Tulevaisuuden demokratia 1 – protopia podcast

Tämä on tekstivastine KSL-opintokeskuksen ja Vasemmistofoorumin tuottaman Protopia-podcastin jaksolle Tulevaisuuden demokratia, osa 1.

• Haastattelija 1: Sami Hakkarainen, KSL-opintokeskus
• Haastattelija 2: Elina Vainikainen, Vasemmistofoorumi
• Puhuja 1: Kaarle Hurtig

Haastattelija 1 [00:00:01]: Tervetuloa kuuntelemaan KSL-opintokeskuksen ja Vasemmistofoorumin yhteistyönä tuotettua Protopia-podcastia. Tässä podissa me pohdiskelemme erilaisia tulevaisuuksia pragmaattisen idealistisella näkökulmalla. Minun nimeni on Sami Hakkarainen.

Haastattelija 2 [00:00:14]: Ja minä olen Elina Vainikainen.

Haastattelija 1 [00:00:16]: Tässä jaksossa meidän teemanamme on demokratian tulevaisuus. Miltä näyttäisi ja tuntuisi aidosti tavoittelemisen arvoinen demokratia? Miten demokratiaa pystyttäisiin päivittämään 2000-luvulle?

Jaksossa pureudutaan ainakin ajatuksiin siitä, missä määrin suoraa demokratiaa pystyttäisiin soveltamaan nykyajassa, ja miten teknologinen murros ja alustamallit voivat auttaa meitä hahmottamaan demokratian tulevaisuutta. Jes. Mikä harmittaa Elinaa edustuksellisessa demokratiassa?

Haastattelija 2 [00:00:52]: No monihan asia siinä tietysti harmittaa, mutta nyt, kun tässä tätä podcastia nauhoittaessa käydään Suomessakin eduskuntavaalikampanjoita, niin kyllähän se rahan valta siinä kampanjoinnissa, sen merkitys, ottaa aika paljon päähän. Kun on katsonut näitä edellisten vaalien läpimenneiden käyttämiä rahamääriä niihin kampanjoihin, niin ovathan ne siis olleet aivan valtavia.

Fakta kuitenkin on se, että näkyvyys tuo ääniä, mainostaminen maksaa, mitä enemmän mainostaa, sitä enemmän se maksaa. Tämä sitten väistämättä tuo siihen demokratiaan sellaisen ulottuvuuden, että aika useasti ne, joilla sitä pätäkkää on, niin ne tuppaavat pärjäämään niissä vaaleissa paremmin, kuin vähävaraiset.

Toisaalta myös sellaiset pärjäävät, joilla on esimerkiksi elinkeinoelämän tuki takanaan. Tähänhän on nyt tietysti tehtykin erilaisia ratkaisuja esimerkiksi vaalirahoituksen julkisuudesta ja niin edespäin, mutta sitten on esitetty myös esimerkiksi kaikennäköisiä kampanjakattoja sun muita tällaisia, mitkä voisivat itse asiassa olla minun mielestäni ihan hyvä idea.

Haastattelija 1 [00:02:00]: Joo, siis itseäni kanssa ottaa tuo päähän, että miten se tavallaan onkin niin, että tässä tulee todella nopeasti esille se ajatus siitä, että meille myydään todella helposti sellainen mielikuva, että demokratia on vain sellainen flat kenttä, jossa kaikki samalla lailla ideoitansa esittelevät, mutta sitten, kun menee tavallaan sinne verhon taakse, näkee sen brutaalin todellisuuden siellä.

Minua itseäni harmittaa sellainen dynamiikka, kun koen jollain tavalla, että äänestäjät tekevät aina kompromisseja. Tuntuu välillä siltä, että ne ideat, mitä politiikassa voi olla, niin sillä politiikan sisäisellä kentällä on todella iso vaikutus siihen minkälaiset ideat alun alkaenkaan pääsevät edustetuksi.

Koen, että on jonkin verran sellaista ajattelua, joka jää siksi kokonaan ulkopuolelle, että ne ovat niiden kansalaisten mielessä ja ihmiset saattavat yksilöinä ajatella kaikkea tommoista, mutta päätyykö se representoiduksi aina se ajattelu, niin se tuntuu tekevän jotain pientä kompromissia.

Haastattelija 2 [00:03:27]: Joo, siis tuohan on myös tietysti ihan oma kysymyksensä, että miten edustuksellista tämä meidän edustuksellinen demokratiamme loppujen lopuksi edes on. Totta kai pelkästään jo se, että asetut johonkin ehdolle, vaatii aika monenlaisia resursseja, taloudelliset minä tuossa jo mainitsin, mutta myös muuta. Pitää olla jollain tasolla vakaassa ja turvatussa asemassa voidakseen lähteä edes siihen leikkiin mukaan. Keskimäärinhän eduskuntaan meneekin läpi aika hyvätuloista ja hyväosaista sakkia, monella tavalla etuoikeutetun valtaväestön edustajia.

Sitten, kun tässä on myös se ulottuvuus, että politiikka on nykyään aika repivää ja myrkyllistä monella tapaa, somessa ja muutenkin, niin minä ymmärrän todella hyvin sen, että vaikka johonkin sorrettuun vähemmistöön kuuluva ei halua asettua ehdolle, koska sillä altistaa itsensä aikamoiselle myrskylle. Se sitten tietysti myös vähentää sitä sen politiikan tosiasiallista edustuksellisuutta. Kun tietää ihan hyvin, että joskus siihen kuramyrskyyn voi riittää se, että vain satut olemaan nainen, että ei oikeastaan keneltäkään voi vaatia siihen leikkiin lähtemistä.

