Osku podkussa -podcastin toisella tuotantokaudella viemme sinut osuuskuntien ja kestävän tulevaisuuden äärelle. Tarkastelemme suomalaisia pienosuuskuntia reilun ja kestävän talouden rakentajinaNostamme esiin kiinnostavia osuuskuntia ja niiden toimijoita uuden osuuskuntaliikkeen aallon harjalta. 

Tämä on Sosiaalipalvelut Silmu on hyvä työyhteisö -jakson tekstivastine

Voit kuunnella jakson Soundcloudissa.

Kaikki sarjan tekstivastineet löydät kootusti podcastin pääsivulta.

Osa 1 – Sosiaalipalvelut Silmu on hyvä työyhteisö

[Musiikkia] 

KSL-podcast. 

Jukka Peltokoski:

Tervetuloa Osku Podkussa-sarjan pariin. 

Olemme aiemmissa Podkuissa luodanneet erilaisia osuuskuntatyyppejä kuten työosuuskuntia, asumisosuuskuntia, alustaosuuskuntia ja sosiaalisia osuuskuntia.  

Mutta tämä jakso starttaa uuden tuotantokauden, niin kuin sanotaan, jossa keskustelun keskiössä ovat erilaiset osuuskunnat reilun ja yhteisöllisen talouden rakentajina. Siis, osuuskunnat ja reilu talous. 

Jaksoissamme vierailee väkeä erilaisista kiinnostavista osuuskunnista, joissa tehdään töitä paremman yhteiskunnan eteen. 

Eli luvassa on koko joukko osuuskunta-caseja. 

Ja tänään meillä onkin vieraana osuuskunta nimeltään Sosiaalipalvelut Silmu, ja Silmusta toimitusjohtaja Milja Laamanen. Tervetuloa Milja!  

Milja Laamanen: 

Kiitos. 

Jukka Peltokoski: 

Ja tervetuloa myös kuuntelijoille. Minä olen Jukka Peltokoski KSL-opintokeskuksesta, jolle osuuskunnat ovat jo pitkään olleet sydämen asia. 

Tänään me keskustellaan sosiaalialan osuuskunta Silmusta, joka tarjoaa sosiaalipalveluita avohuollon kentällä, muun muassa nepsy-valmennusta, lastensuojelun avopalveluita ja muita avohuollon palveluita. 

Hypätään suoraan syvään päätyyn. Paljon puhutaan hyvinvointiyhteiskunnasta ja hyvinvointialueista. Mutta miltä elämä näyttää siellä sosiaalipalvelujen tarjoajien ja tarvitsijoiden puolella, jonne meikäläinen ja moni muu ei välttämättä omassa arjessaan aina näe? Eli millaiseen arkeen Silmussa solmiudutaan? 

Milja Laamanen: 

No, tällä hetkellä Silmussa solmiudutaan sellaiseen arkeen, joka on hyvin paljon täynnä kysymysmerkkejä, juurikin johtuen näistä hyvinvointialueista. Näidenhän tuossa ihan kohta pitäisi olla jo voimassa ja toiminnassa.  

Silti kentällä tuntuu siltä, että on valtavasti kysymysmerkkejä, myös muilla kuin meillä.  

Elikkä ihan kunnat ja sosiaalitoimetkaan eivät tunnu oikein tietävän, että mitä se tarkoittaa, kun 1.1.2023 ollaan sitten näissä hyvinvointialueissa. Se tietysti käytännön toiminnan kannalta aiheuttaa sitä, että palveluita ei esimerkiksi tällä hetkellä ihan hirveästi osteta. Ainakaan meiltä, en muiden tilanteesta niin tarkasti tiedä.

Että ollaan tosi varovaisia sen kanssa, että no, kun nyt kohta tuleekin tämä uusi järjestelmä, että jos nyt ostetaan jotain, niin perutaanko tai lakkaako sitten se palvelusopimus, kun hyvinvointialueet tulee voimaan. Tämä on nyt sitä juuri tämän päivän ja tämän hetken arkea meille. 

Jukka Peltokoski: 

Otsikoissa vilahtaa aika useinkin nuorten mielenterveysongelmat, ikääntyvään yhteiskuntaan liittyvät haasteet. Kun menee keskustorille, näkee hiljaisia istuskelijoita ja kuljeskelijoita. Onko liian raflaavaa puhua näiden hyvinvointiyhteiskunnan ja hyvinvointialueiden sijasta pahoinvointiyhteiskunnasta ja pahoinvointialueista? 

Milja Laamanen: 

No, minun mielestäni ei ole. 

Että on varmaan ikään kuin kaksi tällaista päällekkäistä yhteiskuntaa, jossa toisessa syvin realiteetti on se, että ei todellakaan voida hyvin. Ja ehkä siellä toisessa päässä sitten voi vastaavasti olla, että ikään kuin ei mitään ongelmia olisi.  

Kyllä minusta voi sanoa noin. 

Jukka Peltokoski: 

Arki näyttäytyy Silmusta käsin ehkä hieman erilaiselta kuin se täältä meikäläiseltä käsin aina näyttääkään? 

Milja Laamanen: 

Voi olla, joo. Kyllähän se on tietynlainen niin kuin… no, meinasin sanoa, mutta en ehkä haluaisi käyttää sanaa ”marginaaliryhmä”. Koska ehkä vastoin mitä ajatellaan, niin meillähän on asiakkaita ihan kaikista yhteiskuntaluokista, jos halutaan luokista puhua, tai erilaisista elämäntilanteista.  

Ei välttämättä kaikki ole vaikka köyhiä yksinhuoltajia tai mielenterveyshaasteiden kanssa kamppailevia, vaan on ihan hyvätuloisia, molemmat vanhemmat perheessä, ja jostain syystä niitä haasteita vaan on.  

Mutta sanotaan, että marginaaliryhmän kanssa siinä mielessä tehdään töitä, että meidän asiakaskunnalla, ketä me pyritään auttamaan, niin kaikilla heillä on nimenomaan niitä haasteita, jotka on niin valtavia, että he tarvii siihen sitten ulkopuolista tukea.  

Siinä mielessä nähdään sitä niin kuin syvää päätä töissä koko ajan. 

Jukka Peltokoski: 

No, mitä teidän osuuskunta konkreettisesti tekee? Eli mitä ovat ne palvelut, joita Sosiaalipalvelut Silmu tuottaa tälle kuvatulle kentälle? 

Milja Laamanen: 

No, jos palvelunimikkeitä ruvetaan luettelemaan, niin niitähän on ihan valtavasti. 

Jos sen haluaisi yksinkertaisesti ilmaista, niin se, mitä me käytännössä tehdään, kun me töihin mennään, niin se on niinkin yksinkertaista kuin se, että perheessä on haaste. Semmoinen haaste, jota he ei pysty yksin keskenänsä ratkaisemaan.  

Joko se on lapsi, joka karkailee kotoa tai heittelee äitiä tavaroilla. Tai mitä nyt ikinä tällaista haastavaa käyttäytymistä. Tai sitten voi olla vaikka valtavat ristiriitaisuudet vanhemmuudessa, että ollaan todella eri mieltä siitä, että pitääkö nyt Pikku-Paavolle laittaa kolme viikkoa kotiarestia vai antaa hänen nyt vaan päästä nuhteilla. Kun vanhemmuudessa on sellaista valtavaa ristiriitaa, niin sehän totta kai vaikuttaa sekä parisuhteeseen että koko perheeseen.  

Niin, tämän tyyppisiä tilanteita lähdetään sitten ratkomaan. Sinne mennään perheeseen ja tutustutaan totta kai ensin, ja sitten lähdetään yhdessä miettimään, miten saataisiin tämä perheen arki paremmaksi. Se on sitä ihan käytännön työtä. 

Toki määritteet tulee ihan suoraan sosiaalihuoltolaista ja lastensuojelulaista, että mitä nämä palvelut ovat, ja miksi niitä nimitetään ja mitä niiden täytyy sisältää. Mutta ihan tälleen ruohonjuuritasolla, niin tätähän se lopulta on.  

Jukka Peltokoski: 

Onko palvelut oikea sana puhua siitä, mitä te teette? Vai onko se enemmänkin toimintaa? Tai mitä se teille on?  

Milja Laamanen: 

On se palvelua, ja palveluista puhutaan. Nimenomaan siis puhutaan myös asiakkaista, kunnan lastensuojelun tai sosiaalihuollon asiakas. Niin silloin hän on myös meille asiakas. 

Joskus joku korjasi, että niin, mutta emmekö me puhu tässä yhteydessä potilaista? Ei, meillä ei ole potilaita, todellakaan, vaan he on asiakkaita, ja asiakkaista puhutaan. Heihin myös meillä Silmulla halutaan suhtautua nimenomaan asiakkaina.  

Että me ei mennä perheisiin sillä asenteella, että me tullaan nyt täältä jotenkin ylhäältäpäin käsin teille kertomaan ja neuvomaan, että miten teidän nyt pitää elämää elää.  

