös. Palvelujärjestelmä on sellainen, että pitää olla kykyjä vaatia hoitoa ja tietää, mistä sitä vaatii.
Puhuja 1 [00:12:25]: Joo, tosi hyvä jatko tuohon. Ajattelisin vielä, että myös julkisen järjestelmän sisällä on hierarkiaa myös sen suhteen, että jos on vaikka päihdeongelmaa, niin sitten siihen psyykkiseen, mielen hyvinvointiin on vielä vaikeampi saada apua. Nimenomaan Karoliinan väitöskirja on aivan loistava jotenkin myös… ja meillä on… ajattelin paljon sellaisia heijastumia ihmisten ennakkoluuloista siihen, että miten palvelujärjestelmä on muotoutunut.
Haastattelija 1 [00:13:02]: Tämä oli tosi mielenkiintoinen tämä sen hahmottaminen, että tosiasiassa meillä on ikään kuin kahden kerroksen väkeä palveluissa. Meillä on niitä, jotka saavat esimerkiksi työterveyshuollon kautta ja joilla on mahdollisuutta maksaa ja niin edespäin. Ja sitten on toinen osa, joka jää vähän niin kuin heitteille. Se on hyvin mielenkiintoinen näkökulma.
Tavallaan tämä liittyy ehkä pikkaisen myös siihen, että missä vaiheessa sitä hoitoa saa ja kuka sitä saa, että tätä pikkaisen sivuttiin. Meillähän julkisessa puheessa hirveästi korostetaan sitä, että pitää olla varhaista puuttumista ja pitää ehkäistä, ja se säästää rahaa ja kaikkea ja sössössöö. Mutta sitten se ei kuitenkaan tosiasiassa toteudu, juuri koska puutteelliset resurssit.
Kaikkien kannalta olisi parempi, että apua saisi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mutta me kuitenkin tiedämme, että käytännössä monilla ihmisillä on se, että pitää olla todella, todella huonossa kunnossa ennen kuin apua saa. Ja toisaalta siinä kohtaa ei välttämättä enää osaa tai kykene sitä hakemaan. Miten te näette tämän, että tässä meidän nykyisessä järjestelmässämme tätä varhaisen puuttumisen systeemiä voitaisi saada tehokkaammaksi? Jos vaikka Eeva aloittaisi.
Puhuja 2 [00:14:13]: Tuo on mielestäni todella tärkeä kysymys. Kaikki sen varmaankin tietävät, jotka näihin asioihin vähänkään ovat perehtyneet, miten tärkeätä se on, että saa apua, ennen kuin ongelmat kasautuvat, koska sitten se on aina isompi homma avata sitä vyyhtiä, jos on ollut itsekseen sen ongelman kanssa pidempään. Ja vaikka olisikin kriittisemmässäkin tilassa, niin sitten mitä tuolla kokemusasiantuntijapiireissä on, niin siinäkin vaiheessa on usein hankala saada apua, koska järjestelmä on vain ollut niin tukossa.
Mutta tuota… ehkä tämä Terapiat etulinjaan -toimintamalli jonkinlaista apua ainakin tuo siihen, että etäkoulutetaan lyhytterapeuttisiin menetelmiin sinne terveydenhuoltoon aika isolle joukolle ammattilaisia…
Haastattelija 2 [00:15:22]: Sori, sopiiko kysyä, että mitä on lyhytterapeuttinen menetelmä?
Puhuja 2 [00:15:26]: Joo. Se on tällainen, kun perinteisesti terapiat ovat olleet vähintään vuoden mittaisia, niin lyhytterapeuttinen voi olla viidestä kahteenkymmeneen kertaa about. Voi olla erilaisia viitekehyksiä, voi olla kognitiivinen tai jokin muu, mutta se on tällainen lyhyt interventio.
Niitä koulutetaan nyt paljon, resursseja käytetään tehokkaasti. Se ei ole vain sitä, että mennään juttelemaan sinne psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sitten hän kysyy, että mitä kuuluu, ja sitten se on vain sellaista ylläpitävää. Ainakin siitä on alustavia tuloksia, että se vaikuttaa. Eikö vain?
Puhuja 1 [00:16:20]: Joo. On, on. Joo, minä voin tuosta jatkaa kohta. Mutta sano vain, jos sinulla on…
Puhuja 2 [00:16:24]: Joo, en tiedä, oliko minulla tässä mitään ratkaisuja tähän kysymykseen. Olisi hyvä, että sen apua hakevan ei tarvitsisi tuoda esiin sitä perustelua, perustella sitä avun tarvetta. Kun on ollut ne resurssit vähissä siellä, niin sitten ei edes kerrota, että mitä oikeuksia on, tai millaista apua voi hakea. Sitten joutuu taistelemaan siitä avusta.
Haastattelija 1 [00:16:59]: Mikä sinun kokemuksesi Eeva on, siis kuinka paljon ihmiset tosiasiallisesti jättävät menemättä hoitoon, kun he ajattelevat, että siellä on niin pitkät jonot, että en minä pääse kuitenkaan?
Puhuja 2 [00:17:09]: No, olen juuri kirjoitellut tuosta stigmasta ja siihen liittyen joku – en muista nimeä – on sanonut, että mielenterveyspalveluihin jonotetaan kotona, ei terveysasemalla. Muistaakseni oli jokin tutkimus, että puolet hakeutuvat hoitoon, ja vielä pienempi osa heistä pääsee sinne hoitoon. Kokemus vastaa myös sitä. Jos on joskus hakenut apua, mutta ei ole sitä saanut, niin kynnys kasvaa taas korkeammaksi, koska siitä tulee sellainen olo, että minua ei osata auttaa tai että minua ei haluta auttaa, minä en ole tarpeeksi tuottava yhteiskunnan jäsen, että minua haluttaisiin auttaa tai jotakin tällaista.
Puhuja 1 [00:18:02]: Joo, minä olen nähnyt sellaisen ison aineiston missä neljäkymmentä prosenttia ihmisistä, jotka kaipaisivat tai tarvitsisivat mielenterveyspalveluiden apua, loppujen lopuksi päätyy sinne palveluiden piiriin. Siihen toki liittyy monenlaisia syitä, ja osittain siitä syystä on myös tärkeätä, että meillä on vaikka netissä asianmukaista tietoa ja kaikenlaisia harjoitteita ja monenlaisia erilaisia hoitovaihtoehtoja tarjolla, että ne sopivat erilaisiin elämäntilanteisiin.
