Onko tulevaisuuden huolto varmaa? – protopia podcast

Tämä on tekstivastine KSL-opintokeskuksen ja Vasemmistofoorumin tuottaman Protopia-podcastin jaksolle Onko tulevaisuuden huolto varmaa?

• Speaker 1: Sami Hakkarainen, KSL-opintokeskus
• Speaker 2: Elina Vainikainen, Vasemmistofoorumi
• Speaker 3: Elina Kauppila, vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Helsingissä
• Speaker 4: Csaba Jansik, Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija

SPEAKER_04 [00:00:00]: Kaiken avain ja A ja O on toisen ihmisen kunnioittamisessa. Maailma olisi kyllä todella paljon parempi paikka, jos me oppisimme paremmin kunnioittamaan toisiamme ja luopuisimme sellaisesta elämän kaikilla tasoilla käytävästä kisailusta ja kyynärpäätaktiikasta. Ja olisi auttamisen halu.

SPEAKER_01 [00:00:46]: Ukrainan sota on antanut aihetta ajatella uusiksi myös monia asioita Euroopan huoltoturvaan liittyen. Huoltoturvalla tarkoitetaan kaikkia  toimenpiteitä, joilla yhteiskunta niin sanotusti pysyy kasassa. Modernissa jälkiteollisessa yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sähköä, lämpöä, vettä ja rauhaa, eli sotilaallisten konfliktien poissaoloa.

Me olemme Euroopassa jo vähän tuudittautuneet ajatukseen, ettei mitään isoa voi oikein meille enää tapahtua, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan on muuttanut koko tätä globaalia mielikuvituksen horisonttia ja ravistellut turvallisuuden tunnettamme. Samaan aikaan meillä on edelleen ilmastonmuutos ja luontokato, joilla tulee olemaan erilaisia vaikutuksia moniin tuotantoketjuihin sekä lyhyellä, keskipitkällä että pitkällä aikavälillä.

Kansainväliset viljantuotantoketjut ovat romahtaneet sodan seurauksena, ja energiakytkökset Venäjään ovat tuoneet esille sen, kuinka hauras, laajalle levittäytynyt ja keskinäisriippuvainen globaali taloutemme on. Jos vastaavaa saadaan nähdä vielä tulevaisuudessa, mitä seurauksia tällä on huoltovarmuuden turvaamisen kannalta? Kuinka meidän tulisi varautua? Mikä on se tulevaisuuden malli, jolla maailman kansa turvaa perustarpeensa? Siitä keskustelemme tänään.

Huhhuh. Minähän tätä jaksoa aloin pohtimaan siten, että katsoin Last of Us -tv-sarjaa, ja sitten koska ei tuntunut tarpeeksi pahalta, katsoin vielä Station Eleven -nimisen tv-sarjan putkeen. Ihmisille, jotka eivät kyseisiä sarjoja jostain syystä ole vielä katsoneet, niin Last of Usissa tulee sieni-infektio, joka ottaa ihmiset valtaansa ja kykenee tekemään heistä vähän zombimaisia olentoja, jotka sitten tartuttavat muita ihmisiä.

Station Elevenissä oli tällainen, itse asiassa ihan koronajutuntyyppinen, vain vielä todella paljon pidemmälle viety romahdusskenaario. Näissähän kaikissa on taustalla tosi vahvana sellainen, minkä ympärillä draama ja teema pyörii, eli se, että ihmisistä tulee hamstraajia, joista on pakko olettaa aina pahinta ja varmistauduttava siihen, ettei kukaan ole puolellasi. Tällainen ajatus tulee näistä sarjoista usein esille, vaikka onneksi esimerkiksi tässä Last of Us -sarjassa on minusta todella kauniita ja hienoja, inhimillisiäkin kohtauksia tasapainottamassa tätä.

Niin, tämä on kuitenkin aika karu ihmiskuva ja olisi ihan kiva, että sikäli kun se on tottakin, siihen löytyisi silti vastavoimia. On tavallaan valinta uskoa myös tietynlaiseen ihmiskuvaan. Ehkä utopiaa nyt, mutta tällaista yhteiskuntaa itse ainakin haluaisin kehittää.

SPEAKER_02 [00:03:58]: Tämä on tavallaan tosi tärkeää pohdintaa, koska sarjojen myötä ja niin edespäin, ihmisillä tuntuu olevan erikoisia käsityksiä siitä, mitä on olennaista osata ja tietää, jos tuollainen romahdus tapahtuu. En tiedä, hyödymmekö me siitä, että hamstraamme aseita tai ruokaa.

Vaan olennaista olisi myös vahvistaa yhteisöllisiä tukiverkostoja, yhdessä tekemistä. Toisaalta yksilön tasolla voisi kädentaidoista, vuorovaikutustaidoista ja tällaisista hommista olla aika paljon hyötyä. Ei niistä kriiseistä yksin kuitenkaan selvitä, vaan tämä on solidaarisuuskysymys. Ei voi muuta kuin väkisin miettiä sitä, miten tässä näkyy se, että meidän länsimainen kulttuurimme on kuitenkin ihan älyttömän individualistinen. Me ajattelemme tätä asiaa sitä kautta, että mitä yksilö voi tehdä siinä tilanteessa, emmekä osaa nähdä individualistisen kehyksen yli.

SPEAKER_01 [00:04:58]: Mitä tapahtuu, jos energiaa ei saada? Siis jos yhtäkkiä tulisikin koko maan mittainen sähkökatkos. Onhan se aika karu ajatus tällaisen nykyihmisen kannalta, kun me olemme kuitenkin tottuneet teknologian kautta siihen, että asioista tulee koko ajan vain helpompia ja helpompia. Kaikki innovaatiotkin suurin piirtein tähtäävät aina siihen, että siinä tuhotaan jokin aiemmin hidas, tai ei -niin-nopea tai -tehokas prosessi. Muutetaan nopeammaksi ja automatisoidummaksi.

Mutta sitten tässä jatkuvassa teknologian kehittämisessä on vähän se hankaluus, että tuleeko meistä sitten vähän sellaisia Wall-E-henkisiä uusavuttomia, ettemme kykene kriisitilanteisiin oikeasti reagoimaan. Että miten ihminen, joka on koko elämänsä kasvanut siinä ajatuksessa, että systeemi hoitaa. Ja ennen kaikkea, että se ruoka tulee kotiin Woltin ajamana suurin piirtein kännykästä nappia painamalla, niin aika hankala yhtälö.

SPEAKER_02 [00:06:15]: Joo, ja tämähän on etenkin täällä pohjoisilla leveyspiireillä aito ongelma, koska teknologia on mahdollistanut sen, että meillä ylipäätään voi asua täällä mitenkään kovin järkevästi. Me olemme talvisaikaan esimerkiksi hyvin riippuvaisia asuntojen lämmityksestä ja niin edespäin. Täällä on kuitenkin suurimman osan, tai sanotaan ison osan vuodesta aika kylmää ja pimeää, niin teknologia on tavallaan mahdollistanut sen, että täällä on ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen järkevästi toimiva yhteiskunta.