Vaan, kun mekin puhutaan asiakkaista, niin ehkä meidän on itse helpompi myös mieltää se sillä tavalla, että vaikka meillä on se ammattitieto ja ratkaisujakin tai ehdotuksia siihen, että miten asiat kannattaisi tehdä, niin silti he ovat meidän asiakkaita.  

Ja tietyllä tavalla asiakas on aina oikeassa, ehkäpä jollakin tavalla myös meidän työssä. Halutaan kuunnella myös sitä heidän näkökulmaa ja tunteita. Eikä kaikissa perheissä myöskään toimi kaikki asiat. Elikkä se, että jos mentäisiin niin, että me nyt tulemme täältä ja teille autoritäärisesti määräämme, että näin kuuluu toimia, niin ei se… kaikki asiat ei toimi kaikissa perheissä.  

Ajattelen, että siinä mielessä myös sanat, joita käytetään tai määritteet, joita käytetään on tärkeitä. 

Jukka Peltokoski: 

Kuulostaa myös nopeasti korviini siltä, että ne haasteet, joiden kanssa teette töitä on paljon arkisempia monesti kuin just ne, mitä sitten ehkä vilahtaa otsikoissa, joissa taas jollakin tavalla ikään kuin haetaan skandaalimaista lähestymistapaa niihin haasteisiin.  

Mutta te painitte hyvin arkisten asioiden kanssa.  

Milja Laamanen: 

Kyllä näin on, ja sanotaan nyt näin, että lehdistö tykkää skandaaleista, koska ne myy. Klikkiotsikkoja on helppo tehdä, kun jossain on joku hurja tapahtuma tapahtunut. 

Toki niitäkin on, ei pitäisi ehkä sitäkään lattian alle lakaista, en tarkoita sitä. Siitäkin pitää puhua kyllä, mutta kyllä tässä avohuollon palveluissa meillä ne on usein juuri niitä hyvinkin arkisia.  

Ne voi silti olla hyvin niin kuin radikaaleja ne tilanteet, jossain perheessä tilanne päässyt siihen asti, että siellä vaikka 10-vuotias lapsi täysin hallitsee. Ja vanhemmat on ihan todella pulassa, että on aggressiivisia ja väkivaltaisia lapsia, eikä tiedetä, mitä siinä tehdään? 

Mutta kyllähän lopulta se itse perustyö on juurikin sitä, että arkisten asioiden kanssa mietitään, mitä tehdään, että saadaan muuttumaan tämä tilanne.  

Toisaalta usein myös ne tilanteet ja asiat minkä kanssa me tehdään työtä ja painitaan, ovat sellaisia, että jos niitä ei saada ratkaistua, niin todennäköisesti se tilanne ei myöskään itse itsekseen siellä ratkea. Ja luultavasti monissakin tapauksissa se sitten lopulta johtaa esimerkiksi sijoituksiin, siis kodin ulkopuolisiin sijoituksiin, eli lastensuojelulaitoksiin.   

Niin, sitten jos miettii, että mikä meidän ikään kuin semmoinen ultimaattinen tarkoitus tai tavoite on, niin itse asiassa, ehkäistä sijoituksia. 

Jukka Peltokoski: 

Vakavia asioita. Ja kyse on elämästä, hyvinkin perustavasti. 

Entä, mikä on teidän osuuskunnan tarina? Miksi Silmu on olemassa?  

Milja Laamanen: 

No, yhdellä lauseella sanottuna, niin varmaankin, että haluttiin tehdä asiat paremmin. Siitä se lähti.  

Meitähän alun perin oli 5 perustajajäsentä, joista yksi ei enää ole jäsenenä, mutta sehän on osuuskuntien hyväkin puoli, että jäseniä voi ikään kuin aika joustavasti myös tulla ja mennä.  

Me kaikki silloin ihan alkuun koettiin sama ajatus siitä, että tietyt asiat meidän alalla ei vaan toimi ja että ne pitäisi tehdä paremmin. Hyvin suurena asiana johtaminen. Valitettavasti sosiaali- ja terveysalalla se on usein heikkoa tavalla tai toisella.  

Ja tähän asiaan tietysti liittyy myös työntekijöiden hyvinvointi ja työntekijätyytyväisyys. Hyvin voimakas ajatus oli, tai on edelleenkin siitä, että jos työntekijä ei työpaikalla voi hyvin työpaikan takia, niin ei hän pysty silloin sitä työtä myöskään tekemään parhaalla mahdollisella tavalla. Nämä oli asioita, mitä aivan selkeästi haluttiin lähteä muuttamaan. 

Ja lisäksi tietysti on myös itse työhön liittyviä. Eli me ollaan kehitetty Silmun tapa toimia, niin sanottu Silmun malli, millä tavalla me tehdään tätä työtä. Ja meillä on hyvin korkea prioriteetti siitä, että tällä työllä täytyy saada tuloksia. Että se ei auta yhtään ketään, se ei auta kuntaa, joka maksaa meidän palvelusta, ei auta varsinkaan asiakasta, eikä se auta meitä, kun me halutaan tehdä työtä, jolla oikeasti on jotain merkitystä, että jos me mennään asiakkaan luokse ja puhutaan päivän säästä. 

Niin ollaan kehitetty siihen siis todella tämmöinen malli, jolla tuota saadaan tuloksia. 

[Musiikkia] 

Jukka Peltokoski: 

Johtaminen, työntekijät ja työn tuloksellisuus.  

Mikä johtamisessa on pielessä? Tai mitenkä osuuskunta sitä korjaa? 

Milja Laamanen: 

No, tästä voisi varmaan puhua toisenkin podcastin verran. (naurua) 

Sanoisin ehkä hieman mustavalkoisesti karrikoiden, että sosiaali- ja terveysalalla herkästi löytyy ääripääjohtamista. 

Joko tällaista hyvin autoritääristä: ”Minä olen pomo, lyttään kaikki, olen aina oikeassa, te työntekijämuurahaiset hiljaa!” 

Tai sitten tällaista hyvin niin kuin HR-tyyppistä johtamista, joka on totta kai äärimmäisen helposti lähestyttävää, ja hyviin suhteisiin pääsee pomon kanssa. Mutta siellä saattaa sitten olla semmoista tietynlaista munattomuutta, jos näin voi sanoa, että ei uskalleta pistää sitä nyrkkiä pöytään silloin, kun on tarve. 

Koska kyllähän johtajan täytyy myös joskus pystyä tekemään päätöksiä, mitkä on vaikeita, tai olla ikävä, se joskus kuuluu siihen rooliin. 

Jukka Peltokoski: 

Millä tavalla teillä osuuskunnassa johtamista harjoitetaan? Ja minkälainen työyhteisö teillä osuuskuntana   on? 

Milja Laamanen: 

No, palautteena tässä, kun kohta viides vuosi pyörähtää muutaman kuukauden päästä käyntiin, niin se palaute, mitä ollaan saatu pääsääntöisesti lähes kaikilta työntekijöiltä, ketkä on meillä tällä hetkellä töissä tai ovat jo jonnekin eteenpäin lähteneet, on ollut se, että eihän tällaisia työpaikkoja ole. 

Ja ajattelen, että toki työn luonnekin on pitkälti sitä, että meillähän on paljon vapautta siinä, että työntekijät saa itse hyvin pitkälle määritellä, milloin tekevät töitä. Mä katsoisin, että se on semmoinen mikä ei ole johtamisen tulos, tai että me ollaan niin hyviä, että meillä on kivaa, vaan että on kiva, kun on vapautta töissä ja se nyt kuuluu vaan tämän työn luonteeseen.  

Mutta johtamisesta… niin kyllähän meillä voimakkaasti ollaan alusta asti haluttu pitää yllä ja ihan ääneen keskusteltu siitä, että meidän mielestä johtaja ei ole ikään kuin ylempi. Tarkoitan sillä tavalla, että se ei ole tärkeämpi.  

Itse usein olen sanonut sitäkin ääneen, että jos meillä ei olisi yhtään työntekijää, niin ketä vaikka minä johtaisin? Ikään kuin, että se johtajan rooli on hyödytön, jos ei siellä ole niitä työntekijän roolissa olevia ihmisiä, sillä tavalla ajatellaan, että ei ole ylempää ja alempaa roolia. Yksi mun inhokkisanoista on alaiset, mä en koskaan käytä sanaa alaiset. Mun mielestä se on kyllä ihan kamalaa puhua kenestäkään alaisena, millään alalla. Mutta meillä siis puhutaan työntekijöistä, ja johtajan rooli on yksi työntekijä.  

Meillähän siis meidän yrityksen omistajat, omistajajäsenet, ovat myös kyllä työsuhteessa osuuskuntaan, eli siinä mielessä me olemme myös työntekijöitä. Mutta ajattelemme niin, että johtajan rooli on erilainen työrooli yrityksen sisällä, johon kyllä joskus kuuluu vallan käyttäminen ja päätösten tekeminen ikään kuin yli näiden työntekijöiden. Mutta jos se arvomaailma ja perusajatus johtajan roolista on tällainen, niin kyllähän se väistämättä vaikuttaa siihen kokonaisilmapiiriin ja vaikka siihen, miten työntekijöitä kohdellaan. 