Lyhytterapeuttiset menetelmät, mistä Eeva puhuit, niin ne ovat tosiaan yksi osa tätä meidän Terapiat etulinjaan -toimintamallia, ja niitten myötä… ne ovat yksi työkalu lisätä varhaisen puuttumisen mahdollisuutta ja tarjota ammattilaisille mahdollisuuksia myös aidosti auttaa, jos hän tulee palveluitten piiriin vielä siinä kohtaa, kun hänellä on vaikka suhteellisen lieviä tai keskivaikeita oireita tai hänen toimintakykynsä on suhteellisen hyvä.
Nyt kun me olemme näitä välineitä tuonne kentälle vieneet, niin meidän seurannassamme kuitenkin ehkä jopa puolet ihmisistä, jotka sinne palveluiden piiriin hakeutuvat, tulevat siinä kohtaa, kun ne ovat vielä lieviä tai keskivaikeita, ja nimenomaan nyt julkisten palveluitten piiriin.
Sitten meillä on tavallaan ollut sellainen käytäntö, että me ensin jonotutamme kaikkia, ja sitten jono pääsee kasvamaan, kun ovat kaikki siellä jonossa. Ja niin kuin Eeva sanoit, että hoidot – jos ne vielä ovat pitkiä ja niitten vaikuttavuutta ei seurata, ja sitten niissä on tosi paljon työntekijäkohtaisia mieltymyseroja siinä, mihin siinä keskitytään ja kaikkea tällaista alueellista vaihtelua – niin sitten me emme systeemitasolla oikein tiedä, mistä kohtaa kehittämistä kannattaa edes lähteä aloittamaan.
Nyt olemme saaneet tähän mennessä tällä meidän toimintamallillamme jo varsin hyviä tuloksia esimerkiksi tällaisella… me olemme nettiin laittaneet sellaisen kuin Terapianavigaattorityöväline, joka antaa kenelle tahansa mahdollisuuden mennä klikkailemaan oirekyselyitä ja kertomaan esitietoja sinne palvelujärjestelmälle, ja sitä kautta saada myös itse työvälineitä avunhakemiseen.
Olemme saaneet hyviä tuloksia siitä, että ihmiset ovat jo tällaisten avointen apuvälineitten kautta saaneet kuitenkin jotenkin jäsennettyä sitä tilannetta. Myös se on nopeuttanut hoitoon pääsyä, ja sieltä on tunnistettu niitä lieviä ja keskivaikeita tilanteita, joille on pystytty aloittamaan hoito vaikka viikon tai kahden viikon sisällä. Ne eivät ole päässeet kertymään vaikeiksi ne ongelmat, ja sitten taas ammattilaisen syvempi pysähtyminen ja kohtaaminen pystytään enemmän fokusoimaan niihin hankaliin tilanteisiin.
Totta kai tällaiset tietotekniikkavälitteiset apuvälineet eivät toimi kaikille. Meidän seurannoissamme ehkä semmoinen kolme neljäsosaa, neljä viidesosaa kuitenkin, jotka sitten apua julkiselta sektorilta hakevat, niin heille tämmöinen sopii. Jolloin jos nyt me ajattelemme tällaisena pyramidina tai portaikkona sitä hoitojärjestelmää, niin aikaisemminhan meillä, niin kuin Eevakin taisi sanoa, että meillä on ollut sinne ylimmälle portaalle ja sinne pitkiin terapioihin aivan valtava jono ja temppurata, ja ihmisen pitää todistella todistelemisen jälkeen, että ”minä nyt oikeasti voin huonosti”, ja sitten jos ei ole voimavaroja käytössä, niin eihän sitä jaksa todistella, ja sittenhän jättää sen avun hakematta.
Mutta nyt me olemme saaneet pikkuisen käännettyä sitä ylösalaisin ollutta pyramidia toisinpäin. Nyt meillä olisi heti vaikka terveyskeskuslääkärin vastaanotolla, jos menee sinne valittamaan jalkaa, ja hän huomaa että puhut myös unettomuudesta, niin hän pystyy saman tien tarttumaan siihen. Että ihminen saisi myös apua siellä, missä hän palveluitten piiriin tulee, eikä sillä tavalla, että häntä hyppyytettäisiin ja juoksutettaisiin. Sinulla oli käsi pystyssä.
Haastattelija 2 [00:21:55]: Minkälaisia ovat nämä tekniset välineet, mistä mainitsit?
Puhuja 1 [00:21:58]: Esimerkiksi nyt tämä, että se on netissä nyt se terapianavigaattori. Se on kaikille avoin tapa arvioida psyykkisen jaksamisensa tilannetta kansallisesti suositeltuja, validoituja mittaristoja vastaan.
Ja kun masennuksia nyt on miljoona erilaista tässäkin maassa, niin se, että jokin masennuskysely antaa sinulle jonkin pistemäärän, niin se ei täysin tavoita sinun kokemustasi, mutta se antaa jonkinlaisen suunnan siitä, onko tässä nyt ehkä lievästä vai tosi hankalasta tilanteesta kyse.
Samalla tavalla vaikka mielenteveystalo.fi -verkkosivusto on tosi suosittu, ja sitä me olemme nyt tässä päivittäneet kuluvan kevään aikana. Siitä on julkaistu täysin uusi versio. Siellä on valtakunnan parhaiden ammattilaisten kirjoittamia oppaita siihen, miten vaikka ahdistuksen tai sosiaalisten tilanteitten pelon, tai jonkin tällaisen kanssa pärjää.
Tutkimuksista tiedämme, että osalle ihmisistä ne jo tuovat suurta apua, jos on vaikka sellainen perhetilanne tai rahatilanne, että ei pysty tulemaan vastaanotolle asti. Sitä minä tarkoitan, että meillä on tärkeää olla monenlaisia vaihtoehtoja, koska se perinteinen kasvokkain keskusteleminen jonkun empaattisen nyökyttelijän kanssa ei sovi kaikkiin elämäntilanteisiin. Meillä on koko paletti käytössä, jotta me pystymme auttamaan myös ihmisiä, joilla se tilanne on niin hankala, että heidän omat resurssinsa eivät riitä.
Matka on tosi, tosi alussa, ja tässä on nyt vielä ihan valtavasti hommaa myös edessä. Mutta esimerkiksi kansallinen mielenterveysstrategia on tuonne 2030 asti kirjoitettu. Toivottavasti siinä kohtaa meillä on jo konkreettisiakin tuloksia, että miten tämä homma etenee.