SPEAKER_01 [00:06:47]: Mutta sitten me emme ilmeisesti osaa pysähtyä sen teknologian kanssa, tai  me olemme ehkä menettäneet semmoisen tietyn sisusta tykkäämisen tai semmoisen, että tuntuisi hyvältä itsekin osata välillä. Minä rupesin puhumaan ihan muuta kuin mitä tuossa lukee, koska tuli tällainen ajatus mieleen.

Mutta ihmiskuvahomman osalta ei ole ihan sattumaa, että aika usein tällaisia maailmanlopun preppaajia löytyy nimenomaan sieltä jännästä yhdysvaltalaisesta libertaarioikeistosta. Kyseessä on vähän niin kuin jännä yhdistelmä oikeistokonservatiiveja ja äärilibertaareja, jotka mieltävät selviytymisen sellaiseksi, että maailma on tällainen kaikkien sota kaikkia vastaan.

SPEAKER_02 [00:08:01]: Sehän tulee nimenomaan siitä äärimmäisen yksilöllisestä ajattelusta. Näen tämän myös nimenomaan ihmiskuvan kysymyksenä, että ajatteleeko jokaisen ihmisen olevan lähtökohtaisesti susi, kollega vai toveri. Onko ihminen lähtökohtaisesti yhteisöllinen olento vai yksilö? Toisaalta tämä johtaa myös siihen, miten toimisimme kriisitilanteissa; rupeammeko vain taistelemaan resursseista vai voisimmeko kenties jakaa niitä jotenkin? Emme me tietenkään mitään enkeleitä ole. Totta kai jokaisessa ihmisessä on omat raadolliset puolensa, eikä sitä sinänsä voi vähätellä, mutta se, että nousevatko tuon tyyppiset asiat kuvitteellisessa dystopiatilanteessa ensimmäisenä esiin, niin se on ihan validi kysymys.

SPEAKER_01 [00:08:58]: Joo, tämän voi tavallaan ajatella niin, että sen sisun siellä taustalla, joka varmasti siinä yksilökeskeisessä hamstraajassakin on, voi suunnata kahdella eri tavalla. Suuntautuuko se sisu niin, että on pakko saada nopeasti muilta pois itselle, vai nähdäänkö niin, että selviytyminen on keskinäisriippuvaisuudesta syntyvää, jolloin sisu tavallaan suunnataan sinne ja rakennetaan siitä selviytymistä? Eikä se tietenkään tarkoita, etteikö elämässä olisi hankalia valintoja ja kaikkea tällaista. Me emme tässä kuitenkaan kannata sellaista, että huoltovarmuuskriisi ja maailmanloppu tulevat, ja sitten me olemme kaikki enkeleitä siellä sen keskellä, mutta jos me olisimme vähän sosiaalisemmalla tavalla petoja…

Tässä podcastissa ei kuitenkaan ole tarkoitus olettaa, että maailma loppuu, tai että tulee mitään hamstrausskenaariota ainakaan lähitulevaisuudessa, vaan lähdemme siitä, että oikein varautumalla me kyllä selviämme vaikka mistä. Sitä, että miten tässä nyt kannattaisi varautua, on meidän kanssamme täällä pohtimassa onneksi meitä viisaampia asiantuntijoita. Tervetuloa kuuntelemaan Protopia-podcastia.

Tänään meillä on kaksi vierasta täällä studiossa puhumassa huoltovarmuudesta ja resilienssistä. Toinen näistä meidän vieraistamme on Csaba Jansik Luonnonvarakeskuksesta. Jansik on väitellyt Budapestin Corvinus-yliopistosta pääaineenaan maatalousekonomia. Luonnonvarakeskuksessa hän on tutkinut elintarvikemarkkinoita, kilpailukykyä ja elintarvikkeiden ulkomaankauppaa. Jansikin viimeaikaisesta projektiportfoliosta Luken alaisuudessa löytyy muun muassa tällaisia otsikoita kuin ”Riskienhallintavälineitä elintarvikealan pk-yritysten varautumissuunnitelman tueksi ja liiketoimintariskien hallitsemiseksi”, sekä artikkeleita, kuten ”Sota Ukrainassa elintarvikemarkkinoiden tilannetta… ” Lukeeko tuossa oikeasti noin? Joo. Tervetuloa.

SPEAKER_02 [00:11:47]: Sitten meillä on toisena vieraana Elina Kauppila. Elina on helsinkiläinen ympäristöaktivisti, kouluttaja, yrittäjä ja tietokirjailija. Myös vasemmistoliittolainen poliitikko, Helsingin kaupunginvaltuutettu. Koulutukseltaan antropologian kandidaatti ja sukupuolentutkimuksen maisteri. Tervetuloa.

SPEAKER_03 [00:12:07]: Kiitos.

SPEAKER_01 [00:12:08]: Joo, aloitetaan sitten tällaisella isolla kysymyksellä, että kuinka paljon te olette huolissanne Suomen huoltovarmuudesta lyhyellä ja keskipitkällä aikajänteellä ja mitkä te näette siellä isoimpina huolenaiheina, jos näette?

SPEAKER_03 [00:12:26]: Kiitos. Puhun tänään tällaisesta huoltovarmuudesta, joka liittyy demokratiaan ja emotionaaliseen, yhteiskunnalliseen huoltovarmuuteen, eikä niinkään fyysiseen huoltovarmuuteen. Olen kyllä huolissani siitä, ja varmasti pureudumme tähän vähän tarkemmin tämän podcast-jakson aikana. ’

Mutta ajattelen, että me olemme näiden viimeisten kriisien aikana nähneet sen, mitä herkästi tapahtuu yhteiskunnalliselle ilmapiirille silloin, kun tulee ennakoimattomia kriisejä. Sen liitän siihen huoltovarmuusajatukseen, mikä minua nyt tällä hetkellä huolestuttaa. Siis se, miten voisimme varautua emotionaalisesti ja vahvistaa meidän demokratiaamme jatkossa, jotta pystyisimme paremmin kohtaamaan erilaisia tilanteita.

SPEAKER_04 [00:13:34]: Minun näkökulmani on taas se toinen, puhtaasti materiaalivirtoihin kytkeytyvä, eli itse olen elintarvikemarkkinoiden tutkija. Aiheenani on myös elintarvikehuoltovarmuus, elintarvikkeiden huoltovarmuus.

Se on tietysti globaali kysymys, kaikilla valtioilla tämä on yhtä vakava kysymys kuin Suomellakin, ja jos mietimme Suomen huoltovarmuutta elintarvikkeiden osalta, niin se on melko hyvällä tasolla. Voisin mainita, että arvostettu kansainvälinen talouslehti The Economist on teettänyt tutkimuksen, jossa rankattiin 113 valtiota maailmassa, ja käytettiin noin lähes 70 eri tunnuslukua rankingin laskemiseen. Sen nimi on Global Food Security Index eli globaali ruokaturvaindeksi. Suomi on tullut peräkkäisinä vuosina ensimmäisenä, eli kärkisijoille tällä indeksillä. Se on hyvä saavutus.