Jukka Peltokoski: 

Toimit, Milja Laamanen, tosiaan Sosiaalipalvelut Silmussa toimitusjohtajana, huomaan, että titteli saattoi minulta unohtua tuossa alkuesittelyssä, mutta ehkä se sopii hyvin tähän. 

Milja Laamanen: 

Se sopii oikein hyvin, en edes huomannut, ja ihan tosi hyvä, jos unohtui. (naurua) 

Jukka Peltokoski: 

Entäpä sopiiko osuuskunta juuri tämmöisen työyhteisön rakentamisen malliin jotenkin erityisesti? Onko osuuskunta teille sattuman kauppaa valintana tullut? Vai ihanko tietoisesti olette lähtenyt osuuskuntaa rakentamaan? 

Milja Laamanen: 

No, siis tavallaan oli sattuman kauppaa, tavallaan ei.  

Meistä jokainen oli kyllä kuullut ja sillä tavalla tietoisia osuustoiminnasta ja osuuskunnista, mutta ei ollut tämmöinen heti selvä valinta, että ilman muuta halutaan olla osuuskunta. Meitä ikään kuin vähän sattuman kautta muistutettiin siinä, kun yritysmuotoa oltiin valitsemassa ja miettimässä, että mitä mikäs pulju tässä pystyyn pistetään, niin sattuman kautta tuli sitten muistutus tästä, että hei, osuuskuntakin on olemassa.  

Ja sitten, kun sitä enemmän palautettiin mieleen, että mitä osuuskunta edustaa, niin kyllä se siinä kohtaa oli ihan ilmiselvä valinta, että eihän me voida olla mitään muuta kuin osuuskunta. Osuuskuntahan edustaa myös tietynlaista arvomaailmaa, ja me koettiin, että se sopii sote-alalle erityisen hyvin, ja vielä näihin meidän omiin arvoihin ja ajattelumaailmaan erittäin hyvin. 

Jukka Peltokoski: 

Osuuskunta on jäsendemokraattinen yritys. Onko teillä siis työntekijät osuuskunnan jäseniä?  

Milja Laamanen: 

Ei.  

Meillä on ollut alusta asti se ajatus, että halutaan, että se on mahdollista, ja pidetään sitä edelleenkin mahdollisena. Kuitenkin ollaan haluttu vielä tähän asti pitää se päätäntävalta vain meillä perustajajäsenillä. 

Ihan sen takia, että oli ehkä sellaista huolta ja myös kysymyksiä siitä, että jos oltaisiin tämmöinen, vaikka työosuuskunta-tyyppinen, että kaikki meillä työskentelevät työntekijät olisivat myös osuuskunnan jäseniä ja siten omistajia, niin siinä olisi se riski, että tämä arvomaailma meillä rupeaisikin muuttumaan. Että jos joku näistä, tai suurin osa jäsenistä jotenkin ei sitten näin puhtaasti tai voimakkaasti haluaisi ajaa tätä tällaista ideologiaa mikä meillä on. 

Meillä on osuuden omistajia muutama meidän työntekijöistä, joka antaa heille enemmän vaikutusvaltaa osuuskunnan sisällä ja oikeuden muun muassa myös, mikäli jaettavaa voittoa tulee, niin siihen. Mutta se, miten se poikkeaa jäsenyydestä on se, että heillä ei ole äänivaltaa, jolla suojellaan siis sitä, että me pystytään pitämään tämä meidän meininki tällaisena. Toki on mahdollista, että näistä osuuden omistajista vielä tulee osuuskunnan täysimääräisiä jäseniä. 

Oli pitkä vastaus lyhyeen kysymykseen. (naurua) 

Jukka Peltokoski: 

No, joka tapauksessa työyhteisö rakennetaan hyvin demokraattisella otteella, vaikka siinä osa on jäseninä ja osa sitten työntekijöinä. 

Milja Laamanen: 

Itse asiassa, juu siis, anteeksi, tuohon kommentoin vielä, että nimenomaan vaikka suurin osa meidän työntekijöistähän on siis ihan vain työsuhteessa osuuskuntaan, mutta myös tähän meidän tapaan johtaa kuuluu usein se, että me kysytään työntekijöiltä, että hei, miten te tämän tekisitte? 

Koska siihen meidän johtajuusajatteluun myös liittyy ajatus siitä, että ei johtajalla välttämättä ole aina ollenkaan parasta vastausta kysymyksiin. Varsinkin tällaisessa työssä, missä sitä asiakastyötä tehdään siellä kentällä.  

Ja toki itsekin teen asiakastyötä, ja meillä kaikki tekee, mutta silti työntekijöillä voi olla jotain aivan päinvastaisia näkemyksiä kuin meillä. Tai ideoita tai muita, niin sehän olisi ihan älyttömän typerää olla kysymättä.  

Päätökset meillä tosi usein vähintäänkin altistetaan koko työryhmän tietoon, että tämmöinen pitää päättää, mitä tehdään? 

Jukka Peltokoski: 

Kuulostaa myös omiin korviin siltä, että sosiaalityön kenttätyö on semmoista, missä työntekijän täytyy kyetä hyvin itsenäisesti tekemään ratkaisuja, harkitsemaan, mikä on tilanne, luomaan tilannekuvaa.  

Ja tosiaan, kun ihmisten kanssa tehdään töitä, niin täytyy olla tietynlainen työn autonomia tai itsenäisyys työtä tekevällä. 

Milja Laamanen: 

Kyllä, juuri näin. 

Jukka Peltokoski: 

No, palataan Silmuun yrityksenä.  

Teidän osuuskunta Sosiaalipalvelut Silmu on perustettu vuonna 2019, ja sen liikevaihto huitelee nykyisellään jo pitkälti yli puolessa miljoonassa. Siis kyse ei ole tosiaankaan omistajan pienestä harrastus- tai kokeiluluontoisesta toiminnasta, vaan ihan omillaan porskuttavasta menestyvästä yrityksestä.  

Silmu kuulostaa ainakin omissa korvissani jopa menestystarinalta.  

Miten te olette onnistunut? Mitä te olette tehnyt oikein, että olette kyenneet rakentamaan tällä tavalla oman paikan sosiaalialan markkinoille? 

Milja Laamanen: 

Mä ajattelen itse, että siinä on paljon ollut tuuriakin. Toki on myös nähty paljon vaivaa ja työtä sen eteen, että ollaan tässä kohtaa, missä ollaan.  

Yllättäen ei oltu itse osattu varautua ollenkaan siihen, että tämä meidän yhtiömuoto, että ollaan osuuskunta, on itse asiassa vaikuttanut todella positiivisesti.  

Ei ehkä niin kuin varsinaisesti liiketoimintaan, en tarkoita nyt sitä, että koska ollaan osuuskunta, niin siksi ollaan saatu paljon töitä, vaan että ehkä tällaiseen niin kuin mediahuomioon, kuten nyt tänne teillekin pääsin haastateltavaksi, niin se on ollut yllätys.  

Mutta sitten totta kai se, mikä hyöty siitä on ollut, että tunnettuus on noussut aika äkkiä silloin alkuun.  

Ja meidän alalla on usein juuri se ongelma, että jos uusi palveluntuottaja tulee markkinoille, vaikka olisi kuinka hyvät ajatukset taustalla, tai arvomaailma tai rehellisyys tai mikä hyvänsä, paiskii töitä maanantaista sunnuntaihin 24 tuntia vuorokaudessa, niin mikäli sitä tunnettuutta ei jostain syystä vaan tule tai saa, niin ei se liikkeelle lähde. 

Meillä on ollut onnenkantamoisia siinä alussa, muutamat kunnat rohkeni kokeilla. Koska siis sen lisäksi, että ajatellaan, että meillä tehdään hyvää työtä ja halutaan tehdä sitä tulostaa, niin me todella saadaan aikaiseksi tulosta, ja muutama kunta sitten uskalsi kokeilla.  

Kunnista sen verran, että he ovat usein hyvin jäykkiä uskaltamaan, kokeilemaan ketään muita tai uusia palveluntuottajia. Että jos ollaan tilattu tältä yhdeltä toimijalta nyt 20 vuotta, niin edelleenkin tilataan ja muilta ei tilata. Että se on vähän sellaista jäykkää tuo kuntameininki.  

Mutta siinä ihan alkuun, ei oltu montaa kuukautta oltu pystyssä, niin kävi tosiaan näin, että meitä sitten muutamilta tahoilta kokeiltiin, ja sieltä tuli suoraa siis palaute, että tulokset puhuivat puolestaan. Että saatiin sellaisia tuloksia sellaisissa perheissä, missä oli ollut useita eri palveluntuottajia meitä aikaisemmin, jotka eivät olleet kuitenkaan, ainakaan kokonaisuutena, saanut sitten ikään kuin ratkaistua niitä haasteita, mitä niissä perheissä oli, mutta me pystyttiin.  