Haastattelija 1 [00:23:43]: Minua hämmentää jotenkin tosi aidosti tämä, että miksi tätä tehdään vasta nyt? Siis juuri se, että no okei, tietenkään meille ei vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten ollut esimerkiksi digitaalisia välineitä sillä tavalla, että ne ovat tietysti myös antaneet ikään kuin yhden pelivälineen siihen lisää. Mutta mikä teidän tulkintanne on, että me olemme vuodessa 2023, ja nämä ongelmat on tiedetty todella, todella kauan. Miksi tähän on tartuttu nyt vasta? Onko se resurssikysymys, asennekysymys vai ovatko nämä vain ihmisten silmissä toisarvoisia asioita?
Puhuja 2 [00:24:20]: Minä olen ehkä viime aikoina tullut siihen tulokseen, että se stigma on vain yhä niinkin iso, että se ulottuu sinne poliittiseen päätöksentekoon, sitä ei, vaikka tiedetään, että se on iso ongelma… se ei toimi myös… tai ei anneta niitä resursseja, tai ei ole lähdetty kunnianhimoisesti kehittämään sitä, koska se stigma ulottuu sinne asti, eikä tunnisteta sitä, että kuinka mielenterveys… kuinka iso ongelma se on. Se tunnistetaan jollakin tasolla, mutta sitä ei saa sinne käytäntöön. Luulen että se liittyy tähän stigmaan. Mitä mieltä Juho olet?
Puhuja 1 [00:25:10]: Tosi vahvasti samaa mieltä. Ajattelen, että se on ensin asennekysymys, ja sitten kun se on asennekysymys, niin se on sen kerrannaisena resurssikysymys. On ollut haluttomuutta, ja sitten mihin Eeva viittasi tuossa jo aikaisemmin, meillä on ollut täällä tavallaan kaksi rinnakkaista palvelujärjestelmää.
Meille hyväosaisille on toimiva järjestelmä, josta saa saman päivän aikana erikoislääkäriajan, ja se ehkä nyt palautuu sitten filosofisemmin myös siihen, mitä arvoa me terveydelle annamme. Jos ajatellaan, että terveydellä on sekä itseisarvo että välinearvo, niin se välinearvo on nyt nimenomaan se, josta työnantajat ovat olleet valmiita maksamaan, ja sen takia he ovat halunneet tämän rinnakkaisen ohituskaistan rakentaa.
Hyvä kysymys. Ja sitten juuri se, että mitkä ne ovat sitten ne todelliset keinot lähteä sitä asenneilmapiiriä parantamaan. Ajattelen, että niissä kuplissa, joissa nyt itse liikun, asenneilmapiiri on jo huomattavasti keventynyt, mutta olen itse esimerkiksi tehnyt sellaisia sosiaalisia kokeiluja, että olen viljellyt tuonne jonnekin Tokmannin ilmoitustauluille lappuja, missä on kirveen kuva, ja suunnannut oikein sellaisille äijille mielenterveysmainontaa. Sieltä tulee melkein viikoittain kuusikymppisiä ukkoja puhumaan sitä, että en olisi missään tapauksessa hakeutunut puhumaan tästä vuosikymmeniä jatkuneesta ahdistuksesta, jos en olisi tullut nähdyksi tai se mainos ei olisi ollut siellä rautakaupan aulassa, tai jossakin aivan yllättävässä paikassa.
Että kyllä meillä yhteiskunnallista ja ehkä kulttuurista sosiaalista taakkaa tässä mielessä on vielä paljon, paljon purettavana. Näin minä ajattelen.
Haastattelija 2 [00:27:05]: Minulle tulee tuosta mieleen sellainen ajatus, että kun hyvinvointiyhteiskunnan pääpremissi – tai miten ihmiset sen joskus ymmärtävät, ainakin vaikka se ei olisikaan mikään hyvinvointiyhteiskunnan rakenteen itse uskoma premissi – mutta kuitenkin se ajatus on vähän niin kuin se, että valtio hoitaa, jotta meidän ei tarvitsisi. Eli me maksamme näitä veroja ja kaikkia näitä maksuja siksi, että me saamme systeemin, joka vie sen taakan sitten kansalaisten ja yksilöiden vastuulta, mikä on siis täysin perusteltu ja ihan hyvästä lähtökohdasta rakentuva pointti.
Mutta nyt sopii kysyä, että onko se kuitenkaan sitten deliverannut sitä lupaustaan. Onko se todella näin, että me olemme onnistuneet tällä hyvinvointiyhteiskunnalla tekemään tämä juttu kotiin? Ehkä tässä on edelleen kansalais… bottom up -tyyppiselle jutulle tarvetta ja kysyntää.
Haastattelija 2 [00:28:08]: Olen samaa mieltä, ja siten toisaalta olen myös samaa mieltä vastakkaisen näkemyksen kanssa, koska tavallaanhan esimerkiksi vanhustenhoito on suhteessa – mehän olemme vähän niin kuin onnistuneet tuossa, että me olemme eristäneet vanhukset jonnekin palveluitten piiriin, ja nythän meidän ei tarvitse heitä hoitaa. Mutta samalla me olemme menettäneet kytköspaikan kuoleman arkipäiväisyyteen, ja sellaiseen sukupolvelta toiselle siirtyvään viisauteen ja kaikkeen semmoiseen. Tuo on monipolvinen kysymys.
Sitten vielä ehkä palaisin noihin rinnakkaisiin järjestelmiin… suomalainen piirre palvelujärjestelmässä on lisäksi, että meillä ovat ylikorostuneet ne pitkät terapiat, jotka tutkitusti kohdistuvat hyväosaisille akateemisille ihmisille. Siihen myös liittyen Suomessa mielenterveysongelmien esiintyvyys ja vakavuus on voimakkaammin yhteydessä sosioekonomiseen tilanteeseen kuin muualla Euroopassa. Suomessa taloudellinen tilanne ennustaa mielenterveyttä enemmän kuin jossakin muualla, jossa me ajattelemme kuitenkin, että hyvinvointiyhteiskunta ei ole niin pitkälle kehittynyt, jolloin tässä on paljon tällaista ihmeteltävää näin niin kuin ammattilaisellekin.