Toki Suomella on siellä myös vähän niin kuin miinuspisteitä, ja ehkä suurin huoli Suomen elintarvikkeiden huoltovarmuudessa liittyy siihen, että me tarvitsemme aika paljon panoksia sen tuotantoon. Tuotannon taso kattaa lähestulkoon Suomen oman kysynnän, mutta panokset, mitä tuotantoon tarvitaan, lannoitteet, sähkö, energia, työvoima, ynnä muut, niin niistä aika monia tuodaan eri määrin. Se on riippuvainen siis tuonnista, eli siinä mielessä on ehkä yksi sellainen haavoittuvaisuus, ja toinen on satotasojen volatiliteetti eli vaihtelu. Meillä on valitettavasti nyt viime vuosina pari kertaa ollut katovuosia, jolloin siis on tukeuduttu enemmänkin tuontiin. Ja sehän aina lisää tällaista haavoittuvuutta. Eli siinä perusasiat ovat erittäin hyvin, elintarvikkeiden huoltovarmuudessa, mutta on tiettyjä asioita, joista voi keskustella syvemmin.

SPEAKER_02 [00:15:59]: Tässä mietin vähän sitä, että tavallaanhan nämä ovat siis asioita, jotka on ikään kuin olleet kaikki olemassa jo kauan, mutta nyt näiden geopoliittisten myllerrysten sun muiden vuoksi näistä on viime aikoina ruvettu puhumaan ihan erilaisella tavalla. Nämä ovat tulleet ikään kuin framille, mikä on varmastikin tervettä, koska kriisit eivät pääty tähän. Meillä on jatkossa varmasti olemassa mahdollisuus, että yhteiskunnassa tapahtuu kaikennäköisiä erilaisia kriisejä.

Tässä tuli jo muutamia mainittua siitä, mitä meidän nyt pitäisi tehdä, niin miten te näette, miten meidän pitäisi tulevaisuudessa kansakuntana varautua erilaisiin kriiseihin ja millaisia toimenpiteitä meidän pitäisi tehdä?

SPEAKER_04 [00:16:51]: Minä voin ehkä aloittaa. Meillähän on Suomessa laaja huoltovarmuusorganisaatio. Eli se on yksi asia, minkä takia tänne tullaan ihan ulkomailta saakka, Suomen huoltovarmuutta instituutiona tutkimaan. Ihan Euroopan poliittiset delegaatiot ovat olleet viime kuukausien aikana vierailulla Suomessa ja yritetään selvittää, mitä Suomessa tehdään huoltovarmuuden osalta.

Ei pelkästään elintarvikealan, huoltovarmuusorganisaatiossa on seitsemän isoa sektoria, jonka alla toimii pooleja. Nämä sektorit ovat esimerkiksi terveydenhuolto, teollisuus, energia, IT-ala, ja ruoka on yksi näistä sektoreista. Suomen salaisuus, ja kysyit, mitä voi kansakuntana tehdä, niin Suomi on tehnyt tämän oikein hyvin. Viimeisten vuosikymmenten aikana on järjestetty sellainen organisaatio, jossa on mukana sekä hallinto että elinkeino . On noin tuhat osallistujaa, jotka ovat tässä huoltovarmuusorganisaatiossa mukana. Tämä saumaton yhteistyö yksityisen ja julkisen sektorin välillä on sellainen, mitä voi korostaa, mitä Suomessa on tehty oikein ja mikä on vuosikymmenten evoluution tulos. Tätä vievät sitten takaisin kotiinsa myös ne delegaatiot, jotka ovat täällä käyneet. Tämä on ehkä  pääjohtopäätös, jonka Suomelta voi oppia.

SPEAKER_03 [00:18:32]: Täytyy sanoa, että minusta oli ihanaa, miten sinä kuvasit tätä. Ajattelin, kun minulla lukee täällä, että meidän pitäisi puhua avoimesti siitä, kuinka hyvin meillä on fyysinen huoltovarmuus järjestetty. Se taas tekisi ihmisille luottamusta kriisitilanteisiin ja siihen, että perustarpeet tulevat esimerkiksi täytettyä, mihin sinun kuvaamasi asiat vahvasti liittyvät. Se on sellainen, mitä ajattelin korostaa tässä, että mielestäni tiedon jakaminen, avoimuus ja yhteiskunnallinen läpinäkyvyys olisivat tosi tärkeitä.

Ja kun me puhuimme ensimmäisenä siitä huolesta, että oletko huolissasi, niin ajattelen, että esimerkiksi suvaitsemattomuuden lisääntyminen ja yhteiskunnallisen keskustelun polarisaatio ovat sellaisia asioita, jotka tulivat hyvin näkyväksi tässä koronakriisissä ja Ukrainan sodan alettua. Ne mielestäni osoittavat sitä, että tiedot ja taidot, joita meidän pitäisi vahvistaa, jotta meidän yhteiskunnallinen demokratian ja emotionaalinen huoltovarmuus vahvistuisi, ovat juuri sellaisia taitoja, jotka liittyvät siihen, että silloin kun emme ole kriisissä, vahvistaisimme ihmisten ymmärrystä. Vaikka kansalaisoikeuksista, ihmisoikeuksista ja demokratiataitoja, tunne- ja vuorovaikutustaitoja, jotta ne olisivat ikään kuin selkärangassa siinä tilanteessa, kun niitä todella tarvitaan.

SPEAKER_04 [00:20:26]: Kysyit vielä, miten tämä muuttunut geopoliittinen tilanne on vaikuttanut huoltovarmuuteen. Kyllä se on vaikuttanut rajusti. Voi sanoa, että nimenomaan globaaliin huoltovarmuuteen. Me elimme nyt 2022 keväällä sellaisia aikoja, jolloin edellisen sadon määrä oli niukimpia pitkiin aikoihin maailmanlaajuisesti. Siihen samaan iski Ukrainan sota. Ukraina ja Venäjä ovat olleet siis yksi suurimmista viljantuotantoalueista, ja tarjonta vaarantui sodan myötä.

Samaan aikaan ovat lähteneet kustannukset nousuun, eli ruoan hinnat lähtivät nousuun. Kaikki nämä ovat vaikuttaneet ruoan huoltovarmuuteen globaalisti. Se ei ole ehkä niin paljon Suomen ongelma. Suomessa se on heijastunut vain korkeampina, tai kohonneina elintarvikehintoina, mutta monissa maissa, varsinkin kehittyvissä maissa Afrikassa, Aasiassa, Lähi-idässä, tämä heijastui ruoan saatavuusongelmana. Heillä ruoka maksaa omista tuloistaan paljon isomman siivun, eli jos ihminen maksaa jo valmiiksi 60–70 prosenttia tuloistaan ruoasta, ja sitten hinnat nousevat, niin se muuttuu ihan kestämättömäksi.