Haastattelija 1 [00:04:54]: Minulla on täällä tämmöinen aivan röyhkeä vertaus, joka suututtaa kaikki poliitikot. Astrologiassahan myös jaotellaan ihmisiä arkkityyppeihin ja puoluepolitiikalla on vähän saman tyyppinen efekti. Tämä tekee kaikista puolueista ja niiden edustajista kohosteisesti hiukan sellaisia satuolentoja, jotka ovat tämän eronteon tarpeen takia hiukan enemmän omia itsejään, omia itsejään on huonosti sanottu, mutta you know, heistä tulee vähän sellaisia arkkityyppejä. Sitten samanlaisten ihmisten näkeminen ympärillä jatkuvasti ja kokemus yhteisestä tavoitteesta myös johtaa tunnelinäköön, toiseuttamiseen ja kognitiivisiin vinoumiin, jotka sitten taas johtavat tähän polarisaatioon.

Minua kiinnostaisi itseäni semmoinen poliittinen ajattelu, jossa kansalaiset voisivat enemmän puhua keskenään ja muodostaa asioista konsensuksia, kuin että valittaisiin jotain valmiiksi pureskelluista ideologioiden karkkikaupasta itselle oma valmis paketti, johon sitten yleensä tulee myös niitä vähän vähemmän herkullisia karkkeja sekaan väistämättäkin.

Haastattelija 2 [00:06:00]: Tuosta tulee mieleen se, että sinä tavallaan haet tuossa ajattelussa nyt ehkä vähän sellaista Jürgen Habermasin ajattelun kaltaista ajattelua, että olisi tämmöinen joku ajattelumarkkinapaikka tai joku tällainen niin sanottu deliberatiivinen demokratia. Eli siis tämmöinen, missä ihmiset voisivat vapaasti jakaa ajatuksiaan, ja siitä sitten kristalloituisi se kaikista paras ja hienoin argumentti.

Tämähän on ihan hirveän kaunis ja utopistinen ajatus, mutta siinä on myös aika paljon sudenkuoppia. Se on myös saanut aika paljon esimerkiksi feminististä kritiikkiä. Tämän tyyppisessä ajattelussa on just se, että jos siinä ei oteta huomioon sitä, että ihmiset lähtevät erilaisista lähtökohdista ja ihmisillä on erilaisia resursseja, niin siitä tulee ihan hirveän helposti äänekkäimpien tyranniaa.

Tämähän juuri itse asiassa näkyy minun mielestäni nykyisessä poliittisessa keskustelussa, että kun tavallaan halutaan idealisoida sellaista rajoittamatonta liberaalia sananvapautta, mikä tosiasiassa tarkoittaa sitä, että loppujen lopuksi sieltä kuihtuvat ne aliedustetut äänet pois, koska ne ikään kuin nujerretaan kuulumattomiin.

Tosiaan tässä on just se ongelma, että vaikka ajatus semmoisesta vapaasta ajatusten markkinapaikasta, niin se on kauhean kaunis, niin tosiasiassa aika useasti semmoinen ajattelu päättyy kuitenkin vain betonoimaan niitä olemassa olevia eriarvoisuuksia tai vahvistamaan niitä, tai jopa tuottamaan uusia.

Haastattelija 1 [00:07:30]: Joo, minä huomaan, että meidän varmaan kannattaisi joskus kirjoittaa näitä yhtä aikaa, niin sitten nämä minun juttuni jotenkin reagoisi tuohon. Minun on pakko reagoida tuohon ensiksi vähäsen.

Tuo on ihan totta. Sitten tavallaan se herättää kysymyksen siitä, että olemmeko me vielä siinä rakenteessa, joka mahdollistaa tämän aidosti? Ainahan näistä, kun lausutaan ääneen jotain tällaisia arvoja, niin siinä helposti menee sellaiseen, että joku voisi sanoa, että näin asiat ovat jo, jolloin siitä tulee sellainen feikkiliberaali, tavallaan feikkiavoin juttu. Sen tunnistaminen, että tähän vaaditaan huomattavasti enemmän työtä ja työkaluja myös, koska minun nähdäkseni pelkkä sosiaalinen media ainakaan ei tällä hetkellä todellakaan palvele tätä tarkoitusperää. Sellainen klassinen face to face tapahtuva, me kaikki olemme tosi kovia tyyppejä olevinaan siellä somessa ja aina kaikessa oikeassa ja hirveä tarve näyttää isosti, että meillä on kaikki research tehty ja kaikki oikeat argumentit, mutta sitten, kun tullaan kasvokkain juttelemaan, niin yleensä ne kovat tyypitkin ovat yhtäkkiä aika nöyriä.

Haastattelija 2 [00:08:56]: Tämä on varmaan just se, mikä silloin, kun internetiä luotiin ja niin edespäin, niin siihenhän luotiin kauheasti kaikkia erilaisia toiveita ja utopioita, että miten se vapauttaa keskustelun ja miten se on todellinen demokratiateko ja niin edespäin. Ja totta kai internetin ja somen kautta on tullut myös paljon hyvää, miten sitä kautta voidaan edistää demokratiaa, mutta se on vain väline eikä itsessään automaattisesti hyvä eikä huono asia, vaan kyse on siitä, miten sitä käytetään, miten sitä rajoitetaan ja niin edespäin.

Tavallaan siinä on rajattomasti mahdollisuuksia, mutta tällä hetkellä se ei toimi. Ja sitten tähän tulee myös se, mistä puhuin tuossa aikaisemmin, että se rahan valta. Nämä kaikkihan ovat tietysti läpikapitalistisia alustoja ja rahantekokoneita omistajilleen, niin totta kai se sitten myös kärjistää algoritmeja ja niin edespäin, joka sitten saattaa antaa ihmisille aivan liian kärjistyneen kuvan siitä, mitä julkinen keskustelu tosiasiassa on.