Haastattelija 1 [00:29:28]: Joo, siis tässä nyt tavallaan sivutaan aika monessa puheenvuorossa näitä yhteiskunnan rakenteita ja sitä, miten se ohjaa meitä eri tavalla erilaisiin järjestelmiin ja meillä on erilaisia mahdollisuuksia toimia siinä. Kuitenkin aika useasti kun kuuntelee mielenterveyskeskustelua, tulee vähän sellainen olo, että vieläkään ei osata kunnolla tunnistaa, että ne mielenterveysongelmat eivät ole mitään yksilöllistä heikkoutta, vaan mitä me tuossa alkupuheenvuorossakin jo sivusimme, että yhteiskunta ihan aktiivisesti sairastuttaa ihmisiä.
Miten me voisimme luoda sellaisia mielenterveyspalveluita, jotka samaan aikaan tunnistaisivat nämä yhteiskunnalliset rakenteet, mutta toisaalta eivät unohtaisi yksilöä toimijana? Juho jo tuossa mainitsi tämän kirveen kuvan Tokmannin ilmoitustaululla, mutta mitä muuta tällaista vastaavanlaista voisi olla? Eeva?
Puhuja 2 [00:30:31]: Ehkä tässä on tullut esille aikaisemminkin, että olen sitä mieltä, että tässä yhteiskunnassa on aika hankala voida ainakaan koko elämäänsä hyvin, koska puolet suomalaisista, puolella on elämänsä aikana mielenterveyden häiriö. Se on tosi suuri osa, ja varmaankin se voi olla vielä suurempikin, mutta siitä ei vain… He eivät ikinä ehkä hakeudu hoitoon.
Mutta ehkä viimeisen vuoden, parin vuoden aikana ainakin julkisessa keskustelussa ollaan edes päästy tähän kysymykseen käsiksi. Sitä ennen se on ollut sitä, että palvelut ovat olleet tukossa, mutta ehkä nyt siihen on jotenkin… sitä edes vähän mietitään, että mistä nämä ongelmat syntyvät. Ainakin jos puhutaan nuorista. Tämä on taas ehkä tällaista ylätason löpinää, en tiedä onko konkreettisia ratkaisuja tähän.
Minua ilahduttavat sellaiset puheenvuorot, että mielenterveyden ammattilaiset kirjoittavat jonnekin Hesarin mielipideosastolle, että he eivät voi ratkaista niitä yhteiskunnallisia ongelmia, mitä nuoret kohtaavat, tai nostavat esiin sen, miten niihin olosuhteisiin voi mukautua se yksilö.
Tein ennen töitä ympäristötunteiden parissa, ja mielestäni se on sillä tavalla, että siellä se tunnistetaan, että esimerkiksi ilmastoahdistus on luonnollinen reaktio siihen, mitä meidän maailmassamme tapahtuu. Mutta se voi mennä häiriötasoiseksi jopa, aiheuttaa vakavaa toimintakyvyttömyyttä, silloin ensisijainen – toki pitää pitää huolta yksilöstä, mutta ensisijainen toimi on tehdä niitä poliittisia tekoja, että tälle ahdistuksen aiheuttajalle tehdään jotakin.
Voisiko sitä ajatusta laajentaa, että ehkä me emme olekaan niitä sairaita aina. Toki riippuu… tai kyllä uskon, että ei kaikki peilaudu yhteiskuntaan, mutta myös yhteiskunta aika vahvasti sairastuttaa, niin kuin hyvin sanoittekin siinä alussa.
Puhuja 1 [00:33:29]: Minulla on tähän yksi konkreettinen ehdotus väliin: poistetaan karenssit. Kun ihminen jos haluaa… ajatellaan vaikkapa tällaista klassista burn out -keissiä, että ihminen alkaa kokea jossakin vaiheessa työtään, että tämä on liikaa, tai sieltä tulee vaikka, siellä on sellaista käytöstä, mikä todella paljon kuormittaa.
Tämä henkilö voi mennä jonnekin työterveyteen ja näin, ja siellä voidaan antaa periaatteessa ihan hyviäkin neuvoja, mutta ne neuvot saattavat olla sellaisia, että ”miten sinä siedät sitä tilannetta, ja miten sinä kykenet handlaamaan sen tilanteen”, vaikka jostakin näkökulmasta katsottuna parempi ratkaisu voisi olla vain lopettaa se duuni suoriltaan ja olla vähän aikaa tekemättä mitään, ja sitten eksistentiaalisesti pohdiskella siinä, että mitäs nyt sitten. Ja sitten kun alkaisi tuntua… sitten voisi ehkä hakeutua hoitoon, jos vielä siltä tuntuu.
Mutta tuossa jo näkee semmoisen, missä selvästi nähdään, että yhteiskunnallinen ja mielenterveydellinen leikkaavat toisiaan.
Haastattelija 2 [00:34:40]: Joo, ja tuo… tuo sana ”mukautuminen” mitä Eevakin tuossa käytti, että mitä… ja sinä alussa nostit sen Foucault’n sieltä meidän iloksemme, niin tuota, että mikä se on tavallaan ollut se mielenterveyspalveluille rakentunut yhteiskunnallinen rooli, niin toki se on semmoinen ylivuotosäiliö, mihin yhteiskunnallisista toimimattomista rakenteista pitkälti kumpuava paha olo on vuodatettu.
Kyllä minä mielenterveysammattilaisena jatkuvasti mietin sitä, että miten osasyyllinen minä siihen olen, että kun minä autan ihmistä sietämään, vaikka nyt koetan itse rajata paljon sitä, että jos se tavallaan… että jos kasvi lakastuu, niin meidän pitäisi pohtia, että miten sitä lannoitetaan, eikä vaihtaa sitä kasvia. Siinä jatkuvasti tasapainoilee sen yksittäisen ihmisen inhimillisen kärsimyksen vähentämisen ja toisaalta niihin olosuhteisiin vaikuttamisen välillä tästä… esimerkiksi minun teoreettisessa viitekehyksessäni käytetään paljon tällaista hyväksymisen, jopa radikaalin hyväksymisen käsitettä, ja tällainen ajatus, että pitäisi hyväksyä tosiasioina ne asiat, mihin ei voi vaikuttaa, niin siitä ajatuksestahan myös seuraa sellainen passiivisuus mahdollisesti.