Kun taas jos Suomessa maksetaan ehkä 12 prosenttia, ja se nousee johonkin 14 prosenttiin, niin vaikka se kirpaisee, se ei kuitenkaan oikeasti tunnu vielä monelle. Totta kai täälläkin on taloudellisesti eri asemissa asuvia, myös Suomessa. Sitä ei kannata unohtaa tässä, mutta tämä sota on tuonut tällaisen vaikutuksen ja muutoksen, ja se epävarmuus jatkuu edelleen.

Vielä jos voin taloudesta sen verran mainita, että globalisaatio, joka on jatkunut melko lailla 2000-luvulla, 1990-luvulla alkoi jo, niin jotenkin näiden kriisien myötä, ja myös ennen tätä sotaa, on alkanut protektionismin aalto, kauppasodat ja ehkä uudenlainen isojen suurvaltojen kilpajuoksu koko maailman herruudesta.

Tämä on aiheuttanut sitä, että edelliset monikansalliset sopimukset ovat kaatuneet. Ei kukaan puhu enää WTO:sta, joka oli aikoinaan monikansalliset sopimukset. Nyt on kahdenvälisiä sopimuksia, ja on tosi herkkä tilanne.

Se nähdään, että yksi iso laiva jumittuu tuohon Suezin kanavaan, ja yhtäkkiä koko maailman logistiikka menee nurin. Eli siinä on todella paljon haavoittuvaisuuksia, tässä maailman kauppapoliittisessa järjestelmässä jo ihan valmiiksi ilman tätä sotaakin, mutta sota vielä vaikeuttaa tilannetta.

SPEAKER_01 [00:24:02]: Joo, mietin tuohon liittyen sellaista, että aina kun tulee joku kriisi tai monimutkainen ilmiöiden kasautuma, niin helposti ihmiset, joilla ei ole  tieteeseen pohjaavaa tietoa tarpeeksi syvällä, että he voisivat oikeasti ymmärtää niitä ilmiöitä, etsivät nopeita ratkaisuja, ja tulee paljon diskurssia netissä ja alkaa maailmanlopun tunnelmointi. Oletteko törmänneet tämän tyyppisiin puheenvuoroihin tai tällaisiin liian pitkälle tai överiksi meneviin arvioihin siitä, kuinka isossa kriisissä me nyt olemme? Ja mitä vastaisitte näihin, että missä oikea ongelma on, ja mikä on sellaista vähän liian pitkälle menevää?

SPEAKER_03 [00:25:13]: Ajattelen, että ihmisen mieleen liittyy halu ja tarve löytää selityksiä, ja sinun kuvaamasi joihinkin narratiiveihin tukeutuminen on mielestäni hirveän luontevaa. Erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa on paljon pelkoa ja uhkaa.

Sitä varten oikeastaan se, mitä aikaisemmin yritin kuvata, että tiedotus ja tiedon jakaminen olisivat hyvässä kunnossa, olisi mielestäni todella tärkeää. Että yhteiskunnassa tunnistettaisiin, että kriisitilanteessa se on erityisen tärkeää. Että kansalaiset ja kaikki muutkin ihmiset, jotka täällä asuvat, saisivat sellaista tietoa, joka olisi luotettavaa.

Ja että olisi ylipäänsä sellainen luottamuksen ilmapiiri, koska jos on yhteiskunnallista epäluottamusta, niin se tietenkin myös luo vielä suurempaa tarvetta etsiä vaihtoehtoisia narratiiveja.

Ajattelen, että luottamusta voitaisiin rakentaa myös sillä, että vahvistettaisiin yhteisöjä. Meillä on tavallaan aika individualistinen kulttuuri, jossa ihmiset saattavat kriisin keskellä kokea olevansa valtavan yksin. Silloin mielestäni se myös lisää pelkoa. Ettei tavallaan ajauduttaisi sellaiseen kierteeseen, missä me ajattelemme, että me olemme jotenkin yksin, tai vaikka yhtenä perheyksikkönä vaarassa ja että meidän pitäisi jotenkin pystyä itse pelastamaan itsemme.

Ajattelen, että jos me pystyisimme vahvistamaan sellaista luottamusta yhteisöihin ja yhteisöllisyyttä ylipäätään ihan arkielämän tasolla ja vaikka lähidemokratiaa, niin silloin ne samat verkostot voisivat toimia myös luottamuksen rakentajina kriisitilanteissa. Sitten ehkä se kynnys löytää jotain, ehkä itsellekin vahingollisia narratiiveja, saattaisi nousta.

SPEAKER_04 [00:27:32]: Itse taas kohta käännyn talousulottuvuuteen, mutta tämä on oikein hyvä ajatus. Olen täysin samaa mieltä, että tuollaista yhteisöllisyyttä ja vertaistukea tarvitaan, ja tukea ylipäätään muilta ihmisiltä. Sosiaalinen pääoma on minun mielestäni tosi tärkeä asia, mutta se ei ole kuitenkaan minun tutkimusalani.

Eli se, mitä minä halusin sanoa, niin viime kevään erikoistilanne oli poikkeuksellinen. Silloin oli siis maailmalaajuisesti niukkaa tarjontaa. Kuitenkin viime kesän sato on onneksi oikein onnistunut, ja saimme sen verran ruokaa maailmaan, että hinnat lähtivät laskuun.

Tilanne on suurin piirtein normalisoitunut. Ei voida edelleenkään puhua yhtä tavallisesta tilanteesta, kuin mikä oli ehkä muutama vuosi sitten, mutta mielestäni tällainen maailmanloppuajattelu ei taloudessa ehkä niin paljon tule esille.

Mutta koko ajan, ihan vain tavallisena kansalaisena, kun tutkin mediaa ja uutisia, niin kyllä tämä sotaan liittyvä epävarmuus luo hirveästi pelkoa, kun kuitenkin sotimassa on toinen osapuoli, jolla on ydinaseita ja tiedetään, kuinka herkkä tämä yleinen tilanne on näiden suhteen. Kyllä se on vain koko ajan siellä takaraivossa, tällainen yleinen tilanne, mutta se ei kuulu siis talouteen.

Taloudessa voidaan sanoa, että asiat ovat suhteellisen tavallisella tasolla, mutta totta kai siis ruoantuotantoon, niin kuin kansantalouden kaikkiin haaroihin, kytkeytyy juuri tämä ympäristöön ja ilmastoon liittyvä epävarmuus. Siinä me ehkä voimme puhua siitä, mitä kaikkea ihan yksittäinenkin kansalainen voi tehdä, mutta nämä kaikki poliittiset, taloudelliset ja ympäristöön liittyvät asiat varmaan sekoittuvat sopivassa määrin jokaisen päässä, ja alitajunnassa vaikuttavat kuitenkin.