Niin totta kai se sitten puhui puolestaan ja poiki lisää tilauksia.  

Ja sitten sosiaaliala Suomessa, piirit on pienet, niin juttu myös kulkee. Että ehkä sillä on ollut itse asiassa suurin merkitys siinä alussa, että kun yksittäisillä kunnilla tai sosiaalityöntekijöillä oli meistä positiivisia kokemuksia ja he puhuvat keskenään, niin sitten muutkin uskaltaa tilata meiltä palvelua, kun kuulee kollegalta, että nämä on hyviä, tilaa näiltä. 

Jukka Peltokoski: 

Onnenkantamoisia on ollut matkassa, ja ehkä myöskin semmoista osuuskuntaliikkeen keskinäistä voimaa. Mutta sitten tosiaan, että hyvä työ on tuottanut hyvän tuloksen.  

Milja Laamanen: 

Kyllä. 

Jukka Peltokoski: 

Heijastaako teidän hyvä, tuloksellinen työ jollain tavalla… mitenkä se liittyy teidän ideologiaan?  

Vähän alussa jo arvasitkin sitä, että olette kehittäneet myös työskentelytapoja ja sitä, miten asiakasta kohdataan. Kytkeytyykö se millä tavalla teidän osuuskuntaan tai osuuskunta-yritysmuotoon tai siihen arvopohjaan, siis se mitä te teette? Mikä se kytkös tässä on?  

Milja Laamanen: 

Jotenkin ajattelen, että toi on yksi semmoinen iso yhtenäinen asia, missä kaikki kytkeytyy ikään kuin kaikkeen. Että niitä on ihan hirveän vaikea erotella.  

Ja siinä, missä mainitsin tuossa aikaisemmin, että sitten kun jotenkin keksittiin tämä osuuskunta-muoto, niin se oli ihan itsestään selvää, että tämähän on se, mitä me olemme ja haluamme olla ja edustaa.  

Sitten toisaalta se näkyy siellä meidän arjessa nimenomaan sellaisena yhteisöllisyytenä. Halutaan vaikuttaa positiivisesti, niin meidän työntekijöiden elämään ja meidän asiakkaiden elämään, että koko yhteiskuntaan. Siis siinä määrin, että se ei ollenkaan ole yhdentekevää, minkälaista palvelua niin kutsuttu loppuasiakas saa, elikkä tämä perhe. Tai ratkeaako heidän ongelmat vai ei? Me ajatellaan sitä sellaisena perhosefektinä, ikään kuin että kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Ja ihan jopa siis näin, että jos meidän työntekijöitä kohdellaan hyvin ja meidän työntekijöillä on hyvä olla työssä, niin se luultavasti heijastuu heidän vapaa-aikaansa, koteihinsa, lapsiinsa ja puolisoihin.  

Että jos puhutaan niin kuin osuuskunnan tällaisesta näkökulmasta, että ollaan yhteisvastuullisia tai rakennetaan näin yhdessä paikallisesti, niin kyllä meillä kytkeytyy ikään kuin kaikki nämä arvot toinen toisiinsa, sekä toiminta että sitten tämä osuuskunta-muoto. 

Jukka Peltokoski: 

Varmaan sosiaalialalla myös töitä tehdään tunteella, varmasti joskus raadollisellakin tavalla. Mutta tarkoitan ylipäätään sitä, että työntekijöiden täytyy kyetä kohtaamaan asiakkaita ja kyetä myötä-elämään.  

Ehkä sitten myöskin laittaa rajat siihen, missä työ ja oma vapaa-aika kulkee, mutta että hyvinvoiva työntekijä varmaan tekee myös työnsä hyvin.  

Milja Laamanen: 

No, tämä oli se meidän alkuolettama. Tai varmasti myös meidän kaikkien perustajajäsenien henkilökohtainen kokemus tavalla tai toisella.  

Että jos työssä ei voi hyvin, niin vaikka haluaisi tehdä työn hyvin, niin siihen ei välttämättä löydä voimia. Tai ei vaan pysty, tai sitten on pitkiä sairaslomia, kun ei jaksa. Tai mihin ikinä tämmöinen työssä huonosti voiminen voikaan johtaa. 

Mutta juu, kyllä tuohon kysymykseen erityisesti… siis kun hoidetaan tai tuetaan ikään kuin kriiseissä ja rikkinäisessä elämäntilanteessa tai vaiheessa olevia perheitä, niin eihän siitä nyt yhtään mitään tule, jos työntekijä vielä on kuin ylikuormitettu ja stressissä, ja pomokin töissä haukkuu ja tällaista. Kuka tahansa ymmärtää sen, että ei sellaisesta yhtälöstä tulee yhtään mitään. 

Ajattelen sillä tavalla, että tällaisessa työssä, missä kannetaan muiden elämää, niin kyllä se oma elämä pitää myös olla hyvin tuettuna. Myös työnantajan taholta, ja nimenomaan. 

Jukka Peltokoski: 

Siinä mielessä Silmu aina tekee töitä työyhteisönä, vaikka kentällä ehkä olisi yksi työntekijä, joka hoitaa jotain tilannetta. 

Milja Laamanen: 

Juu, kyllä.  

Ja täytyy aina meidän työntekijöille välillä muistutella, että muistattehan te, että te olette työntekijän asemassa ja teillä on työntekijän oikeudet. Te ette ole yrittäjiä, teidän ei tarvitse vastata puhelimeen kymmeneltä illalla. Siis ihan niin kuin tällaista, että huomaan ehkä puhuvani heille välillä kuin joku AY- liikkeen johtaja, mikä on sinänsä myös hupaisaa, koska kuitenkin realiteetti on se, että olen omistaja ja toimitusjohtaja. 

Mutta he siis niin sydämellään ja antaumuksella tekee myös tuota työtä, ja yhteisönä nimenomaan, niin sitten se vastaus, mitä usein heiltä saan, on nimenomaan se, että kun on niin hyvä olla, kun heistä pidetään niin hyvää huolta, niin sitten haluaa myös.  

Toki heillä on kaikkialla myös korkea työmoraali, me ollaan hyvin tarkkoja meidän rekrytoinneista, että ketä rekrytoidaan. Mutta joka tapauksessa uskon kyllä sen, että koska heille on niin hyvä olla, niin he haluaa myös tehdä työnsä äärimmäisen hyvin vielä senkin takia. 

[Musiikkia] 

Jukka Peltokoski: 

No, mennään hieman sosiaalipalvelujen markkinoiden yleiskuvaan, miltä ne sosiaalipalvelujen markkinat näyttää.  

Ainakin kun katsoo läheistä terveysalaa, niin siellä kansainväliset terveysjätit jyrää. Onko tällainen tilanne sosiaalialalla myös? 

Milja Laamanen: 

On. (naurua)  

Lyhyt vastaus. Joo, kyllähän se on, on isoja toimijoita.  

Ja sanotaan, että joskus tuntuu siltä, että on epäreilua…(naurua) menenkö lattialle kuin viisivuotias ja kiukuttelen, että tää on epistä… mutta kyllä tuntuu epäreilulta siis välillä, että tällaiset pienet paikalliset toimijat joutuu sitten kuitenkin jollain lailla kilpailemaan näitä isoja valtavia jättejä vastaan. Koska tiettyjä asioita me ei vaan pystytä samalla tavalla tarjoamaan kuin nämä isot, ei vaan pysty. Esimerkiksi tämä hintakilpailu on ihan selkeä esimerkki siitä. 

Kilpailutuksethan ovat sosiaali- ja terveysalalla ihan arkipäivää nykyään. Niin se, että jos nyt tulee vaikka joku tämmöinen kilpailutus, missä määritellään hintakatto, että on pakko pystyä myymään tähän hintaan, niin iso yritys pystyy myymään ja tarjoamaan paremmin oikeastaan minkä tahansa hinnan kuin tämmöinen pieni. Niin se vaan menee.  

Esimerkiksi tällä hetkellä ollaan sellaisessa tilanteessa, niin kuin mainitsit aikaisemmin, että kyllä ollaan saatu hienosti pyörimään meidän yritystoiminta, ja juu, edellinen tilinpäätös oli siellä reilussa puolessa miljoonassa. Mutta tämä nyt valmisteilla oleva ei tule olemaan lähelläkään siellä summissa missä viimeisellä oltiin. Ja se johtuu ihan suoranaisesti siis kilpailusta ja kilpailutuksista, sanoisin. 

Jukka Peltokoski: 

No, liittyykö toisaalta teidän kokoon pienenä paikallisena toimijana jotain etuja? Pystyttekö tarjoamaan jotain enemmän määrässä tai laadussa?  