Onko se nyt Angela Davies, joka on pyöräyttänyt sen niin päin, että ”okei, pitää vaikuttaa niihin asioihin, mitä ei voi hyväksyä. Tavallaan se aggression valjastaminen muutosvoimaksi ja sen viestin tuominen sieltä mielenterveyspalveluista, niin kuin Eevakin tässä sanoi – että vaikka viestinnän taso on yksi vaikuttamisen kanava, niin sekä valtakunnallisesti että kunnallisesti että paikallisesti tuoda sitä tavallaan – varsinkin nuorilta ajattelen sitä viestiä kaikilla mahdollisilla suilla, että tässä ei nyt ole kyse mistään yksilöiden vääränkaltaisuudesta, vaan että me olemme globaalisti epäonnistuneet näihin kriiseihin vastaamisessa.
Meiltä on aikuisuus kateissa, me tavallaan sysäämme nuorille ja lapsille ratkaistavaksi sellaisia ongelmia, mistä me itse olemme yrittäneet pestä käsiämme. Onhan se nyt aivan absurdia, että sitten me ihmettelemme sitä, että nuoret voivat huonosti ja syytämme älypuhelimia siitä pahoinvoinnista. Totta kai älypuhelimet tuovat sen kaiken pahoinvoinnin niitten nuorten taskuun, mutta silloinkin heidän kanssaan sitä sisältöä pitää pystyä käymään läpi.
Aikuisen tehtävä on olla se kanssasäätelijä ja turvan tuoja ja puskuri siinä maailman pahuuden ja maailman välissä, koska se kasvurauha mahdollistaa sen oman toimijuuden hakemisen ja aktiivisen ahdistuksen kanavoinnin toiminnaksi, mistä Eevakin tuossa puhuit.
Haastattelija 1 [00:37:28]: Yksi juttu, mikä minulle tuli tässä mieleen, että miten me puhumme mielenterveysongelmista, mielenterveyden haasteista ja niin edespäin… tavallaan meillä on hirveän voimakkaana minun mielestäni sellainen ajatus, että olet joko terve tai olet sairas, ja that’s it. Siinä ei ole ikään kuin välissä mitään, vaikka mielenterveys on kuitenkin jatkumo. Tämä saattaa heijastua sieltä, mitä aikaisemmin tuossa puhuttiin siitä, että miten meillä ovat korostuneet hyvin pitkät terapiat ja tällaiset laitoshoidot ja muut vastaavat, joihin päädytään silloin, kun on todella sairas. Mutta se, että se on ikään kuin enemmänkin jonkinlainen jatkumo, eikä ole olemassa sellaista on-off -juttua, että on joko terve tai sairas.
Minusta tuntuu, että suomen kieli on hirveän hankala kuvaamaan sellaista tilannetta, jossa et ole totaalisen sairas etkä totaalisen terve, vaan jotakin siltä väliltä. Meillä on sellainen sana kuin ”osatyökykyinen”, mutta sehän lähestyy koko elämää pelkästään työn kautta ja ihminen on kuitenkin aika paljon muutakin kuin työ. Tai sitten voidaan puhua mielenterveyskuntoutujista, mikä on ongelmallinen, koska eivät kaikki aina kuntoudu johonkin tiettyyn kohteeseen. En tiedä, mitä ajatuksia tämä teissä herättää?
Puhuja 2 [00:38:56]: Joo, me olemme paljon tuolla Koala-ryhmässä puhuneet tästä mielenterveyskuntoutuja-termistä. Se on mielestämme stigmaa lisäävä, koska se on niin, että sinun pitää jotenkin kuntoutua jotakin varten, mikä usein on se opiskelu tai työ. Se on se tavoite, ja sitten jos olet opiskelussa tai työssä, niin sitten sinut on saatu sieltä pohjalta ylös. Me käytämme sen vaihtoehtoisena terminä ”mielenterveystoipuja”. En tiedä onko sekään täydellinen, mutta se ainakin on pehmeämpi termi.
Mutta sitten… joo, nuo ovat tosi mielenkiintoisia nuo sanat. Myös tämä ”mielenterveyden ongelma” on jotenkin… en tykkää siitä ”ongelmasta” mutta en tykkää myöskään sanoa ”mielenterveyden haaste”, koska se tuntuu joihinkin tilanteisiin vähättelevältä. Tämä on oikea ongelma… en tiedä, mikä siihen olisi hyvä termi. En ole keksinyt vielä.
Puhuja 1 [00:40:15]: Tuo on myös sellainen pohdinta, mitä minä olen paljon sekä työn että henkilökohtaisen elämän saralla saanut harrastaa, koska iso osa… että eihän meillä ole mitään labrakoetta vaikka masennukseen, että ”nyt sinä olet masentunut”, ”nyt sinä et ole” tai että on joitakin hähmäisiä aivokuvantamistuloksia, joista ehkä voi päätellä jollakin todennäköisyydellä, että jossakin tietyllä alueella on jotakin.
Vaikka psykologia on oma tieteenalani, niin se on hyvin pitkälti tilastotieteen soveltamista. Sitten se on normaalipopulaatiossa keskiarvo vaikka… niin kuin nyt ahdistuneisuudessa on jossakin kohtaa ja sitten me vain porukalla päätämme, että missä nyt on normaalin ja epänormaalin raja, ja kuuntelemme sitä subjektiivista kokemusta. Siihen vaikuttavat kulttuuriset odotukset ja henkilökohtaiset arvot ja normit ja tavoitteet ja sitten se, että miten se omannäköisen elämän eläminen häiriintyy, se on ihan tosi vaihtelevaa ja kirjavaa.
Jotenkin ajattelen, että… siitä on sellainen australialainen tutkija kuin Corey Keyes lähtenyt hakemaan kahden akselin mallia. Siellä on vaaka-akselilla – tai sellaista nelikenttämallia – siellä on vaaka-akselilla Mielenterveyden häiriö – Ei mielenterveyden häiriötä, ja pystyakselilla Mielenterveys tai Kukoistaminen tai Riutuminen. On mahdollista, että on jokin diagnoosi, mutta samaan aikaan on myös sitä mielenterveyttä, sitä hyvinvointia jäljellä.
Ja sitten ajattelen että mediaympäristö esimerkiksi ruokkii tosi vahvasti semmoista… ensinnäkin, että meidän mielenterveyskeskustelumme tuntuu jotenkin typistyneen sellaiseen toimistotyöläisten työuupumussankaritarinoihin, että ”ensin minulla oli se uupumus ja sitten sain oivalluksen ja nyt olen hyvinvointialan yrittäjä ja nyt tämä mielenterveys on ratkaistu”, kun sitten taas tosielämässä se on kuitenkin enemmän sellaista jatkuvan tasapainon hakemista, ja vähän niin kuin fyysinen tasapaino on sellaista pienten korjausliikkeitten tekemistä koko ajan, niin samalla tavalla henkinen tasapaino on tilannesidonnaista ja pienten korjausliikkeitten tekemistä ja sopeutumista ja mukautumista ja oppimista ja taitojen harjoittelua ja kaikkea sellaista.