SPEAKER_02 [00:30:24]: Tässä olemme puhuneet tällaisia hyvin isoja, rakenteellisia juttuja. Toisaalta kun katsotaan, mistä me olemme Samin kanssa paljon puhuneet, katsotaan vaikka telkkarista yhdysvaltalaisia dystopia-TV-sarjoja, tai vastaavia populaarikulttuurin tuotteita, niissä monesti tuntuu, että massiivisiin kriiseihin ratkaisuna on maailmanlopun preppaaminen. Siis tämä, että varastoidaan hirveät määrät aseita.

Suomessakin kun koronakriisi alkoi, niin varastoitiin sokeria ja vessapaperia, ja kaikkea muuta tällaista nyt jälkikäteen aivan absurdilta näyttävää. Jos kaikki sivilisaation perusteet jollain tasolla romahtavat, niin siellä on se yksilö Mad Max -todellisuudessa, joka pystyy sitten tämän preppaamisen avulla hanskaamaan.

Nyt kun olen teitäkin kuunnellut, niin tällähän ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mikä oikeasti olisi järkevää. Jos meille tulisi joku vielä massiivisempi kriisitilanne, toimisiko tämä, vai minkä tyyppistä varautumista yksilötasolla pitäisi tehdä?

SPEAKER_03 [00:31:35]: Haluaisin sanoa, että yksilötasolla ei niinkään, vaan vahvistettaisiin sitä yhteisöä, ja ehkä meidän ihmiskuvaa. Haluaisin sanoa, että ihminenhän on ennen kaikkea empaattinen, sosiaalinen ja yhteisöllinen olento.

Ajattelen, että sellainen preppausajatus rakentaa toisenlaista ihmiskuvaa, Mad Max -todellisuutta juuri. Se saattaa lisätä uhan tuntua, kun taas jos rakentaisimme yhteisöjä ja vahvistaisimme yhteisötaitoja, vaikka suoraa demokratiaa ja kaikkia sellaisia verkostoja, joista myös konkreettista tukea voisi siinä hädän hetkellä saada, niin silloin me voisimme saada luotua ihan konkreettisesti tosi erilaisen yhteiskunnan sekä tähän tilanteeseen että mahdolliseen kriisitilanteeseen.

Ajattelisin niin, että yksilönä voi tietenkin vahvistaa palautumiseen liittyviä taitoja vaikkapa, tai omia tunne- ja vuorovaikutustaitoja. Mutta koska me emme pärjää yksin, niin sen takia ajattelen, että se lähtisi yhteisöllisestä työstä.

SPEAKER_04 [00:33:12]: Joo, siis kyllä täällä on monia ajatuksia, joita yksilöllisen tekemisen tasolla voidaan miettiä. Yksilönä lähinnä ajattelen sellaisia vähän isompia, vähintäänkin kotitalouksia tai ehkä samassa paikassa asuvia ihmisiä.

Jos tulee sellainen kriisi, joka eristää tällaisia ryhmiä muusta maailmasta, niin kyllä nämä sarjatkin kumpuavat yleensä siitä, että mitä jos joku ryhmä jää tavallaan niin kuin oman onnensa nojaan, ja kuinka selvitään ilman sivilisaation tavallisia tuotteita ja tuotantoa.

Kyllä tässä on ajatuksia, että ruuan saatavuudessa ja tuotannossa tietysti voidaan ajatella, että vielä muutama vuosikymmenen sitten Suomessakin elettiin aika laajalti, varsinkin maaseudulla, sellaisessa tilanteessa, jossa kaupasta oli haettu todella vähän tarvikkeita. Ja on pärjätty oikein hyvin, vaikka vielä 100 vuotta sitten.

Talouden kehitys ja koko tämä konsumerismi on tuonut mukanaan, niin yhä enemmän olemme vieraantuneet tällaisesta oman tarpeen kattamisesta omin voimin, ja totta kai se on paljon helpompaakin. Jokainen keskittyy omaan työhönsä ja omaan osaamiseensa ja hankkii ansiolla, mitä sieltä saa, näitä muiden hyvinkin tehokkaasti tuottamia tuotteita ja myös ruokaa. Eli tässä mielessä ei ole paluuta siihen systeemiin, jossa jokainen voisi varautua tällä tavalla siihen, että joku kriisi syntyy, eristäydytään muusta maailmasta ja sitten selvitään.

Mitään Robinson Crusoe -tarinoita ei voi enää ajatella todeksi, mutta silti tässä on sellaisia aspekteja, että riskiä voi hallita aina maantieteellisesti hajauttamalla. Eli jos meillä on esimerkiksi ruoantuotanto ympäri Suomea, eikä pelkästään vaikka täällä Vakka-Suomen alueella tai Länsi- tai Etelä-Suomessa, vaan on muualla päin Suomea myös tuotantoa. Se hajauttaa riskiä siinä, että ruokaa tuotetaan ja on saatavilla laajemmin.

Keskittäminen on aina iso riski. Jos hankintakanavat, myyntikanavat ja tuotanto keskittyvät, niin se on tosi hyvä, ja tehokasta. Ja siinä on skaalaetuja, mittakaavaetuja, mutta se myös tuo riskejä, esimerkiksi tartuntataudit. Tai vaikka jos tulee häiriötä siihen isoon yksikköön, niin silloin se koko iso tuotanto tai yksikkö haavoittuu, ja sitä mukaa tuotteen tai palvelun saatavuus. Eli voidaan miettiä, että alueellisesti voi hajauttaa ruoantuotantoa, energiantuotantoa, ja täällä on täysin hyviä edellytyksiä.

En sanoisi, että meidän pitäisi luopua näistä isoista yksiköistä, koska tällähän hoituu meidän tämän hetkinen elämämme. Ei sille voi enää mitään, mutta sillä voi jonkin verran vähentää esimerkiksi Suomen riskiä, jos jonkin verran tätä hajautetaan. Ja se on myös ehkä sosiaalisestikin ja sillä tavalla, ettei pakkaannuta vain yhteen alueeseen, vaan asutetaan maata niin tasaisesti kuin pystytään. Siinä on ihan huoltovarmuuden kannalta pointtia. Ei se ole pelkästään tyhjää asiaa.

SPEAKER_02 [00:37:57]: Niin siis, että tämä on tavallaan myös aluepoliittinen kysymys.

SPEAKER_04 [00:38:00]: Se on aluepoliittinen. En halua mennä politiikkaan. Olen pidättäytynyt ihan täysin koko elämäni politiikasta, mutta asiantuntijan ominaisuudesta voisin sanoa, että sillä on merkitystä.

SPEAKER_01 [00:38:17]: Joo, itse asiassa hajauttaminen ja resilienssi tuntuvat olevan kaksi sanaa, jotka ovat olleet monen huulilla koronan jälkeen, mutta nyt Venäjän ja Ukrainan jutun jälkeen myös. Tuntuu koko ajan siltä, että pitäisi saada hajautetumpaa ja resilientimpää järjestelmää.