Haastattelija 1 [00:10:04]: Kyllä, juuri näin. Nyt oli niin hyvä pointti, että mielestäni tästä kannattaisi suoraan siirtyä tähän Kaarlen osioon ja jättää nuo, mitä meillä oli tuolla aiemmin kirjoitettuna pois, koska minusta tuntuu, että Kaarlen agenda sopii enemmän kuin täydellisesti tähän kyseiseen teemaan.

Tosiaan meidän ensimmäisenä vieraanamme on tänään Kaarle Hurtig, joka on toimittaja ja media-alan yrittäjä, jolla on myös oma Kaarlen keskusteluohjelma -podcast ja nyt hän on myös ehdokkaana vasemmistoliiton listoilla, mutta sitoutumattomana ilmeisesti.

Puhuja 1 [00:10:40]: Kiitos kutsusta. Joo, sitoutumattomana. Huomasin, että olen puolueen ainoa sitoutumaton. Huomasin myös sen, että kukaan ei minulta koskaan kysynyt, että haluatko liittyä puolueeseen. Luultavasti en olisi halunnut. Olen todella fine tämän kanssa, että olen sitoutumaton. Mutta kylläkin, jos on pakko valita puoluekentältä joku puolue, niin selkeästi vasemmistolainen.

Haastattelija 2 [00:11:00]: Mennään sitten ihan heti suoraan tähän suoraan päätyyn, että jos saisit tehdä ihan sellaisen demokratian, kun itse haluaisit, niin mimmoinen se olisi? Mikä on Kaarlen ideaali demokratia?

Puhuja 1 [00:11:12]: Kuovin kovasti maata jo tuossa teidän keskustelunne aikana, että tamma ei meinannut pysyä tallissaan, kun oli niin paljon pointteja, mihin kiinnittyä. Ehkä helpoin ajan säästämiseksi on jatkaa, mistä on jo puhuttu. Puhuit sen yhden hienon nimen omaavan tutkijan-

Haastattelija 1 [00:11:28]: Habermas.

Puhuja 1 [00:11:30]: Sano uudestaan?

Haastattelija 1 [00:11:30]: Habermas.

Puhuja 1 [00:11:31]: Habermas, ja tämä deliberatiivinen demokratia. Sitten on toinen termi sellainen, kun delegatiivinen demokratia, ja sitten on liquid democracy, ja on paljon ajatuksia, joihin perehtymällä voi päästä vähän siitä kiinni.

Olen itse vähän sillä tavalla ismi- ja konseptiallerginen silloin, kun puhutaan yhteiskunnallisesta keskustelusta. Minulla on vähän sellainen fiilis, että ihmisille pitäisi tehdä mahdollisimman matala kynnys ja helppo tulla sisään keskustelemaan yhteisistä asioista, että se ei vaatisi semmoista aikaisempaa sivistystä varsinaisesti, se olisi vähän niin kuin kaikkien asia.

Mutta noista asioista eteenpäin, niin minun ideaalidemokratiani, projisoin sen aika pitkälle, sanotaan vaikka 60 tai 100 vuoden päähän, että syntyisi jonkinlainen niksahdus siitä, että olemme kiinnostuneita demokratian vaihtoehdoista, ja sitten me lähtisimme tekemään asioita. Minun ideaalidemokratiassani on paljon niitä asioita, mistä äsken puhuttiin ennen mutta-sanaa ja mutta-sanan jälkeen esitettiin paljon hyviä ja tärkeitä huomioita sen ongelmista.

Kauankohan minä sanoisin, luulen, että olen seitsemän, kahdeksan, yhdeksän vuotta varmaan harrastanut amatöörin omaisesti demokratian kehittelyä ja sen jotenkin hahmottamista niistä vaihtoehdoista. Aika nopeasti minulla tuli semmoinen ajatus, että luultavasti ultimaattinen tai joku utopistinen demokratia on jollakin tasolla ainakin anonyymia.

Siihen liittyy minulla paljon ajatuksia, jotka taklaavat monia niitä hyviä pointteja, mitä tuli äsken tuossa aikaisemmin, niin kuin uhkia sille demokraattiselle järjestelmälle. Se äänekkäiden diktatuuri tai mikä tahansa, että siihen ei tulisi tietyllä tavalla ketjuuntumista, kun asiat esitettäisiin anonyymina, niin niihin ei synny sitä tietyllä tavalla identiteettipoliittista profiilia, että nämä tulevat samasta paikasta, vaan on yksi keskustelu, jonka sisällä käydään tietyllä tavalla tärkeimmät argumentit. Kun mennään seuraavaan keskusteluun, niin niiden argumenttien esittäjät vähän niin kuin katoavat ja nollautuvat, tulee uusi kehikko sille.

Mutta minun demokratiautopiassani on ensinnäkin monen tasoisia osallistumisvaihtoehtoja. Voit ulkoistaa äänesi, vähän niin kuin nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa. Kyllä ajattelen, että on myös mahdollista ulkoistaa ääni niin, että annan kaiken äänivaltani yhdelle henkilölle, koska luotan häneen ja hänen päättelykykyynsä ja kykyynsä ottaa selvää asioista, tai tarvittaessa ulkoistaa ääniä ulkopuolelle.