Dynaaminen jatkumo -luonne, mitä Elina tuossa nostit, niin ajattelen, että sehän on niin kuin… se on todempi sille ilmiölle, ja se ulottuu mielestäni myös vaikka tuonne psykoosikirjon puolelle ja kaikenlaisiin tällaisiinkin ilmiöihin, tai vaikka johonkin neuropsykiatrisiin tai vaikka johonkin ADHD-puolelle. Eihän se, että jokin toiminnanohjaus on hankalampaa, tai keskittymisjänne on vähän lyhyempi kuin jollakin toisella, niin kuka siihen voi mennä sivusta sanomaan, että tuo on nyt ongelma ja tuo ei ole ongelma? Vaan ongelmallisuus muotoutuu vuorovaikutuksessa lähiympäristön ja omien tavoitteitten ja toiveitten kanssa.
Pitkä räntti taas, mutta tavallaan se, että mistä ne omat toiveet ja tavoitteet ja se kapeuttava kategorisointi syntyy, niin sehän on nimenomaan nyt tämä meidän ylikaupallistunut mediaympäristömme, joka yrittää tarjota meille tuotteita ratkaisuksi siihen, että me emme sovi meille markkinoituun malliin. Meidät ohjataan mieluummin turruttamaan tunteemme Netflixin tai jonkin ostokäyttäytymisen kautta sen sijaan, että me antaisimme sen hankalankin tunteen tulla ja oltaisiin sen kanssa, ja etenisimme sen jälkeen kohti seuraavia elämän kompastuksia. Kyllä tässä on paljon yksisilmäisyyttä ja haluttomuutta ymmärtää näitä ongelmia, joita me vasemmalla kädellä koitamme ratkaista. Nyt minä annan muittenkin puhua.
Puhuja 1 [00:44:04]: Joo, hei kiitoksia. Me olemme nyt… meillä on tässä puoli tuntia vielä aikaa, ja olemme tässä aika paljon käsitelleet, maalanneet tätä ongelmaa, ja minä ehdottaisin, että skipataan kysymysluettelosta pari kohtaa. Mennään suoraan sinne tulevaisuusunelmointiin nyt, kun sille on vielä aikaa, koska se on kuitenkin tämän podcastin premissi.
Miltä sitten näyttää se tilanne, missä jotenkin voidaan sanoa realistisesti, että me yhteiskuntana oikeasti teemme, tehtäisiin edes yksi nykäys paremmin kuin nyt? Miltä se teidän mielestänne pitäisi näyttää?
Puhuja 1 [00:44:55]: No, tähän on olemassa kehikoksi kaikenlaisia vaikka WHO:n terveyden edistämisen asiakirjoja, jotka hahmottavat sitä poliittisesta päätöksenteosta sinne palvelujärjestelmään asti. Niin kuin aikaisemmin sanoin, niin iso osa siitä hyvinvoinnista ja terveydestä rakentuu kuitenkin aivan muualla kuin siellä sote-palveluissa.
Olen itse esimerkiksi ollut kehittämässä sellaista kuin Hyvän mielen kunta -tarkastuslistaa, jossa kunnan näkökulmasta käydään läpi erilaisia toimintoja, vaikka liikuntapalvelujen saatavuutta, julkista liikennettä ja kirjasto-, ajanvietto- ja harrastemahdollisuuksia ja tavallaan nyt niitä arkiympäristöjä, joissa ihmiset voivat kohdata toisiaan ja tehdä itselleen merkityksellisiä asioita. Sellaisen pohjan valaminen… ajattelen ihan fyysisen toimintaympäristön rakentamista sen mukaan, minkälaisia vuorovaikutustilanteita se mahdollistaa.
Jokin kaupunkisuunnittelu, viheralueitten olemassaolo, ne ovat tutkimusten mukaan tosi vaikuttavia myös psyykkiseen jaksamiseen. Me pystymme kartalta mittaamaan, että mitä pitempi matka on lähimpään metsään, niin sitä todennäköisemmin sinulla on korkeat ahdistus- ja masennuspisteet. Yhteys on aika lailla yksioikoinen.
Tuollaisten rakenteiden taso on yksi tärkeä, ja toinen on keskustelukulttuuriviestinnän stigman purun näkökulmat. Siihen on kaikenlaisia yrityksiä jatkuvasti, mutta en osaa nyt sanoa, mikä sen ketsuppipullon siellä avaisi muuten kuin erilaisten tarinoiden näkeminen, kohtaaminen, tavallaan sen vaikenemisen tuottaman illuusion purkaminen, että nämä eivät nyt kosketa ketään nämä ongelmat. Se on varmaankin tärkeä askel.
Kolmas tärkeä sektori, ajattelen, on se mitä minä vaikka tuolla sen toimintamallin puitteissa edistän, eli se, että myös se palvelujärjestelmä aidosti vastaisi niihin ihmisten tarpeisiin. Että sitten, kun sitä apua pyydetään, niin sitä olisi myös tarjota, ja sillä tavalla, mikä sen ihmisen omaan tilanteeseen sopii, eikä sillä tavalla, että pyöreät palikat laitetaan neliönmuotoisesta reiästä läpi ja sitten ihmetellään, kun hän ei nyt suostu toipumaan. Ehkä nuo osa-alueet minä tästä tunnistaisin. Miten Eeva, minkälaisia ajatuksia sinulla on?
Puhuja 2 [00:47:26]: Joo, hyvin hahmotettu tuo. Ehkä tuohon poliittisen päätöksenteon… olen samaa mieltä, mutta yhdessä vaiheessa tutustuin sellaiseen, kun tehdään poliittisia päätöksiä, niin joskus tehdään niin, että kun ne kohdistuvat lapsiin, niin tehdään tällainen, että mitkä ne vaikutukset ovat tosiasiassa lapsiin. Kaikista poliittisista päätöksistä pitäisi tehdä mielenterveysvaikutusten arviointi. Se tarkoittaa sitä, että jos tehdään joitakin koulutuspoliittisia päätöksiä, asetetaan vaikka… tai ensikertalaisuuskiintiöitä korkeakoulutukseen, niin ennen kuin se päätös tehdään, pysähdytään sen äärelle, että miten hei tämä vaikuttaa niin kuin väestön mielenterveyteen.