Miten te määrittelisitte resilientin järjestelmän? Kysytään tällainen. Mitä tarkoittaa, että järjestelmä on resilientti?

SPEAKER_04 [00:39:04]: Resilienssihän on sopeutumiskykyä, eli järjestelmä, joka kokee iskuja tai häiriöitä, pystyy palautumaan normaaliin tilaansa. Resilienssissä on vielä eri tasoja. Voidaan miettiä myös, että se ei ole pelkästään palautuminen entiseen, vaan johonkin uuteen, kehittyneempään tasoon, ja koko ajan on tällaista kehityspolkua aina parempaan ja vahvempaan suuntaan.

Eli näitä häiriöitä voidaan pitää tällaisina shokkeina, jotka oikeastaan työntävät tätä koko järjestelmää aina siihen vahvempaan suuntaan. Puhun nyt ihan taloudesta ja elintarvikealasta, elintarvikeketjusta, mutta mielestäni tämä on sovellettavissa kaikkiin muihinkin aloihin. Tämä on tärkeä, se sopeutumiskyky.

SPEAKER_03 [00:40:17]: Alleviivaan tämän. Resilienssi-sanalla kuvataan sopeutumiskykyä, palautumiskykyä ja uusiin tilanteisiin sopeutumista niin, että sen jälkeen, kun on tullut se shokki, niin ikään kuin pystyy palautumaan toimintakykyiseksi.

Se on tosi oleellista, koska… Ajattelen siis tällaiselta emotionaaliselta kannalta, että me pystymme palautumaan siitä kriisistä. Ja itse asiassa mietin sitä, että mielestäni vaikkapa medialla ja päättäjillä on siitä tosi suuri vastuu, koska he viestivät sitä, milloin se palautuminen on mahdollista vai onko koko ajan uhkatilanne päällä.

Itse olen ajatellut esimerkiksi viime aikoina sitä, kun puhuttiin inflaatiosta ja korkojen noususta vaikkapa, että on tosi suuri vastuu sillä, minkälaista retoriikkaa vaikkapa käytetään. Miten ihmiset ymmärtävät sen, että voiko nyt itse asiassa palautua ja voiko nyt hengähtää.

Jos katsotaan vaikka näitä meidän viimeistä muutamaa vuotta, koko ajan on tullut kuormitusta. Olisi tarpeellista myös viestiä sitä, että tällä hetkellä kaikki on ok. Nyt on palautumisen kohta. Itse pidän hengittämistä aika hyvänä metaforana tälle asialle. Tavallaan, että milloin voi huokaista helpotuksesta ja välillä hengittää rauhallisemmin ja milloin on kohta, jossa selkeästi vähän pidätetään hengitystä ja hengitetään vaikka kiivaammin.

SPEAKER_02 [00:42:23]: Mietin itse asiassa, että koko ajan esimerkiksi koronakriisin aikana puhuttiin kriisitietoisuudesta. Tuli mielikuvakin, että jos sinä nyt et ota tätä aivan sataprosenttisen tosissasi ja kanna kaikkia maailman murheita hartioillasi, olet jotenkin huono kansalainen, etkä ota tätä asiaa riittävän vakavasti. Vaikka eihän kukaan ihminen jaksa sellaista jatkuvaa märehtimistä. Sehän jo sairastuttaa itsessään.

Kun kuuntelin Elinan juttuja, minulle tuli väkisin mieleen, että tavallaan nämä erilaiset yhteisölliset taidot ja vuorovaikutustaidot ovat oppimisprosessien tuloksia. Mikä rooli siis koululla voisi olla tässä? Miten esimerkiksi peruskoulussa voitaisiin, nythän meillä opetetaan vaikka tunnetaitoja ja muita tällaisia. Mikä olisi hyödyllinen taito, jota voisimme opettaa lapsille ja nuorille?

SPEAKER_03 [00:43:20]: Tuo on mielestä tosi hyvä kysymys. Minä itse asiassa ajattelen tätä äärimmäisen poliittisena kysymyksenä, koska ajattelen, että opetussuunnitelmassa periaatteessa on sisäänkirjoitettuna jo tosi hyviä taitoja, mutta tietenkin opettajilla pitäisi olla riittävästi resursseja myös sitten niitä käytännössä opettaa.

Ajattelen, että vaikkapa tunne- ja vuorovaikutustaidot ja päätöksenteko, ja vaikka esimerkiksi sovittelemisen taito ja tällaiset taidot voisivat olla tärkeitä. Ja ihan keholliset menetelmät palautumiseen, vaikka tietoisuustaidot. Ne kaikki ovat sellaisia, jotka aivan varmasti vahvistaisivat palautumista.

Oli tosi tärkeää, miten kuvasit sitä, että oli sellainen fiilis, että koko ajan pitää suhtautua tosi vakavasti siihen kriisiin. Itse asiassa kuitenkin on tosi tärkeää, että me myös palaudumme. Ajattelen, että se on myös kollektiivista, että meidän yhteiskunta tarvitsee myös palautumista sen takia, ettei yhteiskunnallinen ilmapiiri muutu niin kireäksi, että on tosi herkkä myös konflikteille.

SPEAKER_01 [00:44:34]: Voisin tähän nostaa sellaisen, että olen myös miettinyt, että silloin kun tulee joku iso kriisi, tulee jotenkin syyllisyydentunne siitä, että kokee… vaikka on hyvä päivä, sattuu olemaan hyvä päivä siinä hetkessä itsellä, ja sitten koet syyllisyyttä siitä, että sinulla oli hyvä päivä, koska jossain on nyt asiat huonosti.

Tuohan on myös sellainen, että kun maailmassa lähtökohtaisesti koko ajan tapahtuu kamalia asioita, niin sitten se on vähän sellainen uutis…. tai kun tulee lähemmäs tai mediassa enemmän nostetaan ja näin pois päin, niin sitten vasta aletaan jotenkin näin kokemaan.

Sitten toisaalta on myös niin, että ihminen, joka on ihan kokonaan sen kriisitietoisuuden ja sellaisen tunteen lamauttama, niin eihän hän ole resilientti, vaan se saattaa mennä nimenomaan sinne toiseen suuntaan, että valmius toimia positiivisella ja rakentavalla tavalla itse asiassa hälvenee.

SPEAKER_03 [00:45:55]: Haluaisin sanoa tuohon kaksi asiaa. En halua sanoa, etteikö se stressi, joka ihmisen valtaa kriisitilanteessa, olisi myös tarkoituksenmukaista. Se on just sitä varten, että on toimintakykyinen.

Mutta haluaisin myös sanoa, että nämähän ovat vahvasti myös luokkakysymyksiä. Jos puhutaan vaikkapa tunne- ja vuorovaikutustaidoista ja ylipäätään resilienssistä, niin sitä varten mielestäni se, mitä Elina aikaisemmin kysyit koulun roolista, niin sen roolihan on hyvin demokratisoiva ja kaventaa niitä eroja, joita on väkisinkin. Ajattelen, että se on tärkeä puoli ymmärtää.