Mutta vielä enemmän ajattelen, että se äänien ulkoistaminen menisi aihekohtaisesti. Sosiaali- ja terveysasiassa ulkoistan ääneni jollekin ihmiselle, johon luotan niissä asioissa, ja yrityspolitiikassa luotan niihin. Siinä minun demokratiautopiassani se, mitä kansalaiselle eniten jäisi osallistumisen mahdollisuudeksi, mutta voidaan ajatella myös jossain määrin velvollisuudeksi, olisi se, että osallistutaan keskusteluun isoista asioista.

Mikä on meidän pitkän aikavälimme strategia ja tahtotila suhteessa ilmastonmuutokseen? Tai mikä on meidän pitkän aikavälimme strategia ja tahtotila suhteessa perustuloon tai maahanmuuttokysymyksiin tai meidän valtiomme rajoihin tai tällaisiin asioihin?

Minulle se ajatus liittyy paljon siihen, että jos meillä olisi kattotason keskusteluja käytynä, niin meidän olisi huomattavasti helpompi tehdä päivittäispolitiikkaa. Jos meillä olisi käyty pohjalta se keskustelu, että X-osa ihmisistä haluaa, että ilmastonmuutokseen suhtaudutaan niin vakavasti, että se saattaa vaikuttaa minun henkilökohtaisiin valintoihini tai rajoittaa niitä, ja X-osa ihmisistä sanoo, että hähää illuminatin juonia koko juttu, emmekä usko siihen, niin ihan sama mikä sen kansan enemmistö on, niin joka tapauksessa se antaa meille työkaluja toimia sen pohjalta.

Jos minä vielä lyhyesti mietin, että jos se kysymys oli, että mikä on minulle demokraattinen utopia, niin minulle demokraattinen utopia on se, tämä on muinainen jonkun viisaan ihmisen haave jostain vuosituhansien takaa, että kun maailma menee tarpeeksi pitkälle, niin me kaikki olemme filosofeja ja poliitikkoja.

Se on minulle tietyllä tavalla se demokratian utopia, että kukin kykyjensä ja jaksamisensa ja kiinnostuksensa mukaan. Ja meillä on erilaisia tasoja, jolla me voidaan osallistua demokraattiseen keskusteluun, ja sitten, kun siellä ihan viimeisessä kärjen päässä, jossa me tehdään päätöksiä ja jossa meidän pitää pystyä tekemään nopeita päätöksiä ja reagoimaan asioihin, niin sen tukena on ennalta määrättyjä tavoitteita ja ennalta määrättyjä suuntia, millaista maailmaa haluamme rakentaa, ja sitä tekemässä on ihmiset, jotka ovat asiantuntijoita alallaan ja joille on kertynyt luottamusta niistä aloista ja allekirjoittavat ne tavoitteet, jotka olemme yhdessä sopineet.

Ajattelen, että tästä on minuutin viiva kuuden tunnin versioita, että mikä on kunkin demokraattinen haave, niin jos minä yritän, niin tämä olkoon nyt jonkinlainen koherentti yritys siitä, että minkälaisista asioista minä haaveilen.

Haastattelija 1 [00:16:33]: Kiitoksia. Todella mielenkiintoisia keloja. Miten sitten sinun nähdäksesi, no minulla tässä lukee, että raha vaikuttaa demokratiaan nyt, mutta me tuossa kyllä jo vähän spekuloitiin sillä, miten se vaikuttaa nyt ja miten sitä vaikuttamista pitäisi muuttaa, mikä olisi ideaalimpi tapa, miten raha voisi vaikuttaa demokratiaan? Jollain lailla se varmaan vaikuttaa joka tapauksessa.

Puhuja 1 [00:17:03]: Joo, vielä haluaisin ehkä siihen teidän aikaisemmin käymään keskusteluun lisätä sen, että sen rahan vaikuttavuuden lisäksi olen huomannut, että yksi, millä on todella paljon merkitystä, on temperamentti ja ihmisen luontainen tapa osallistua tai haluta osallistua julkiseen tilaan. Mistä jo puhuttiin tuossa, että kuinka kuumottavaa se voi olla, varsinkin vähemmistön edustajana ja niin edelleen, mutta tässä kampanjoinnin aikana on tajunnut sen, että introvertille tämä olisi aika helvettiä.

Siellä on paljon sellaisia asioita, mihin tämä kallistuu tämä järjestelmä. Se raha on selkeästi yksi. Minä rahoitan nyt, sanotaanko ehkä 90 % tai 95 % minun kampanjastani itse, ja minulla on yhden ihmisen osakeyhtiö ja omistan sen kokonaan, ja sitten selvitin, mikä on lakiteknisesti maksimimäärä rahaa, mitä voin lahjottaa kampanjalleni ja lahjoitin sen, ja toimin sen varassa.

Puolitoista vuotta sitten esimerkiksi minun taloudellinen tilanteeni olisi ollut aivan erilainen, että en olisi voinut lahjoittaa. Nyt pystyin lahjottamaan säästettyäni rahaa, pystyin lahjoittamaan 6000 euroa, jonka sanoisin olevan varmaan ylempää alempaa puoliskoa ihmisten kampanjabudjeteista tai jotain, mutta kaksi vuotta sitten se olisi ollut tähtitieteellinen summa minulle. Se olisi ollut täysin mahdoton ajatus, että olisin voinut käyttää niin paljon rahaa eduskuntavaalikampanjaan. Se on silti alemmassa päässä tosissaan kampanjansa ottavien budjetteja.