Se olisi mielestäni suuri edistysaskel että päästäisiin sellaiseen. Niitä voisi jo etukäteen miettiä, että ei tule tällaisia tilanteita niin kuin nyt on tullut jossakin koulutuspolitiikassa, että ollaan huomattu, että hei, me uuvutamme nyt lukiolaiset ihan täysin. Jos siihen olisi pysähdytty ennen kuin päätös olisi tehty, niin se olisi voitu ennustaa aika hyvin.
Stigmanpurkutasolla, jokapäiväisessä elämässä ja somessa, sitä koetetaan Koala-ryhmässä tehdä. Toki se on pienimuotoista, mutta puhutaan näistä asioista ja nujerretaan esimerkiksi kokemuksia meidän ryhmäläisiltämme jostakin aiheesta ja sitten tehdään siitä somepostaus. Kaikkea kokemustietoa kun jakaa, ihan silläkin tasolla että vaikka sanoo töissä, että menen tästä töistä terapiaan, niin se voi olla jo iso askel jossakin ympäristössä.
Haastattelija 1 [00:49:56]: Minusta tuntuu, että tämä on jotenkin, mikä tässä tulee teidän molempien puheenvuoroja kuunnellessa, että tavallaan juuri se, että tätä mielenterveystilannetta ei voida ratkaista puuttumalla ainoastaan yksilöitten mielenterveyteen, vaan että se vaatisi isompia paitsi palvelujärjestelmän uudistamisia, myöskin laajempaa asenneympäristön muutosta ja ehkä jopa yhteiskunnallisten rakenteitten muutosta. Että olisi parempaa työelämää, vähemmän kilpailua, ilmastokriisi otettaisiin todesta, tällaisia tosi… että tuo mielenterveysvaikutusten arviointi oli jotenkin ihan mainio ajatus.
Mutta sitten mietin myös sitä, että kuinka todennäköisenä te pidätte tällaisia uudistuksia ja millä aikajänteellä? Näettekö mahdollisena sen, että ihan oikeasti sanotaan vaikka viidentoista vuoden päästä meillä tehdään mielenterveysvaikutusten arviointeja ja meillä on esimerkiksi työelämää kehitetty siihen suuntaan, että me emme idolisoi niitä viisitoista tuntia päivässä tekeviä yrityspösöjä, vaan ihaillaan sitä, joka muokkaa suoritteensa omaan jaksamiseensa ja niin edespäin?
Puhuja 2 [00:51:12]: Niin, oliko kysymys se, että näemmekö me, että tämä on mahdollista?
Haastattelija 1 [00:51:15]: Niin, näettekö te, että se on todennäköistä ja jos se on, niin miten siihen voisi edetä?
Haastattelija 2 [00:51:20]: Onko hyvä kysymys, että onko se todennäköistä, vai olisiko se niin, että onko mahdollista, ja mitä pitäisi tehdä? Koska kun kysyy, onko se todennäköistä, se vie sen toimijuuden jonnekin tuonne, joku muu hoitaa?
Puhuja 2 [00:51:35]: Niin. Jaa. Kyllä mielestäni ainakin on mahdollista, todennäköisyydestä on vaikea sanoa. Sano sinä Juho.
Puhuja 1 [00:51:57]: Ei, kyllä minä siis ajattelen, että esimerkiksi siitä mielenterveysvaikutusten ennakkoarviointia, sitä viedään jo tällä hetkellä eteenpäin. Niitä on Osaavia tekijöitä töissä -hankkeessa, jotka sitä yrittävät ujuttaa käytäntöön, ja tällaisia työkaluja tässä vuosien ja vuosikymmenten varrella on paljon otettu käyttöön jo. Vaikka nämä Hyvän mielen kunnat – me teimme sellaisen Hyvän mielen työpaikka -checklistin, jossa on sitten taas organisaatioitten toimintaan liittyviä – taas enemmän sen tavallaan kaikkea muutakin kuin sitä työterveyshuollon ja terapian tarjoamista, vaan nimenomaan sitä, miten se työ järjestetään ja miten siellä viestitään, miten huolehditaan palautumisesta, miten johdetaan.
Tavallaan kaikki… että mielenterveys rakentuu kuitenkin kaikessa siinä kanssakäymisessä, mitä me arjessa toistemme kanssa teemme, niin tavallaan sinne vaikuttamalla ja sinne apuvälineitä tuomalla ja myös niitä arvioinnin välineitä ja jotenkin pysähtymisen hetkiä tuomalla, niin kyllä sitä muutosta, sitä on jo tapahtunut ja sitä tapahtuu koko ajan.
Ajattelen, että tässä nyt vaikka sukupolvien välillä tapahtuu aivan valtavia loikkia tämän asian tiimoilta, ja se on ehkä osittain olosuhteitten pakottamaa. Ajattelen, että vaikka taloudelliset tekijät – jotka valitettavasti ovat kuitenkin myös hyvin pitkälle ihmisten toimintaa ohjaavia tai ainakin ihmisten muotoilemien rakenteitten toimintaa ohjaavia – niin kuin sinäkin sanoit että vaikka ne työkyvyttömyyseläkkeet ovat niin suuri kuluerä, että ihmiset eivät pysty enää olemaan osallisia tässä meidän yhteisessä kunnassa. Kyllä sieltäkin niitä kannusteita tämän järjestelmän kehittämiseen tulee.
Myös noista mielenterveyssyistä eläköityneistä, kun heitä on tutkittu, niin siellä on edelleen valtava porukka, jotka eivät ole käytännössä saaneet minkäänlaista asiallista hoitoa. Heidän kanssaan on vähän neppailtu ja todettu, että nyt on toivoton tapaus, ja sitten heivataan menemään.
Yhteiskunnan kehityssuuntia, ja sellaista jotenkin minussa optimismia herättäviä asioita, niin ajattelen, että esimerkiksi työelämän monimuotoistuminen sillä tavalla, että pystyy tekemään vaikka kymmenen tuntia joitakin hommia ja tavallaan sitä kautta olemaan, saamaan merkityksellisyyttä arkeen ja olemaan hyödyksi toisille ja saamaan rahaa, joka taas mahdollistaa muuta.