SPEAKER_04 [00:46:46]: Kuten oli puhetta, toisin taas omat näkökulmani tähän siinä mielessä, että koulussa saadaan monenlaisia taitoja ja myös tietoa. Jotenkin minua on huolestuttanut viime aikoina on se, mihin suuntaan yleinen mielikuva on lähtenyt. Esimerkiksi kun puhutaan ruoantuotannosta, siellä on myös koettu aika polarisoitunutta keskustelua. Siellä on ollut syyllistämisiä ja muuta, niin nyt tämä uusi tilanne, joka on tullut esille, eli tämä, että globaalilla tai Euroopan tasolla on koettu uhkaa ruoan turvasta ja riittävyydestä.

Oikeastaan myös Suomessa on eletty hyvinkin niukkojen viljavarastojen varassa yhden vuoden. Se on onneksi muuttanut tätä aikaisempien vuosien hyvinkin kärkevää keskustelua ruoantuotannosta, ruoantuottajista, ja on tuonut myös sosiaaliseen mediaan sellaista malttia ja ymmärrystä, ja yleensä siihen suhtaudutaan paremmin kuin ennen.

Syy siihen on se, että aina kun jotain ollaan menettämässä, tai jokin ei ole enää itsestään selvä asia, silloin siihen suhtaudutaan hyvin paljon herkemmin, ja tällainen on sattunut ruoalle nyt viimeisten parin vuoden aikana. Sitä ei voitu enää ottaa niin itsestään selvänä.

Toki Suomeen voi tässäkin tilanteessa tuoda ruokaa, mutta me emme ole vielä edes puhuneet siitä, millainen Suomen tilanne on maantieteellisesti. Se on aika erikoinen, eli se on yksi syy, minkä takia huoltovarmuudella on täällä niin kehittynyt organisaatio ja niin pitkät perinteet. Se johtuu maantieteellisestä sijainnista, ja olen oikein iloinnut siitä, että yleiseen keskusteluun on tullut enemmän ymmärrystä ja huolta ruoan saatavuudesta ja yleensä ruoasta.

Kyllä me tiedämme, että ruoka on yksi strategisia tuotteita. Ei ole vahinko, että Venäjällä ja Ukrainan sodassa sen ympärillä on pyörinyt myös paljon päätöksiä, paljon neuvotteluita sun muuta. Tämä on se, mitä koulutukseen voi myös nostaa, eli tällaista tietoisuutta ja arvostusta kotimaista ruokaa kohtaan. Sitten minulla on vielä tästä maantieteellisestä sijainnista, jos meillä on aikaa.

SPEAKER_02 [00:50:28]: Me voisimme varmaan kohta mennä tulevaisuuden visiointihommiin, mutta minulla nousi tuosta vain yksi näkökulma. Kun me puhumme huoltovarmuudesta tai resilienssistä, niin me puhumme hirveästi kansakunnan kontekstissa ja ikään kuin yksilöistä, yhteisöistä. Puhumme aika pienistä jutuista. Mutta onko jotain sellaisia juttuja, viitaten äskeiseen keskustelun, että puhumme myös globaalista oikeudenmukaisuudesta ja tämän tyyppisistä kysymyksistä? Mitä tässä voitaisiin tehdä maailmanlaajuisesti? Mitkä ovat sellaisia asioita, joissa voisimme auttaa toisiamme ylirajaisesti, ja mitä se voisi olla?

SPEAKER_04 [00:51:11]: Se, mikä minulle tuli mieleen ja mitä meidän piireissämme on mahdollista tehdä, on tietysti asiantuntija-apu muihin maihin. Itse olen jonkin verran tällaisissa kehittyvissä maissa toteutuneissa hankkeissa osallistunut ja antanut asiantuntija-apua. Toki ruoantuotantoon liittyen, mutta sitä pystyn antamaan, tai oman korteni kantamaan tähän kekoon. Totta kai tämä on sama ajatus kuin äskenkin, että pyrimme kaikin keinoin mahdollistamaan kehittyvän maailman eron umpeen kuromista ja sillä tavalla oikeanlaista kehitystä. Ei pelkästään kehitysavun varassa elämistä, vaan nimenomaan oman tuotantonsa, oman elämänsä luomista. Tällaisia hankkeita on paljon. Pidän niitä erittäin tervetulleina, ja erittäin hyvinä. Mutta tämä on talousasiaa taas.

SPEAKER_03 [00:52:32]: Ajattelen, että ehkä meidän pitäisi elää paikallisesti sillä tavalla, ettei siitä ole haittaa muille. Kuten sanoin aikaisemmin, meillä on historiallista taakkaakin. Meidän elämäntapa täällä on aika kestämätön edelleen ja vaikuttaa ihmisiin toisaalla.

Mietin myös sitä, että esimerkiksi me aika paljon täällä, kun meillä on materiaalisesti verrattain hyvät oltavat, suurimman osan ajasta ainakin, ajattelemme helposti, että me voimme vaikkapa vain siirtyä käyttämään sähköautoja. Sitten kuitenkin tiedämme, että vaikkapa niiden akkujen valmistamiseen tarvitaan sellaisia mineraaleja, joita ei ole loputtoman paljon tai ainakaan helposti saatavilla, ja niiden tuotanto on problemaattista.

Tavallaan ekstraktivismista, jossa edelleen hyödynnetään joko toisten alueiden luonnonvaroja tai ihmisiä, pitäisi pyrkiä pois. Tavallaan kokonainen elämäntavan muutos olisi aiheellinen. Toki tieteellisen tiedon jakaminen, mihin sinä viittasit, olisi tosi keskeistä. Mutta helposti ajatellaan siten, että… sehän on vanha vitsi tästä ilmastokriisistäkin, kun sanotaan, että Suomi on niin pieni maa, ettei tällä ole mitään väliä, niin sittenhän me voisimme vain jakaa koko maailman tällaisiin viiden miljoonan ihmisen yksiköihin, niin sillä me olisimme ratkaisseet koko ilmastokriisin koska sitten missään ei olisi sellaista paikkaa, jolla olisi mitään väliä. Mutta kyllä meidän ihan kaikkialla pitäisi tehdä kaikkemme.

SPEAKER_00 [00:54:32]: Näettekö te siis toisin sanoen, että omavaraisuudella olisi jonkinlainen rooli, vakavammin otettava rooli kuin mitä me ehkä nyt ajattelemme?