Milja Laamanen: 

Kyllä mä väittäisin, että meidän tulokset on parempia, kyllä väittäisin.  

Ja kyse ei ole siitä, että jollain kilpailijalla olisi huonompia työntekijöitä, nehän on ne samat työntekijät, mitkä on töissä missä tahansa.  

Mutta juuri nämä kaikki, mistä äsken puhuttiin, että miten työntekijät voi? Miten johdetaan? Meillä on selkeä malli, minkä mukaisesti me myös tehdään töitä, jolla on selkeä kirkas pyrkimys siihen, että tässä saadaan tuloksia.  

Kyllä ne vaikuttaa kaikki myös siihen laatuun, siinä missä ehkä näillä isommilla toimijoilla ei välttämättä ole tällaisia selkeitä strategioita näiden asioiden suhteen, vaan heillä ehkä sitten se on enemmän tällaista voittotavoitteista, että se on bisnestä, jolla tehdään rahaa. Enkä halua sitäkään… kyllähän yrityksen täytyy tehdä voittoa ja tehdä rahaa, näinhän se on.  

Mutta jos fokus on ikään kuin siinä, niin eihän sillä käytännössä välttämättä ole väliä, miten työntekijät voi, tai ei sillä välttämättä käytännössä ole ihan hirveästi väliä, miten johdetaan.  

Ja mä väitän, että kyllä se vaikuttaa sitten taas työntekijöiden pysyvyyteen, joka taas vaikuttaa monellakin tavalla esimerkiksi laatuun. Että kyllähän meilläkin vaikka tiimi, joka on neljä vuotta tehnyt töitä yhdessä, niin kyllähän ne tietää toistensa toimintatavat. Ja osaa ja pystyy eri tavalla vaikka vaikeissa asiakastilanteissa handlaamaan ne tilanteet kuin sellaisen yrityksen tiimi, jossa on puolet eilen tulleita ja puolet niin väsyneitä, ettei ne jaksa keskittyä siihen työhönsä.  

Nämä näkökulmat huomioon ottaen väittäisin, että kyllä me pystytään varmasti tekemään parempaa laatua kuin moni, en sano, että kaikki, mutta kuin moni. 

Jukka Peltokoski: 

Ja samat soittimetkin soi eri tavalla paremmin tai huonommin viritettynä, että ne samat työntekijät, mihin viittasit sosiaalialalla, samat työntekijät eri firmoissa voi toimia eri tavoin erilaisissa työyhteisöissä.  

Tuli mieleen vielä semmoinen näkökohta kuin ne asiakaskontaktit ja niiden pysyvyys.  

Jos työntekijät vaihtuu, ja alalla on paljon liikkuvuutta työpaikasta toiseen, niin haittaako se asiakaskontaktien kestävyyttä ja siinä mielessä tuloksellisuutta? Rikkooko se sitä asiakastyötä? 

Milja Laamanen: 

Joo, tottakai vaikuttaa negatiivisesti siinä mielessä, että nämä asiakkuuden kesto meillä on, sanoisin, että  aika perinteinen tai tavallinen kesto on, puoli vuotta on ihan minimi, yleensä sellaista vuoden puolitoista siitä, kun asiakkuus alkaa, niin kuinka kauan kestää, että voidaan todeta, että nyt ei enää tarvitse tätä palvelua jatkaa.  

Ja sitten varsinkin, kun miettii, että niin kuin puhuttiin nämä tilanteet, missä ollaan, niin nehän on hyvin henkilökohtaisia, ne on vaikeita ja kipeitä. Siellä saatetaan ikään kuin repiä auki parisuhteen tilaa, intiimejä asioita, se ei ole helppoa ollenkaan. Ja totta kai tämä on suhdeperustaista työtä, se täytyy luoda se suhde myös siihen perheeseen.  

Niin sitten, kun on saatu luotua suhde perheeseen ja puhuttu vaikeista asioista, niin jos sitten tiimistä vaikka kaksi kolmasosaa sanookin, että heippa, me lopetetaan ja lähetään tuonne margariinitehtaalle töihin, ja sitten siihen tulee tilalle uudet työntekijät, niin se ikään kuin koko prosessi häiriintyy.  

Ensinnäkin, koska eihän nämä uudet työntekijät tunne perhettä vielä, tutustumisen jakso alkaa alusta, koska uudet työntekijät joutuu tutustumaan perheeseen. Ja aina on riski siitä, että koska kaikki persoonat eivät aina myöskään tule toimeen keskenään, ja silloin tällöin satunnaisesti sattuu myös, että joku työntekijä ei vaan voi olla jossain perheessä työntekijänä, koska jostain syystä joku henkilökemia siellä ei toimi. Siinä on aina riski tietysti sille.  

Saatikka sitten, että näiden uusien työntekijöiden kanssa perheen täytyy myös aloittaa alusta, sen tutustumisen lisäksi. Osittain myös tämä henkilöhistoriansa, että mitä ongelmia heillä on, tai mihin he sitä apua tarvitsee, siinä missä nämä työntekijät, jotka lähti, olivat jo perillä kaikista näistä asioista.  

Eli ehdottomasti vaikuttaa asiakkaan saamaan palveluun tai asiakaskokemukseen, sanotaanko näin, tämä työntekijöiden vaihtuvuus. 

Jukka Peltokoski: 

Silmu on paikallinen toimija, ja kunnat ovat teidän erityisiä asiakkaita, vaikka tietenkin työ kohdistuu sitten kentällä toisenlaisiin asiakkaisiin, mutta maksavat asiakkaat on kunnat? 

Milja Laamanen: 

Juu, kunta tilaa palvelun ja kunta maksaa palvelun.  

Jukka Peltokoski: 

Eli julkinen puoli on se markkinat teille. 

Milja Laamanen: 

Kyllä. 

Jukka Peltokoski: 

No, paikallisena toimijana, tai alueellisena, niin onko teidän työyhteisöön kasautunut, voisitko sanoa, jotain erityistä paikallistuntemusta, tietoutta, joka edelleen liittyy tähän yhteisön pysyvyyteen?  

Paikallinen toimija, paikallistuntemus? Syntyykö semmoinen side? 

Milja Laamanen: 

Ei ihan hirveästi liity meidän työhön tuo näkökulma. Siis siinä mielessä, että menimme tästä Lappiin tai Helsinkiin, niin ongelmat on samat. Ja sillä ei ole hirveästi väliä, että mistä, voi kun olisikin, siis tietyllä tavalla, että hyötyisi vielä yrityksenä siitä, että on paikallinen ja ikään kuin voisi käyttää sitä jonain myös sellaisena, että hei, valitkaa meidät koska ollaan paikallinen. Mutta ei meidän alalla sillä ole kauheasti mitään merkitystä. 

[Musiikkia] 

Jukka Peltokoski: 

Osuuskunta tulee englanninkielisestä sanasta co-operation, joka viittaa yhteistoimintaan.  

Suomeksi ”osuuskunta” ei ehkä ihan tavoita tätä sanan alkuperää, sitä yhteistoiminnallisuutta, mutta ehkä siihen osuuteenkin voi ajatelle, että siihen sisältyy jonkinlainen osallisuus, sentään.  

Osuuskuntaliikkeessä yhteistoiminta on sitten puolestaan asetettu usein kilpailun vastinpariksi. Ja sillä on liikkeen historiassa avattu näkymää jopa kokonaan toisenlaisiin markkinoihin ja yhteiskuntaan, sellaiseen yhteiskuntaan, joka toimisi jotenkin reilulla tavalla kovan kilpailun sijaan. 

Puhutteleeko teitä, Milja Laamanen osuuskunta Silmusta, ajatus reilusta taloudesta? Liittyykö se teidän osuuskunnan toimintaan? 

Milja Laamanen: 

Ilman muuta ja kaikella tavalla.  

Meillä hyvin alusta asti, ellei olisi ollut jopa ennen kuin osuuskunta on saanut syntynsä, niin on puhuttu siitä, että vaikka työllä täytyy totta kai tienata oma palkkansa, ja yrityksen täytyy myös tehdä voittoa, jotta sitä voidaan kehittää ja viedä eteenpäin.  

Erityisesti tällä alalla, kun tuotetaan lakisääteisiä palveluita, mitkä kuntien on pakko tuottaa, niin meistä tuntui jotenkin äärimmäisen hirveältä ajatella, että sitten siinä ruvetaan niin kuin hilloamaan. Siis sillä tavalla, että laskutetaan 237 prosenttia ja pistetään omaan takataskuun sitten ne voitot. Että se jotenkin tuntui vaan ihan kauhealta.  

Ehkä siitä näkökulmasta myöskin, että vaikka on yrityksen omistaja ja johtavassa roolissa, niin silti olen myös suomen kansalainen ja maksan veroja ja mietin, minne minun veroni menevät, niin se ei ikään kuin tuntunut oikealta.  

En tiedä kokisiko näin voimakkaasti, jos kyse ei olisi siitä, että myydään tai tuotetaan lakisääteisiä palveluita. Vai onko se juuri se syy siinä, miksi ajattelee, että kohtuus kaikessa, jotenkin.  