En tiedä, olen ehkä vähän sen pitkän aikavälin utopiani vankina sillä tavalla, että minun on hankala innostua semmoisista miten tehdään ensi vaaleihin joku eri tavalla, kun mieleni on jo sillä tavalla, että ei, kun tämä koko järjestelmä, ei, kun tämä puoluepolitiikka, ei, kun näiden keskenään riitelevien ryhmien kilpailu. Tämä on se järjettömyys. Tuo kampanjakatto voisi olla ainakin jotain, mitä kannattaisi tutkia, mutta siinä taas tullaan siihen, että esimerkiksi minä markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena olisin ihan eri asemassa, kuin moni muu, jos se kampanja olisi capatty, koska sitten sitä tietyllä tavalla osaamista ja sitä työn arvoa ei voi capata, jos se tulee sillä tavalla sisältä päin.

Sitten en tiedä, jotenkin hirvityksellä katsoin sitä, kun tuli uutinen, että EK lahjoittaa puolitoista miljoonaa oikeistolaisten ehdokkaiden kampanjaan. Aika pian sen jälkeen SAK ilmoitti, että se lahjoittaa puoli miljoonaa, joka sekin on tosi paljon rahaa. En tiedä miten systeemi toimii, että minäkin hain sitä SAK:n rahaa ja kehotettiin, että maksimi, mitä voi hakea, on se 6000 euroa ja hain 1500 euroa enkä saanut sitä. Sieltä ei tullut mitään selityksiä. Kun katsoin sitä listaa, niin suurin osa ihmisistä, jotka olivat saaneet sen tuen, olivat poliittisia nimiä, jotka tunnistin jo.

Siinäkin luulen, että siinä oli vähän semmoista jo validoidun kansanosan lisävalidoimista ja sellaista, että noissakin on omat ongelmansa. Mutta, jos minun pitäisi ratkaista rahan ja politiikan välinen ongelma, niin sitten ratkaisisin sen politiikan ongelmia, joiden ajattelen sivutuotteena auttavan siihen rahaongelmaan myös.

Haastattelija 2 [00:20:15]: Sitten mennään toiseen tällaiseen itseä kovasti tietysti kansalaistoiminnan suunnattomana ystävänä, niin paljon keskustellaan siitä, että ihmiset eivät yksinkertaisesti ole näistä kuuluisista yhteisistä asioista enää samalla tavalla kiinnostuneita, kuin ehkä joskus aikaisemmin, ja sitä pidetään jonkin asteisena ongelmana. Siis tästähän tietysti aika väkevä indikaattori on se, että äänestysprosentit ovat olleet pitkään laskussa.

Toisaalta tämä sama näkyy myös esimerkiksi yhdistyskentällä, että kansalaistoimintaan on vaikea saada vapaaehtoisia ja ihmiset eivät enää sillä tavalla kiinnity siihen yhteisten asioiden hoitamiseen, oli siinä kyse sitten edustuksellisesta demokratiasta tai sitten sieltä kuuluisalta ruohonjuuritasolta. Ensinnäkin onko tämä sinun mielestäsi ongelma? Toisekseen, jos se on ongelma, niin mitä sille pitäisi ja voisi tehdä?

Puhuja 1 [00:21:19]: Ongelma se on minusta niin paljon, että sanoisin, että se on ehkä tärkein tai ainakin tärkeimmän kolmen joukossa syistä, miksi olen eduskuntavaaleissa ehdolla. Minulla on kampanjapinssi, jossa lukee, että ei minuakaan kiinnosta politiikka.

Väittäisin, hot take, että ihmiset ovat kyllä kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, ne eivät ole enää kiinnostuneita politiikasta. Ne eivät ole enää kiinnostuneita siitä demokratian järjestelmästä, mitä meille tarjotaan. Minä näkisin, että se selkeä syy, ja mihin itse havahduin miksi olin enää niin vähän kiinnostunut siitä, että kun olen ollut aina superkiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, ja järjestelmistä ja niiden kehittämisestä, mutta sitten tajusin, että se paikka, missä sitä kehittämistyötä tehdään, keskittyykin ihan muihin asioihin, kuin siihen kehittämiseen.

Ne keskittyvät seuraaviin vaaleihin, ne keskittyvät viholliskuvien rakentamiseen, ne keskittyvät syyllisten osoittamiseen. Ja niitä vaaleja on koko ajan. Koko ajan valmistaudutaan uudelleen siihen.

Tietyllä tavalla poliittisen keskustelun määrittää se, että mitä asioita on poliittisesti järkevää sanoa ääneen missäkin tilanteessa, eikä se, mitkä ovat pitkän aikavälin yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteita tai tarpeita.

Tämä ongelma tulee mielestäni siinä, että se poliittinen järjestelmä, olen siis entinen lestadiolainen ja mieleni menee koko ajan siihen, miten pienet uskonnolliset yhteisöt rakentavat oman validaationsa, että ne tekevät sen kuplan, jonka jälkeen ruvetaan hengittelemään sen kuplan sisällä ja pitämään sen lämpimänä, niin tietyllä tavalla politiikka tekee sen tosi hyvin. Se ottaa yläasteikäisiä nuoria nuorisopolitiikkaan ja sitten kertoo, että kokoomuslainen on vihollinen, ja kertoo, että tätä politiikkaa pelataan tällä tavalla ja niin edelleen, ja sitten jengi kasvaa siihen systeemiin ja tärkeimmäksi tavoitteeksi tulee menestyä siinä systeemissä, ei kysyä voisiko tämä toimia jotenkin muuten.

Olen kyllä nyt omassa kampanjassani ja muuten, esimerkiksi tuon keskusteluohjelman puitteissa ihmisten lähestymisestä tajunnut sen, että yhteiskunnallista kiinnostusta on ihan tosi paljon, millä ei ole vain purkukanavaa tämänhetkisessä häsmäköinnissä, mitä on. Ihmisiä saattaa kiinnostaa yhteiskunnalliset asiat ihan tosi paljon, mutta johonkin esimerkiksi puolueaktiiviksi liittyminen on tosi tosi kaukainen ajatus.