SPEAKER_04 [00:54:44]: Se on vaikea asia, koska se ei ole mahdollista. Se ei ole maailmanlaajuisesti…

SPEAKER_01 [00:54:51]: …totaalinen…

SPEAKER_04 [00:54:56]: Niin, globaalisti. Tarkoitan vain, että kaikilla kansakunnilla ei ole mahdollisuutta saavuttaa omavaraisuutta. Luonnonvarathan jakautuvat hyvin epätasaisesti maailmalla, samoin esimerkiksi ruoantuotantoon käytettävä maa-ala ja peltoala. Kaikkialla maailmassa ei ole vain yksinkertaisesti mahdollista saada tiettyjä luonnonvaroja, tuottaa ruokaa yhtä lailla kuin muissa maissa, ja tästä johtuen on syntynyt maailmankauppa, eli jossain alueilla tuotetaan sitä, toisaalla toista ja sitä kaupataan keskenään.

Eli periaatteessa tällä tavalla sen pitäisi toimia, että kaupan varaan voitaisiin laskea ja elää onnellisesti. Mutta kun tulee kauppaa häiritseviä tekijöitä, juuri alussa mainitsemani protektionismi tai suurvaltojen kilpajuoksu tai poliittiset agendat, geopoliittiset agendat, niin silloin järjestelmä häiriintyy, ja tätä koetaan paraikaa.

Tämän takia ajaudumme huoltovarmuustietoisuuteen. Varsinkin Suomessa sitä ymmärretään hyvin, ison suurvallan varjossa. Tämä ymmärrys, pelko ja huoli lisääntyvät kaikilla kansakunnilla. Heillä, jotka eivät pysty tuottamaan ruokaa, esimerkiksi Lähi-idän kansoilla nousee huoli, että mistä he saavat seuraavaan vuoden ruokansa, ja mistä kauppasuhteista. He, joilla ei ole tiettyjä luonnonvaroja tai tiettyjä komponentteja johonkin tuotantoon, he huolestuvat siitä, että mistä me saamme. Tästä koko huoltovarmuusidea varmaan kumpuaa, taloudessa ainakin.

Eli totta kai paras ratkaisu olisi se, että me eläisimme sellaisessa sovussa globaalisti, ettei olisi suurvaltapyrkimyksiä tai tällaista, jotka tuovat säröä tähän järjestelmään. Valitettavasti koko meidän ihmiskunnan historia on ollut täynnä vastaesimerkkejä, eli meidän täytyy löytää ratkaisu tähän, mutta en osaa sanoa, mikä olisi ideaali, hyvä ratkaisu tähän. Se on tosi vaikea pala.

SPEAKER_01 [00:58:02]: [?? 00:58:03]  Lentelee siellä menemään.

SPEAKER_04 [00:58:06]: Siis ei pelkästään se tekninen ratkaisu ole tässä, vaan se, että kansakunnat elävät kansakuntien kanssa sovussa niin, ettei tule tällaisia jännitteitä, kilpaa ja sellaista, minkä takia maailmassa eletään tällaisessa tilanteessa, missä eletään ja ollaan menossa yhä herkempään suuntaan. Tässä on minun huoleni, politiikka ja sen vaikutus tähän.

Taloudellisesti varmaan pystyisimme hoitamaan tämän aika hyvin, mutta se, että se sekoittuu politiikkaan ja siihen, mitä agendaa itse kullakin valtiolla ja ihmisryhmällä on. Tätä voidaan kokea ihan Afrikassa eri heimojen välillä; ihan samalla tavalla samoja ongelmia esiintyy kuin isojen valtioiden kesken maailmanpolitiikassa. Tämä on meidän ihmiskunnan geeneihin rakennettu valitettavasti. Olisi kiva, jos olisi joku idealistinen ratkaisu, mutta tässä politiikka on nyt tällainen.

SPEAKER_01 [00:59:31]: Mennäänkö siihen, että jos kuitenkin on pakko kuvitella jotain vaihtoehtoista ja ajatella, että ihminen on eläimenä kuitenkin pystynyt aika monenmoisiin järjestelmiin sopeutumaan historiansa aikana, ja aika koviakin kausia käynyt läpi, mutta tässä me kuitenkin olemme.

Millaista elämäntapaa tai kytkeytymistä systeemeihin meidän pitäisi promota? Tämä tuntuu siltä, että otat yhden kulman ja siinä on joku tietty osa hyvää, ja siitä samasta kytköksestä löytyy jostain toisesta kulmasta jotain huonoa. Onko tämä vain sellaista, että pitää jossain määrin elää tämän kanssa, vai mitä sellaista uskaltaa sanoa, mistä voisi olla ylpeä, että tätä nyt ainakin vähintään?

SPEAKER_04 [01:00:50]: Kaiken avain ja A ja O on toisen ihmisen kunnioittamisessa. Maailma olisi kyllä todella paljon parempi paikka, jos me oppisimme paremmin kunnioittamaan toisiamme ja luopuisimme sellaisesta elämän kaikilla tasoilla käytävästä kisailusta ja kyynärpäätaktiikasta. Ja olisi auttamisen halu, mutta tässä ollaankin jo aikalailla idealismin puolella. Haluan uskoa, että tämä olisi se, millä pääsisimme ulos tästä huonosta kierteestä. Se voisi olla ihan elämän… kaikilla tasoilla voisi kokea tätä, että eletään toisten kanssa sovussa ja ehkä myös toisten hyötyä etsien, tai ainakin kunnioittaen.

SPEAKER_03 [01:02:17]: Kyllä minäkin allekirjoitan sen, että rauhankasvatus ja yhteistyöhön orientoituminen ja joidenkin taitojen ja tiedon jakaminen olisi tosi oleellista, ettei pidettäisi kiinni sellaisesta, että tämä on minun. Ajattelen, että tämä liittyy myös ajatukseen siitä, miten kansallisvaltioina tästä huoltovarmuudesta vaikkapa puhutaan. Esimerkiksi ajattelen, että kansallisvaltioiden rajoja voisi pitää huokoisina siinä mielessä, että globaalit kriisit aiheuttavat varmasti sitä, että ihmisten pitää hakeutua toisinaan toisaalle, mikä on tosi traagista. Mutta sellaisessakin avunanto, kunnioittaminen ja yhteistyö voisivat olla sellaisia.

SPEAKER_02 [01:03:28]: Voisiko sanoa, että tärkeintä huoltovarmuustyötä ja resilienssityötä olisi rauhantyö ja globaali solidaarisuus?

SPEAKER_04 [01:03:37]: Se varmasti auttaisi.

SPEAKER_02 [01:03:39]: Sillä voisi päästä jo itse asiassa aika pitkälle. Valitettavasti me olemme tilanteessa, jossa tämä on idealismia, mutta me olemme täällä siksi, että me teemme niitä utopioita.

SPEAKER_01 [01:03:49]: Kyllä. Sanotaan Putinille, että pistää tämän jakson kuunteluun. Tähän kevennykseen on hyvä lopettaa. Olisiko näin?

SPEAKER_02 [01:04:05]: Voisi olla.

SPEAKER_02 [01:04:05]: Kiitos.

SPEAKER_03 [01:04:05]: Kiitos.