Toki ymmärtääkseni ei olla alan halvimpia tai halvin toimija, mutta meidän hintataso on laskettu tasan sen mukaan, että me sillä maksamme omat palkkamme ja jotain pientä voittoa saadaan siihen päälle, että pystytään kehittymään ja palkkaamaan lisää ihmisiä. Ja uusimaan vaikka tietokonekalustoa. Tai mihin ikinä tarvitaankin. Ja me ajatellaan, että näin se on niin kuin oikein. 

Jukka Peltokoski: 

Reiluun talouteen varmasti liittyykin juuri ajatus, että ei poljeta myöskään työvoiman hintaa. Että työntekijälle kuuluu se reilu korvaus myös työstä.  

Milja Laamanen: 

Kyllä, ilman muuta.  

Ja se on myös yksi meillä, joka varmasti vaikuttaa myös siihen, että miksi ei olla ihan sieltä halvemmasta päästäkään, niin on se, että meillä maksetaan meidän työntekijöille ymmärtääkseni paremmin kuin kukaan muu kilpailija. Ja ajatellaan että se on juuri oikein myös sekin, koska työntekijäthän lopulta on kuitenkin se, jotka myös yritykselle ne rahat tekee.  

Niin, totta kai, olen itsekin ollut aikaisemmin puhtaasti työntekijän roolissa muualla töissä, niin tuntuu epäreilulta jotenkin, että heille maksetaan Tessin minimin minimi, niin pieni kuin vain mitä voi maksaa, niin se maksetaan, ja sitten kuormitetaan valtavalla määrällä töitä.  

Useinhan tilanne on sote-alalla myös se, että töitä on liikaa. Ja se voi joskus johtua henkilöstövajeesta, voi joskus johtua nimenomaan siitä voitonteon näkökulmasta, että mitä enemmän työntekijälle laitetaan sitä työtä, niin sitä enemmän se yritykselle tienaa. Ja meidän mielestä molemmat nämä asiat on väärin.  

Varsinkin meidän alalla liittyen jälleen siihen, että koska meidän tehtävä on auttaa kriisissä olevia ihmisiä, niin silloin meidän työntekijöiden täytyy voida hyvin, ja siihen liittyy toki palkkakin, mitä saa työstänsä.  

Ja sitten se, että sitä työtä on kohtuullinen määrä, niin siinä missä ehkä voi olla, että jotkut kilpailijoista laittaa vaikkapa kahdeksan asiakaskäyntiä päivälle, niin me laitetaan vaan neljä. Johtuen juuri siitä, että me halutaan olla varmoja siitä, että nämä 4 tapaamista on oikeasti laadukkaita. Että niissä oikeasti asiakas saa sen avun, minkä hän tarvitsee.  

Ja sitten nämä molemmat asiat näkyy myös meidän tuntihinnoissa ilman muuta, että silloin täytyy saada se palkka ikään kuin pienemmällä työllä ansaittua, mutta kuitenkin niin, että sitten meillä se työ on oikeasti laadukasta. 

Jukka Peltokoski: 

Ihmisten kohtaaminen ja tukeminen ilman muuta vaatii aikaa. 

Teollisuudessa usein siitä ajasta juuri halutaan nipistää ja sitä halutaan leikata, koska työ on sitä tuottavampaa, mitä vähemmän jonkun tuotteen valmistamiseen menee aikaa.  

Mutta teidän alalla työn tuloksellisuuteen kuuluu reilu ajankäyttö. Kohtaatteko te tämän ristiriidan työssä tai markkinoilla? 

Milja Laamanen: 

Aivan siis jatkuvasti. 

Kilpailutus jälleen kerran, se ei ole mun lempiaiheita ollenkaan keskustella, tuntuu, että mä oon aina huutelemassa näistä kilpailutuksista joka suuntaan. Mutta toki se on myös asia, joka meillä on melkeinpä päivittäisessä keskustelussa, siis yrityksen sisällä sekä työntekijöiden että omistajiston kanssa. 

Sanottakoon nyt näin, että minun mielestäni sote-alaa, siis ainakaan näitä tällaisia palveluita, niin niitä ei missään nimessä pitäisi kilpailuttaa. Siinä on lopputuloksena aina huonontunut lopputuote, elikkä se palvelu, minkä se asiakas saa. 

Niin, siellä kyllä on ollut kilpailutuksia, jossa hinta on kilpailuttajan eli kunnan tai kaupungin taholta poljettu niin pieneksi, että sillä hinnalla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin sanoa niille työntekijöille, että sorry, tästä lähtien te teette 18 asiakastapaamista per päivä, koska kaupunki polki hinnat niin matalalle, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Se on joko se tai sitten lomautuslappu käteen.  

Se on hirvittävä tunne, ja ihan ristiriidassa oman arvomaailman kanssa, kun haluaa tehdä tätä työtä täysin eri tavalla. Mutta sitten on ikään kuin pakotettu nurkkaan, että sä teet tämän työn näin. Tai sä et tee ollenkaan. 

Jukka Peltokoski: 

Tukeeko osuuskunta-muoto, jälleen tämä yritysmuoto, jotenkin teidän toimintamallia erityisesti, että pystytte ylläpitämään laatua, eikä välttämättä tarvitse lähteä kovempaa hintakilpailua mukaan?  

Sitä kautta, jos suuren hoivajätin taustalla on omistajia, jotka omistaa vaan osakkeet siitä, mutta ulkopuolisena odottaa sitten voittoja omistuksista, kun taas teillä on tietenkin osuuskunnan omistus omissa käsissä? 

Milja Laamanen: 

Joo, onhan se. Oletan ainakin hyvin pitkälle niin, että jos on ulkomaisen rahoitusyhtiön tai minkä tahansa rahoitusyhtiön omistama yritys, niin rahoitusyhtiö odottaa, oikeutetustikin odottaa, itselleen tuloja ja voittoja, prosenttiosuutta.  

Siinä missä meillä taas, kun osuuskunta on yritysmuoto ja me omistajat ollaan tässä, niin meidän on helpompi ikään kuin, ja niin ollaan tehtykin, me ei olla tähän mennessä jaettu vielä itsellemme penniäkään. Kaikki rahat, mitä on tullut, on laitettu työntekijöiden hyvinvointiin, työhön ja yritykseen takaisin. 

Joo, kyllä sillä tavalla vaikuttaa, näkisin, suoranaisesti se meidän yritysmuoto siihen, että mitä ja miten me tehdään.  

Lisäisin vielä, että osuuskuntalaissahan osuuskunnalla ei ole velvoitetta tuottaa osakkeenomistajilleen voittoa, siinä missä esimerkiksi osakeyhtiöillä on. Siinä mielessä osakeyhtiömuotoiset yritykset hän tekee ihan oikein, kun ne sitä voittoa siellä tekee. Mutta meidän ei ole pakko. 

Jukka Peltokoski: 

Sote uudistus oli yhteiskunnassamme tapetilla kymmenisen vuotta, kunnes sitten tällä hetkellä istuva hallitus viimein sen toteutti omalla mallillaan. Sitä ennen asiaa ehdittiin veivata moneen suuntaan, ja epäilemättä vielä uudistuksen nyt toteutuessakin tullaan näkemään monia veivauksia ja vääntöjä siitä, miten se käytännössä toimeenpannaan.  

Mutta joka tapauksessa suuressa kuvassa niin sanotut hyvinvointialueet tuli ja varmasti myös nyt pysyy. Miten sote-uudistus on vaikuttanut sosiaalialan palvelumarkkinoihin? Ja mitä tämä on mahdollisesti tarkoittanut Silmun kannalta? 

Milja Laamanen: 

No, ihan käytännössähän me ei sitä vielä tiedetä, miten se tulee vaikuttamaan.  

Ja miten se käytännössä juurikin tällä hetkellä vaikuttaa se, että kukaan ei tunnu tilaavan mistään yhtään mitään, koska eivät uskalla, koska eivät tiedä, että kuka sitten hankinnoista päättää 1.1. alkaen.  

Ja se on ollut siinä mielessä hyvin mielenkiintoista, että nyt eletään kuitenkin jo syyskuuta, ettei tässä nyt hirveän montaa kuukautta ole siihen, että jonkun pitäisi olla perillä jostakin. (naurua)  

Mutta se viesti tuolta kentältä mitä me saadaan ihan jatkuvasti, siis sosiaalityöntekijöiltä, jotka on näitä tahoja, jotka siis meitä kontaktoi ja meiltä palvelua tilaa, niin sanovat ihan näin, että eivät uskalla tilata pidemmälle kuin 31.12. asti, koska eivät tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.  

Toki kunta ei kaikkea jaa meille yksityiselle puolelle, ja sitten on usein nähtävillä vähän semmoinen  suosimisen pelko myöskin, toki lakikin määrittelee tiettyjä asioita, joita he eivät saakaan kertoa.  