Haastattelija 2 [00:23:35]: Minkälaisia ajatuksia sinussa sitten herättää suora demokratia? Sehän on yksi sellainen lääke, mitä monet poliitikot tuntuvat usein tarjoavan jonain semmoisena hopealuotina, että sillä ratkaistaisiin ongelmia.

Tätähän on itse asiassa Helsingissäkin kokeiltu, että on ollut näitä tällaisia osallistuvan budjetoinnin kokeiluita, eli OmaStadi -äänestyksiä, missä kansalaiset ovat saaneet ehdottaa erilaisia ideoita omalta alueeltaan ja niistä on sitten äänestetty parhaat toteutettaviksi. Näissä tietysti siis liikkuu suhteessa kaupungin budjettiin aika pieniä rahoja, että sitä tietysti voi myös kritisoida, että kuinka todellista vaikuttamista se on, että pelataanko tässä kuitenkin vain vähän lillukanvarsilla.

Mutta kuitenkin se on tosiasiallisesti ihan vaikuttamisen paikka. Mitä ajatuksia tämän tyyppiset sinussa herättää ja suora demokratia ylipäätään?

Puhuja 1 [00:24:28]: Kyllä ajattelen, että pitkän aikavälin tavoite pitää, tai olisi hyvä olla se, että me selvitämme kuinka suoraa demokratiaa me voimme harjoittaa. Meidän nykyinen poliittinen systeemimme on luotu 1906 ja se pohjautuu tosi pitkälle 2000 vuotta sitten luotuihin järjestelmiin. On huone, on puhujan pönttö, on X-määrä ihmisiä, jotka on tuotu eri puolilta Suomea sinne huoneeseen, jossa yksi puhuu kerrallaan, sitten yritetään siinä ajassa ja tilassa ratkaista isoja ongelmia.

Siitä minun piti sanoa, kun puhuttiin siitä internetistä, että olen siis ihan tatuoinut ihooni internetin. Minulla on tällainen sydän, jonka sisällä lukee internet. Se on paljon sitä, että mitä internet on antanut minulle elämässä tähän mennessä, mutta paljon enemmän se on siksi, että mitä näen sille potentiaalia. Haluan puolustaa internetiä siinä, että meidän yhteiskunnallinen käsityksemme internetin vittumaisuudesta on täysin perusteltua, mutta se johtuu siitä, että koko meidän internetimme on tähän mennessä rakennettu kaupallisilla tavoitteilla.

Kaikki järjestelmät, mitä käytämme, ovat joko puhtaasti kaupallisia järjestelmiä, tai järjestelmiä, joita valtio on ostanut kaupallisilta toimijoilta. Tämä on asia, missä yhteiskunta on mielestäni laiminlyönyt tehtävänsä täysin. Olemme rakentaneet kirjastosysteemin, olemme rakentaneet valtatiet ja rautatieverkosto, olemme rakentaneet yhteisönä ihan tosi tosi isoja infrastruktuureja, joiden päällä teemme todella monimutkaisia asioita, mutta sitten internet ja koko sen kehityksen me jätimme kaupallisille toimijoille, joilla on omat kaupalliset intressit.

Siitä on selkeää dataa ja pitkät tutkimukset ja kertomukset, miten Facebook haluaa pitää ihmiset erillisinä koherentteja eri mieltä olevina ryhminä ja sitten päästää väillä vuotoja ryhmästä toiseen, jotta ihmiset voivat suuttua niistä ja niistä syntyy lisää klikkejä ja enemmän mainosnäyttöjä ja niin edelleen. Me olemme kyynistyneet ihan perustelluista syistä viime vuosikymmeninä internetiin ja sen potentiaaliin järkevän keskustelun mahdollistajana.

Sitten esimerkiksi, kun viitattiin näihin avoimen demokratian kokeiluihin, niin niissä on silti ollut meillä se sama meininki, että suhtaudumme vähän niin kuin Boat McBoatface -äänestyksenä. Kun jossain Kanadassa annetaan ihmisille mahdollisuus nimetä joku uusi teollinen vesselilaiva, niin sitten jengi äänestää Boat McBoatface, koska olemme niin kyllästyneitä siihen järjestelmään, että kun meille tarjoutuu mahdollisuus osallistua, niin sitten me heitetään vaan joku jakoavain hammasrattaisiin ja katsotaan mitä tapahtuu. Niin kauan, kuin se on semmoista ammattitermeillä ”muniin puhaltelua”, se osallistuva demokratia, niin sitten me suhtaudumme siihen kyynisesti ja pilkallisesti.

Uskon, että meillä on ihan valtava määrä asioita, minulla on semmoinen rakas esimerkki, jota aina käytän, jostain 10-15 vuoden takaa, kun rakennusalan käänteinen arvonlisävero, joka vähensi rakennusalan harmaata taloutta ihan sikana. Mikäli olen antanut itseni ymmärtää oikein, niin se oli yksi rakennusalalla työskentelevä ihminen, joka tietyllä tavalla hoksasi sen, että jos ALV:t tilitetään tällä tavalla, niin se poistaa nämä ja nämä mahdollisuudet tehdä harmaata taloutta. Sitten se jaksoi itse, vain ollessaan hyvä ja kiinnostunut ihminen, olla yhteydessä kansanedustajiin ja virkamiehiin ja ministereihin, että hei tällainen kela, että tämän voisi kääntää näin ja vähentäisi harmaata taloutta, kunnes löytyi joku ihminen, joka innostui siitä, selvitti, esitti eduskunnassa, ja sitten se saatiin.