Meidän on väistämätöntä ottaa myös näitä keinoja käyttöön, koska tämä entisenkaltainen meno alkaa olla tiensä päässä. Sitä optimismia tästä kaikesta manauksesta huolimatta… kyllä sitä minulla on. Se vaatii hartiavoimin työn tekemistä, ja sitä työtä ei voi ulkoistaa nuorille ja järjestöille ja aktivisteille, vaan sen pitäisi tavallaan nyt tulla, koska kaikilla meillä on sitä mielenterveyttä, ja kaikki me voimme joskus huonommin. Meidän kaikkien pitäisi olla kokonaisina ihmisinä, toimijoina myös työelämää kehittämässä. Sieltä minä sitä optimismia kaivaisin. Ehkä aika näyttää sitten, miten katteetonta tämä optimismi oli.
Haastattelija 2 [00:55:18]: Me olemme täällä semmoisella linjalla, että tulevaisuus tehdään. Ja sitten kaikki sellaiset puheenvuorot, missä tulevaisuus ajatellaan sillä lailla että ”tämä on vain sellainen laskutoimitus, että minä vain päättelen tämän tästä datasta silleen”, niin niissä tuppaa menemään niin, että se johtaa sellaiseen fatalismiin helposti. Jännä juttu siinä on se, että se ei ole oikeasti edes tieteellisesti akkuraatti… tai sillä lailla tarkkaa. Maailma oikeasti on niin monimutkainen, että mikään yksittäinen siilossa tehty data ei oikeasti voi tulevaisuutta täysin… Ja sen takia unelmoinnilla on oikeasti – sillä on arvoa. Ja sillä tavalla että me pystymme myös käyttämään luovuutta ja mielikuvitusta. Siksi haluaisinkin tähän loppuun tällaisen pienen fantasiasektion. Nyt kun tähän tulee sellainen lirutusmusiikki taustalle.
Naurua [00:56:17]:
Haastattelija 2 [00:56:20]: Kuvitellaan, että me olemme… on nyt se 2030. Sanotaan vaikka näin. Tämä on tällainen maltillinen fantasia, tämä ei ole sellainen…. mutta kuitenkin fantasia. Sillä tavalla, että miltä elämä tuntuu siinä maailmassa, jossa on oikeasti yhteiskunta ottanut koppia, mutta on ymmärretty myös, että yksittäisissä organisaatioissa kaikkialla pitää tehdä ihmiset siellä yksilöinä myös ja perheiden kanssa toiminnassa ja ihan perus ihmissuhteiden tasolla, olisi tapahtunut jokin tällainen mullistus, pieni paradigmashifti. Miltä näyttäisi ja tuntuisi elää sellaisessa maailmassa?
Puhuja 2 [00:57:20]: Minä lähdin miettimään tätä sillä tavalla, että haluaisin, että jotenkin yhteisöt vahvistuisivat, että olisi muitakin yhteisöjä, kuin vaikka työyhteisö ja ydinperhe, että sitä kautta jotenkin pystyttäisiin lisäämään hyvinvointia. Ja etätyön hallitsevuus vähenisi meidän elämässämme. Ja se olisi sinänsä… että meillä olisi enemmän aikaa ihmissuhteille ja kaikelle muulle, mitä me haluamme tehdä kuin työ. Se olisi minun mielestäni tosi hyväksi varmasti meidän kaikkien mielenterveydelle. Ainakin sellaista.
Puhuja 1 [00:58:10]: Minusta se on ollut ihan jotenkin mukavan suuntainen ajatus, mitä nyt näihin utopioihin ja tulevaisuudenkuviin liittyen on esitetty. Nyt kun joka tapauksessa elämänmenon täytyisi hidastua ihan jo planetaaristen rajojen vuoksi, niin sitten että voisimme ottaa sen vapautuvan ajan ja sen väljyyden sellaisille asioille, mistä me oikeasti tykätään. Ja kohtaamisille. Ehkä palauttaa vaikka lähidemokratiaa, jotakin kaupunginosatason tai kylätason päätöksentekoa, rakenteita, jotka taas mahdollistaisivat nimenomaan niitten arkiympäristöjen muokkaamista sen näköisiksi, kuin ne siellä vaikuttavat ihmiset toivovat ja haluavat.
Nythän meillä on jo pitkään esimerkiksi peruskoulussa opetettu tunnetaitoja, ja ne ovat olleet osa opetusohjelmaa. Sinne on laadukkaita materiaaleja olemassa, ja meillä alkaa vuosikymmenen loppupuolella tai silloin 2030 alkaa olla jo työelämässä ikäluokkia, jotka ovat lapsesta asti systemaattisesti saaneet laadukkaita taitoja itsensä kohtaamiseen ja läheisten kohtaamiseen. Sieltä alkaa tulla kuitenkin sitä painetta, että ehkä se sellainen toksinen maton alle lakaiseminen ja hampaat irvessä graindaaminen ei enää ole se tapa olla maailmassa, tai me huomaamme, että me olemme kaikki tällaisia enemmän tai vähemmän hukassa olevia ja apinoita jotka posotamme tällaisella helvetin isolla kivellä avaruuden läpi, ja olemme kaikki enemmän tai vähemmän kuutamolla.
Sitten me jotenkin löytäisimme sen yhteyden sekä lähiyhteisöön, että myös siihen laajempaan mihin ikinä planetaariseen kokonaisuuteen, jonka ehdoilla me kuitenkin täällä elämme. Kyllä minä ajattelen, että sellainen merkityksellisyys ja sellainen yhteyden kokemus on se, minkä minä toivoisin inhimillistä olemista värittävän. Ja sitten taas, kun sitä kohti saadaan jotenkin kurottauduttua niin se sitten pistää perspektiiviin niitä epäolennaisempia materiaalisia…
Musiikkia taustalla [01:00:22]:
Puhuja 1 [01:00:22]: …ja kaikkia muita hupatuksia mitä meillä elämässä tuppaa aika paljon olemaan. Mutta että mitä aistein havaittavaa tämä nyt oli tämä minun hahmotelmani… mutta että jotakin tuommoista minä nyt aina välillä erehdyn miettimään.
Haastattelija 2 [01:00:37]: Kiitoksia todella paljon. Minusta tuntuu että me voisimme alkaa wrappaamaan tämän sessarin tähän. Tämä oli todella mielenkiintoista. Kiitoksia molemmille.
Puhuja 1 & 2 [01:00:47]: Kiitos paljon.
Puhuja 1 [01:00:48]: Kiitos kutsusta.