Mutta siis tämmöinen, että yhteisellä kentällä toimitaan, he on tilaaja, me ollaan palveluntuottaja, niin uskon kyllä, että pitää paikkansa kun he sanoo, että he ei tiedä, mitä sitten tapahtuu, ja mekään ei tiedetä, mitä tapahtuu, niin miten tää voi olla niin kuin näin?  

Mä voin palata tähän kysymykseen kanssasi sitten 1.1. , jos joku tietäisi mitä tapahtuu. 

Jukka Peltokoski: 

Toivon sitä, että päästäisiin vähän vakaammille vesille jo tästä…  

Milja Laamanen: 

Kyllä, ihan siis todella, en tiedä. Koska siis tarvehan ei ole hävinnyt mihinkään. Eihän tässä ole käynyt niin, että yhtäkkiä koko Suomen kaikkien ihmisten asiat on ratkennut yhdessä yössä. 

Vaan päinvastoin, koronavuodet nimenomaan on siis mitä todennäköisemmin vain lisännyt tarvetta meidänkin palveluille. Mutta se mitä meille päin ainakin tällä hetkellä ja koko vuoden ajan on näkynyt, niin siitä huolimatta, että tarvetta on, niin tilauksia ei ole, mikä on äärimmäisen mielenkiintoista. 

Ja se, mitä me ollaan kuultu ja mitä tuolla kentällä on puhuttu, on juurikin tämä, että ei uskalleta tilata, kun ei tiedetä mitä tapahtuu vuoden vaihteen jälkeen.  

Mikä sitten taas toisaalta tuntuu hirveän epäreilulta, kun miettii, että eihän ne nyt noin voi tehdä. Että ne on lakisääteisiä palveluita, joita kunnan on pakko tarjota, jos kuntalaiset niitä tarvitsee. Mutta nyt näyttäisi siltä, että ikään kuin ei tarjota, koska kunnissa ei tiedetä, mitä tapahtuu, jolloinka eikö kunta riko lakia? 

Jukka Peltokoski: 

Ainakin siis epävarmuuden ajasta toivottavasti päästäisiin jo eteenpäin,tulisi joku selko. 

Entä sitten, näihin on liittynyt myös keskustelu siitä, onko julkinen puoli pelkkä tilaaja vai pitäisikö julkisen puolen myöskin tuottaa?  

Te olette nyt yksityinen tuottaja, jolta julkinen puoli tilaa. Onko teille auennut uusia mahdollisuuksia sote-uudistuksen myötä, tavallaan uusia markkinoita? 

Milja Laamanen: 

Tavallaan ei uusia markkinoita. Nythän tässä käy sitten vaan niin, että ne erilliset kunnat, joille ollaan myyty palvelua aikaisemmin ikään kuin vaan yhdistyy yhdeksi alueeksi, ja edelleenkin tuotetaan samoja palveluita samoihin kuntiin.  

Siitähän ei ole tietoa vielä, että kuka jatkossa on se tilaaja. Että käykö Pirkanmaan alueella esimerkiksi sillä tavalla, että se on Tampere, joka tilaa loppu viimein palvelut vaikka Kangasalle? Toivottavasti ei, koska kuntien omat sosiaalityöntekijät parhaiten tietää minun mielestä, mitä tarvitaan. 

Se, minkä tämä yhdistyminen tulee aiheuttamaan, niin on nimenomaan se, että kun nämä alueet laajenee niin valtavasti, niin kenen kanssa me tullaan jatkossa olemaan sitten yhteydessä?  

Itse olen kokenut tähänkin asti, tai meillä kaikki on kokenut niin, että mitä pienempi kunta, niin sen helpompi heidän kanssa on ollut tehdä yhteistyötä. Mitä isompi kaupunki, niin sen raskaampi byrokratia, sen vaikeampi tehdä yhteistyötä. Että me ei mielellämme olla edes myyty näihin isoihin, koska se on ollut meille hankalampaa.  

Niin se vaara tai riski tai uhka, minkä näen on se, että jos tämä hallinnollinen alue on noin laaja ja siellä päätäntävalta keskittyy johonkin yhteen, minne sitten keskittyykään, niin tuleeko siitä meille entistä hankalampaa jotenkin toimia tällä kentällä? 

Jukka Peltokoski: 

Sosiaalipalveluihin liittyy ihan erityinen läheisyysperiaate, että palvelut pitää tarjota siellä, missä on tarvitsijoita, ja yhteys palveluntarjoajan ja tarvitsijan välillä täytyy olla hyvin mutkaton, ja tieto siitä paikallisesta tarpeesta olla käsillä.  

Uhkaako hyvinvointialuekehitys tämmöistä paikallista ymmärrystä ja tietynlaista paikallista ketteryyttä vastata tarpeisiin? 

Milja Laamanen: 

Kyllä mä näkisin, että saattaa uhata. Sehän jää nähtäväksi sitten, että mitä se todellisuus tulee olemaan.  

Mutta esimerkiksi juuri nämä ikään kuin henkilökohtaiset suhteet. Toki kunnat ovat hyvin, hyvin varovaisia siinä, että eivät suosi ketään palveluntuottajaa, koska lain mukaan kaikkien täytyy olla samalla viivalla.  

Mutta joka tapauksessa nämä yhteistyösuhteet, niin onhan ne myös henkilösuhteita.  

Kunnat tai kuntien sosiaalityöntekijät tai sosiaalijohtajat tai johtavat sosiaalityöntekijät ovat tottuneet siihen, että ok, Silmulle voi soittaa ja sanoa, että hei, me tarvitaan tällaista ja tällaista. Johonka me todennäköisesti vastataan, että onnistuu. Että ei mennä jotenkin jäykästi sellaisen vaikka, nyt jälleen pitää se kilpailutus tähän vetää, vaikka kilpailutuksen sanelemin raamein, että pitää tarjota tätä ja tätä ja tuota tällä ja tällä hinnalla, niin sehän on hirvittävän joustamatonta.  

Vaikka siellä totta kai kilpailutusta laatineet ja suunnitelleet ihmiset on pyrkinyt ottamaan kaiken huomioon, mutta sehän on ihan mahdotonta. Koska siis asiakastilanteet ja ihmisten elämät on, hyvänen aika, ne tarpeet voi olla laidasta laitaan.  

Niin myös tässä, että jos on laaja alue ja tämmöinen läheinen tunnettuus tai yhteistyö kunnan ja palveluntuottajan välillä katkeaa, koska on valtavan iso hyvinvointialue, missä joku korkealla tekee nämä päätökset, jota ei tunne kukaan, niin kyllä mä näkisin, että nimenomaan esimerkiksi se ketteryys, minkä mainitsit, niin millä tavalla sitä toteutetaan? Uskoisin että on uhkana, että vaikka joku voisi olla ketterä kuten me, niin emme sitten enää voi. 

Jukka Peltokoski: 

Mutta tosiaan, jää vielä nähtäväksi, minkälaisia käytännön ratkaisuja hyvinvointialueilla muun muassa sosiaalipalvelujen osalta tehdään. Mutta olen ymmärtänyt, ja tämäkin keskustelu siitä todistaa, että tällä alalla pitäisi pysyä hyvin paikallisissa päätöksentekomenettelyissä ja palveluntarjoajissa ja tavoissa tarjota palvelua. Kynnyksen tulisi olla hyvin matala palvelun tarvitsijoille tulla, ja sille kunnan edustajalle tilata tietämältään taholta. 

Vielä kilpailutuksesta mietin, että kilpailutuksissa tosiaan paljon hinta määrää. Mutta noin periaatteessahan kilpailutukset voitaisiin tehdä myös tai niissä voitaisiin painottaa myös muita kriteereitä, sosiaalisia ja ympäristöllisiäkin, mutta nyt sosiaaliset varmaan teidän tapauksessa tulisi erityisesti otettavaksi huomioon. 

Onko lähetettäväksi terveisiä kilpailuttajille, että voisiko niitä sosiaalisia kriteereitä myös huomioida enemmän sen hinnan lisäksi? Olisiko niissä sosiaalisissa kriteereissä jotain, jota pitäisi ottaa enemmän huomioon kilpailutuksissa? 

Milja Laamanen: 

Kyllä, ehdottomasti osuit johonkin meidän naulan kantaan, mitä olisi ihana päästä huutelemaan tuonne ympäri vaikka valtakunnallisesti joka paikkaan, joka ikinä minkään kilpailutuksen kanssa tekee yhtään mitään, sosiaalialalla siis. 

Ongelmahan on se, joo, siis hinnallahan tässä nyt kilpaillaan. Sehän nyt on ihan selvää.  

Se on selkeämpää toisilla alueilla kuin toisilla. Joissain se on aivan räikeän selkeätä hintojen polkemista. Toki ymmärrän sen, että jokaisella alueella on myös omat budjettinsa ja tulospaineensa, ja että ehkä sielläkin on sitä pakotetta sille, että tämä palvelu nyt ei saa maksaa yhtään enempää kuin tämän.  