Meillä on 5.6 miljoonaa ihmistä ja kaikkien niiden kansanviisaus ja erilaiset ajatukset, miten yhteiskuntaa voidaan kehittää, niin sitten me jätetään se aika saatanan isoksi projektiksi yksilölle jaksaa viedä jotain ideaa eteenpäin ja käydä jossain Hakaniemen torilla puhumassa joillekin liivit päällä oleville puolueaktiiveille, että hei tämmöinen idea pitäisi saada eteenpäin.

Haastattelija 1 [00:28:20]: Joo, tuo oli juuri sitä, mitä tarkoitin siinä omassa alustuksessani sillä, että on tosi paljon ideoita, jotka jäävät kuulumatta siksi, että ne ideat tulevat ihmisille, joilla on semmoinen positio työelämässä, maailmassa, elämässä yleisesti, että se idea tulee sen kokemuksen kautta, ja sitten ne saattavat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua ryhtyä ammattipoliitikoiksi tai niillä ei ole lainkaan kiinnostusta siihen, mutta se turhautumisen tunne siitä, kun olet omasta mielestäsi keksinyt miten tämän järjestelmän saisi huomattavasti paremmaksi, mutta sitten et voi oikein tehdä mitään kunnolla, jos kukaan näistä, jotka asettuvat ehdolle eivät ole edes tulleet ajatelleeksi tätä koko ideaa.

Voi olla vaikka samanlaisia arvoja ehdokkailla, mutta se idea perustuu siihen sinun omaan ammatilliseen osaamiseesi ja insight:iin, semmoiseen todelliseen tietoon.

Puhuja 1 [00:29:26]: Just näin, ja vielä se, että poliittisia ehdokkaita valitessahan meidän ensisijainen valintakriteerimme ei ole, että kuinka hyviä ideoita niillä on, vaan kuinka potentiaalisia äänenkerääjiä ne ovat, tai kuinka hyviä poliitikkoja ne ovat, tai kuinka paljon ne pystyvät mahdollisesti aiheuttamaan puolueelle positiivista huomiota sen vaalikampanjan aikana.

Haastattelija 1 [00:29:46]: Joo. Mites sitten tämä asiantuntijuuden ja tieteen ja tällaisen vapaan ”kaikki saavat sanoa mielipiteensä” -jutun välinen jännite, mitä mieltä olet tästä? Tämähän on todella kompleksinen aihe, että samaan aikaan pitäisi asiantuntijoita jotenkin tunnistaa ja näin, mutta samaan aikaan emme myöskään halua sellaista elitististä fossiilista keskushallintomaista systeemiä, missä on kerran valittu asiantuntijoita, jotka ovat siellä sitten iän ikuisesti. Miten tätä dynamiikkaa voisi taklata?

Puhuja 1 [00:30:27]: Tämä liittyy vähän tähän, niin sanon nopeasti tuosta, kun sanoit aikaisemmin, että sekin on minusta kohtuuton vaatimus, että kuka tahansa, joka haluaa osallistua yhteiskunnan kehittämiseen, niin sille ei anneta muuta vaihtoehtoa, kuin alkaa poliitikoksi. Se on kaiken sisäänsä syövä kokonaisvaltainen duuni, joka sinun pitää valita ja ottaa kokonaan sellaisenaan, ja lopettaa sinun hopeasepän duunisi, tai mitä ikinä teetkään.

Mutta tämä asiantuntijajuttu, niin ajattelen, että nämä kaikki liittyvät tosi paljon parametreihin, joita asetamme järjestelmään. Jos rakennamme järjestelmän, kuten meillä on vaikka nyt demokraattinen järjestelmä, niin olemme rakentaneet siihen parametrit, että millä tavalla syntyy uusi ehdotus, miten siihen reagoidaan, jos reagoidaan positiivisesti mitä tapahtuu sen jälkeen, kuka hoitaa jalkautuksen, kuka katsoo yksityiskohdat ja niin edelleen.

Tämä sama ajatus on, minulle se vain näyttäytyy yksinkertaisempana tai helpompana, kun se voidaan ”koodata” siihen järjestelmään. Järjestelmälle voidaan sanoa, että me järjestelmän omistajat, eli tässä tapauksessa kansalaiset, luotamme vaikka parametreihin tiede, asiantuntemus, joka määritellään näillä ja näillä tavoilla, ja haluamme, että meidän pitkän aikavälimme päätökset pystytään validoimaan tieteen avulla ja niin edelleen.

Ajattelen, että käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaikilla kansalaisilla on samanlainen oikeus keskustella niistä utopioista tai tavoitteista tai pitkän aikavälin suunnitelmista, mutta sitten se duuni miten sinne mennään, niin mitä lähemmäs ja lähemmäs konkretiaa mennään, niin sitä enemmän se on asiantuntijoiden ja tieteilijöiden ja tietyllä tavalla validoitujen ammattilaisten harteilla, jotka pyrkivät viemään yhteiskuntaa siihen suuntaan, mitä me isossa keskustelussa ollaan määritelty, mikä meidän tavoite on. Sitten sinne syntyy erilaisia tasoja.