Onhan siellä näennäisiä laatukriteereitä, sanottaisiinko näin. Näennäisiä sen takia, että hyvin yleinen, esimerkiksi mitä sosiaalialalla käytetään, on ammattipätevyydet. Että, jos sinulla on nyt 90 % työntekijöistä ammattikorkeakoulutaustaisia, niin ikään kuin se työ on silloin parempaa. Mutta eihän se näin ole.  

Totta kai arvostan kouluttautumista, ja totta kai täytyy myös olla koulutettua henkilökuntaa, enkä väheksy ollenkaan vaikka ammattikorkeakoulun käyneitä henkilöitä, itsekin olen, mutta ei se ole automaattinen takaus siitä, että joku on käynyt ammattikorkeakoulun, että semmoinen työntekijä sitten on se laadun tae.  

Että jos laatukriteereitä kilpailutuksiin laitetaan, niin sepä se varmaan velho on, joka sen keksii, millä sitä ruvetaan mittaamaan. Mä uskoisin, että se mittari tai mittarin puuttuminen tai mittareiden löytäminen on se ongelma, että millä sitä laatua mitataan. 

Itse ajattelen niin, että laatuhan näkyy myös tuloksellisuudessa. Nimenomaan siinä, että kun kerran palveluntuottaja tilataan tuottamaan tietty palvelu, ja meidän palveluillahan on aina sosiaalityöntekijän määräämä tavoite, mitä sillä tavoitellaan, niin joku tämmöinen mittari, millä pystytään jälkijättöisesti mittaamaan sitä, onko päästy tavoitteisiin vai ei. Niin sehän kertoo enemmän siitä laadusta kuin se, kuinka monta ammattikorkeakoulun käännyttää työntekijää yrityksellä on. 

Ja noi henkilöstön vaatimukset on vielä välillä, no, sanotaan, että työntekijäpula alalla alkaa olla aika hurja. Niin, onko realistista ajatella, että pelkästään ammattikorkeakoulun käynyt henkilö on pätevä tekemään tätä työtä? Koska trendi on nyt se, että nämä alemman koulutuksen omaavat henkilöt, vaikka olisi kolmekymmentäviisi vuotta työkokemusta alalla, niin he ei ole enää kohta päteviä tekemään tätä työtä. 

Jukka Peltokoski: 

Hintakilpailutukseen tulee omana vastauksena mieleen vanha viisaus, että hyvää ei aina saa halvalla. Täytyy hyvästä myös maksaa.  

Vähän tulee mieleen myöskin, kun julkinen puoli on maksajana, ja viittasit niihin veroihin, että silloin kun maksetaan, niin tietenkin myöskin edesautetaan verokertymää, elikkä siten julkisen puolen resursointia myös osaltaan. Että julkisen puolen ei ehkä kannattaisi aina pyrkiä siihen halvimpaan hintaan, koska ne sahaa sillä myöskin omaa oksaa pitkässä juoksussa, jos veroja jää kertymättä.  

No, Milja Laamanen Sosiaalipalvelut Silmusta, olisiko sosiaalialalla enemmän tilaa ja tilausta juuri osuuskuntamuotoisille palveluntuottajille?  

Milja Laamanen: 

No, siis mähän nimenomaan näen varmaankin niin, että mun mielestä kaikki tuottajat voisi ja saisi olla osuuskuntia sosiaalialalla, ilman muuta, juuri näiden kaikkien asioiden takia, mitä tässä on puhuttu, arvomaailmasta lähtien. 

Toki osuuskuntaakin voi johtaa monella tavalla, että eihän se automaattisesti tarkoita, että johto on aina hyvää, jos on kyseessä osuuskunta, en tietysti tarkoita sitäkään.  

Se, minkä mä näen ongelmaksi siinä on, ei välttämättä niin kuin osuuskunta, mutta pienuus. Juuri tämä, että kun on pieni paikallinen yritys, niin itse ajattelen että se on plussaa. Se on hyvä asia, se on asia, mitä tilaajankin pitäisi arvostaa ja nähdä hyvänä.  

Mutta valitettavasti se on raaka peli yhdessä samalla kentällä näiden isojen toimijoiden kanssa.  

Monilla isoilla toimijoilla on Suomessa valtavan suuri jo tunnettuus, ja helposti tämä tilaava taho eli nämä yksittäiset sosiaalityöntekijät, kun eivät tunne pienempiä tai paikallisia toimijoita, tuntevat nämä isot ja muistavat heidän nimet hyvin, niin helposti tilaavat vain siltä, mistä on totuttu tilaamaan, oli se palvelu sitten hyvää tai huonoa. Enkä nyt tarkoita, että isoilla aina on jotenkin huono palvelu, mutta siis huolimatta siitä, että minkälaista se palvelu on, niin on helpompi tilata siltä, kenet nimeltä muistaa ja tuntee. 

Vaikka, olikohan se nyt kilpailutuksen sisällössä, mutta jostain luin, että kilpailutuksessa pyritään nimenomaan jotenkin tukemaan PK-yrityksiä, ja jotenkin ottamaan huomioon tätä pienuuden aspektia, mutta eipä se kyllä näy.  

Mutta osuuskunta kyllä todellakin muotona, kannustaisin kaikkia lähtemään perustamaan omat puljunsa ja yhdessä tekemään.  

Ja ajattelin, että voisiko toimijoidenkin välillä olla jotain tällaista niin kuin yhteistä henkeä, siis jos on kolme eri osuuskuntaa, niin miksi he eivät voisi vielä keskenänsä miettiä, miten toimintaa voi kehittää paikallisesti tai laajemminkin.  

Yhteistä Suomeahan tässä rakennetaan kaikki yhdessä, niin että pitääkö se kilpailun näkökulma olla aina jotenkin sellaista, että tässä nyt kilpaillaan ja kilpaillaan. Mutta sitten, kun kilpailun näkökulmasta katsoo, niin pienille se on rankkaa. 

Jukka Peltokoski: 

Niin, osuuskuntahan voi olla myöskin osuuskuntien välinen osuuskunta. Tai ylipäätään pienyritysten yhteinen osuuskunta, että päästään suuremmille markkinoille tai tarjoamaan suurempia kokonaisuuksia yhdessä jonkun yhteisen osuuskunnan kautta. Sekin on yksi mahdollisuus. 

Ihan omassa ystäväpiirissäni on ollut keskustelua sosiaalialan opiskelijoiden ja työntekijöiden taholta, että kyllä jonkinlainen oma yritys, tämmöinen tasavertainen yhteisöllinen yritys kiinnostaisi, että pääsisi tekemään työtä, jota haluaa tehdä, josta tykkää, johon on oma arvopohja, tekemään omilla ehdoilla, tai yhteisillä.  

Ja teillähän tämmöinen lähtökohta vahvasti myös oli, että varmasti olette hyvä esimerkki ihmisille, jotka sosiaalialaa opiskelee tai töitä tekee, jotka kokee, että tätä työtä täytyisi saada tehdä, että sitä voisi tehdä hyvin, niin vähän omaehtoisemmin. 

Milja Laamanen: 

Kyllä, ja nehän tosiaan oli meidänkin lähtöasetelmat, että tehdään yhdessä ja tehdään erilailla. 

Jukka Peltokoski: 

Hyvin tehty.  

Milja Laamanen: 

Kiitos. 

Ja kiitos vielä tosi paljon kutsusta, ihan aina ilolla osuuskunta-ajatusta haluan viedä eteenpäin, kertoa meidän kokemuksista. 

Ja myös ihan yhtä lailla nämä työelämän hyvinvointi- ja johtajuusajattelut, niin oma sydän palaa niille, jos niin kuin mitään pientä voi Suomessa tehdä viedäkseen eteenpäin sitä, että pienesti pikkuhiljaa asiat lähtisi muuttumaan sote-alallakin näissä asioissa, niin olen aina mukana. 

Jukka Peltokoski: 

Kiitoksia, Milja Laamanen Sosiaalipalvelut Silmusta.  

Ja ehkä jonkinlaisena kiteytyksenä keskustelusta mietin, että osuuskunta demokraattisena tasavertaisena yritysmuotona hyvinkin tukee tasavertaista demokraattista työyhteisöä. Joka puolestaan tukee työntekijöiden hyvinvointia, mikä on tärkeätä varsinkin, kun töitä tehdään ihmisten kesken ja jopa niillä omilla tunteilla.  

Ja kuntapäättäjille terveiset, että aina ei saa ollenkaan parasta tai hyvää halvimmalla, vaan kyllä hyvästä täytyy myös maksaa. 

Tämä oli Osku Podkussa -podcast osuuskuntaliikkeen ja osuustoiminnan ääreltä.  

Osuuskunnat rakentavat reilua ja kestävää taloutta.  

Ihmiset, rakentakaa te osuuskuntia! 

[Musiikkia] 

KSL-podcast.