Ajattelen, että tuolla on ihmisiä, joiden arkityö saattaa olla ihan jotain muuta, niillä ei ole korkeakoulutusta jostain tietystä alasta, mutta ne pystyvät osoittamaan ammattitaitonsa ja tietyllä tavalla näkemyksellisyytensä, että minusta on todella tärkeää, että yhteiskunnan kaikissa isoissa asioissa on myös ulkopuolista näkökulmaa. Siihen keskusteluun osallistuu, kuten aikaisemmin puhuttiin siitä, että siihen ei ainoastaan osallistu ne, jotka tekevät sitä työkseen, vaan myös ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita siitä alasta, ja joilla on jotain annettavaa ja näkökulmaa siihen.

Haastattelija 2 [00:32:47]: Voidaan varmaan ruveta pikkuhiljaa menemään tässä keskustelussa eteenpäin, mutta minä yhden nopean kysymyksen haluan vielä kysyä. Sinä tuossa joku aika sitten postasit Instagramiin tämmöisen tekstin, missä kirjotit, että ”Ei politiikka ole rikki, se toimii juuri niin, kuin se on suunniteltu. Kovasti vanhentunut se kyllä on.” Mitä meinaat tällä?

Puhuja 1 [00:33:09]: No viittaan tosi paljon yksinkertaisella tasolla siihen, että silloin, kun 1906 suuret viisaat ovat istuneet alas ja miettineet, että hei meillä on tällainen iso kansa, pitkä ja maantieteellisesti monimutkainen valtio, jossa meidän pitäisi keksiä, mitä pitää tehdä, niin miten me tehdään tämä.

Sitten on eletty maailmassa, jossa tyyliin nopein kommunikaatioväline on ollut ehkä lennätin. Tehokkain tapa siirtää tai tallentaa tietoa on ollut paperilaput tai paperikortit ja niitä aina yksi kerrallaan yhdessä paikassa, jotta ne voidaan monistaa. Keskusteluun ei ole ollut edes teknistä mahdollisuutta, että siihen osallistuisi etäältä enemmän kuin kaksi ihmistä yhtä aikaa, ovat ehkä voineet puhelimen välityksellä tai muuta.

Mutta me olemme rakennettu yli 100 vuotta sitten järjestelmä ja sitten annettu sen tietyllä tavalla toimia omalla painollaan ja mennä siihen suuntaan, mihin se menee. Sitten on huomattu, että on nämä puolueet ja niillä on tällaiset kuin brändit ja brändiviestintä, ja mitä paremmin me tehdään sitä, sitä enemmän saamme tehtyä itseämme haluttavaksi.

Sitten, jos sanotaan vaikka edellinen Vihreiden pitkäaikainen puheenjohtaja Ville Niinistö teki minun mielestäni lähes infantiilin kiukkuista politiikkaa. Sen avaukset internetissä oli 80 % niin, että ensimmäisessä viidessä sanassa mainittiin Juha Sipilä ja sen jälkeen kerrottiin, mitä oli tehty väärin. Sitten kaikki ystäväni politiikan laitamilta sanoivat, että niin, mutta samaan aikaan Ville Niinistö kasvatti Vihreiden kannatusta ihan sikana. Niinhän se teki. Se järjestelmä on rigattu siihen.

Silloin 1900-luvun alussa ei tiedetty Ville Niinistöstä mitään eikä taitavista ammattipoliitikoista, jotka pystyvät pelaamaan sitä järjestelmää. Nyt kaikilla puolueilla on omat tyyppinsä, Mikko Kärnä myönsi haastattelussani, kun teen sitä keskusteluohjelmaani, että kyllä minun game kuitenkin on se, että kaikilla muillakin puolueilla on trollit, niin pitää meilläkin olla. Minä olen Twitterissä ja esitän sitä meidän puolueemme kulmaa tämmöisestä tietystä kulmasta. En ole aina sitä mieltä mitä sanon, mutta se on se game, miten sitä pelataan.

Kun perussuomalaiset tulivat kentälle ja ilmoittivat, että politiikka on rikki ja kaikkea, niin me olemme niin tarkkoja ja hyviä rakentamaan järjestelmiä, että se toimii juuri siten, kun olemme suunnitelleet, mutta se ei ole vain enää ultimaattinen tai optimaalinen systeemi ratkaista meidän monimutkaisia ongelmiamme.

Jos ajatellaan vaikka ilmastonmuutosta, niin jotta me tehdään sen eteen oikeita ratkaisuja se tarkoittaa myös vaikeita ratkaisuja yksilöille, tai suurelle keskiluokalle raskaita ja vaikeita ja elämää muuttavia ratkaisuja, niin nykyinen poliittinen järjestelmä ei kannusta siihen. Kuntavaalit ovat tulossa, emme me voi nostaa bensan hintaa.

Koko tämä systeemi siinä ympärillä, epäilen, että se on vähän terätön taistelemaan meidän suurimpia ongelmiamme vastaan. Siihen se minun ajatukseni liittyy, että leikin sillä ajatuksella, että jos tulisi apokalypsi ja me kokoonnuttaisiin jäljelle jäänyt kansa johonkin hiekkamonttuun keskustelemaan, miten jatketaan, ja joku sanoisi, että hei minulla on tämä läppäri vielä kunnossa, että alan pitämään kirjaa minkälainen me rakennetaan, niin minä luulen, että siinä ei missään vaiheessa mentäisi siihen, että otetaan tämmöiset laatikot ja jokaisella on yksi lappu ja sitten kävellään niiden laatikoiden luo ja jokainen laittaa lapun ja sitten nämä ihmiset kerääntyvät huoneeseen keskustelemaan.

Ajattelen, että pystytään aika paljon parempaan, ja meillä on työkalut aika paljon parempaan. Se suurin este sille on, että siellä, missä päätetään, miten asioita tehdään, ei keskustella siitä, miten niitä asioita tehdään tai miten niistä päätetään.