Millaista tulevaisuutta varten opiskelemme? – protopia podcast

Tämä on tekstivastine KSL-opintokeskuksen ja Vasemmistofoorumin tuottaman Protopia-podcastin jaksolle Millaista tulevaisuutta varten opiskelemme?

• Puhuja 1: Arto O. Salonen, sosiaalipedagogiikan professori, Itäs-Suomen yliopisto
• Puhuja 2: Tiia Kontkanen, koulutussuunnittelija, KSL-opintokeskus
• Puhuja 3: Elina Vainikainen, Vasemmistofoorumi
• Puhuja 4: Sami Hakkarainen, KSL-opintokeskus

 

Puhuja 1 [00:00:00]: Tietysti iso kysymys on se, että mistä se tulevaisuus tulee, että kuka sen oikein tekee, että tuleeko se jotenkin valmiina ja sitten koulu on jotenkin sitten menossa siihen mukaan, siihen valmiiseen konseptiin, vai voisiko se olla niin, että sivistyksellä rakennetaan se tulevaisuus, joka ensi viikolla eletään todeksi.

Puhuja 2 [00:00:20]: Mitä kaikkia tehtäviä vapaalla sivistystyöllä on, niin nehän on ihan valtavan isoja tehtäviä, ihan yhteiskunnan demokratian rakentamisen ja ylläpitämisen kannalta. Mutta sitten siellä on myös se yksilöllinen puoli, joka on se juuri niitä elämän merkityksellisyyden kysymyksiä, sitä osallisuutta, sitä toimijuutta, sitä hyvinvointia.

Puhuja 3 [00:00:47]: Koulutushan on siis yhteiskunnallisesti ihan todella valtava kysymys ja sillä on ollut vähän semmoinen taipumus historian saatossa, että se on vähän heijastellut sitä kuuluisaa ajan henkeä, että sitä mitä yhteiskunnassa on pidetty kulloisinakin aikoina tärkeinä tai tavoiteltavina, niin se on sitten näkynyt koulutuksessa, esimerkiksi opetussuunnitelmissa ja oikeastaan ihan läpi koko koulutuksen kentän aina tuolta varhaiskasvatuksen puolelta aikuiskasvatukseen ja sitten jatkuvaan oppimiseen, mitä sillä sitten minäkin aikana on tarkoitettu. Ja siis tämä tarkoittaa myös sitä, että koulutus on sitten toiminut ja toimii yhä edelleen monien yhteiskunnallisten keskustelujen ja kiistojen näyttämönä. Eikä vähiten siis siksi, että koulutus maksaa rahaa, ja sitten halutaan tietysti olla varmoja siitä, että ne resurssit käytetään fiksusti.

Ja tämähän on silleen usein vähän hassua keskustelua, että monet vaativat, että koulutuksen pitäisi olla täysin ideologiatonta ja arvovapaata, ja sehän on siis yhtälönä ihan täysin mahdoton, koska ihan kaikessa ihmistoiminnassa on aina jonkunnäköiset motiivit taustalla, ja se sitten kertoo aika paljon siitä yhteiskunnasta missä eletään, että mitä me otetaan annettuna ja mitä taas sitten pidetään poliittisena. Tästä on ihan viime ajoiltakin ollut tosi kiinnostavia keskusteluja. Esimerkiksi Helsingissä oli tällainen juttu, että kouluissa haluttiin järjestää nuorille sateenkaarityöpajoja, ja sitä sitten jotkut ihan valtavasti vastusti, kun sitä pidettiin poliittisena. Ja aika monet seksuaalikasvatukseen ja vähemmistöihin liittyvät asiat ovat tällaisia debatin kysymyksiä, mutta sitten taas tässä sateenkaarityöpajakysymyksessä unohtui aika nätisti se, että tämä oli siis nuorten itse tekemä esitys Helsingin osallistuvan budjetoinnin järjestelmä OmaStadiin.

Mutta sitten toisaalta meillä on koulussa aika paljon sellaisia asioita, mitä ei kyseenalaisteta ollenkaan, että meillä on ollut esimerkiksi jotain yrittäjyyskasvatusta tai yrityskyläyhteistyötä, jota tehdään kuitenkin elinkeinoelämän kanssa yhteistyössä. Mutta sitä ei samalla tavalla ymmärretä ollenkaan ideologiseksi.

Ylipäätään koulutuksesta käytävä julkinen keskustelu on usein hirveän ristiriitaista ja sitten se keskittyy johonkin ihan tosi lillukan varsiin, niin kuin just tällaisiin, että saako koulussa olla kännykkä esillä tai jotain. Sellaista isoa keskustelua siitä, mitä koulutukselta oikeastaan yhteiskunnallisesti tavoitellaan, niin sitä ei hirveästi käydä tai sitten se on ristiriitaista tai ei pohjaudu mihinkään faktoihin. Ja sitten se ristiriitaisuus näkyy esimerkiksi just tällaisissa keskusteluissa.

Samanaikaisesti vaaditaan sitä, että ihmiset oppivat jatkuvasti, on jatkuvaa oppimista, kouluttaudutaan jatkuvasti uusiin ammatteihin, mutta sitten tosi paljon rajoitetaan kuitenkin sitä, että miten esimerkiksi työttömät saa kouluttautua. Tai sitten vaaditaan leikkauksia vapaaseen sivistystyöhön tai mitä nyt oli tuossa keväällä, että esitetään, että yleissivistävät aineet poistettaisiin ammatillisista tutkinnoista kokonaan. Ja useinhan tämä kiteytyy sitten siihen ajatukseen, että koulutus on yksilöinvestointi tulevaisuuteen, mikä on myöskin ihan kauhean kapea näkemys.

Ekaksihan tällä voi tietysti perustella sen, että koulutus maksaa, ja sillähän useasti, kun korkeakoulutuksen yhteydessä esimerkiksi puhutaan lukukausimaksuista, niin tätä käytetään. Mutta sitten toisekseenhan tämä unohtaa sen, että oppimisella voi olla paljon muutakin arvoa, kun sellainen kapitalisoitava ja taloudellisesti hyödynnettävä arvo, ja sitten se, mistä ei puhuta oikeastaan ikinä, on se, että tämä on hirveän yksilökeskeistä, että oppiminen ja osaaminen on myös yhteisöllinen juttu. Paitsi että yhteisöt oppivat, niin myös yksilöiden osaaminen voi hyödyttää yhteisöjä, oli ne sitten työyhteisöjä, asuinalueita, yhdistyksiä tai jotain väljempiä yhteenliittymiä.

Mitä ajatuksia Sami tämä teissä herättää?

Puhuja 4 [00:04:26]: No niin, minähän aloitan tällaisella klassikolla, että silloin kun minä kävin koulussa, eli siis olen syntynyt vuonna 92, eli se on ollut sitten sitä varhaista 2000- ja 2010-lukua, niin ainakin silloin muistan siitä koulusta sellaisen, että se tavallaan atmosfääri ja se status quo oli just se, että auktoriteetteja totellaan ja sitten ne auktoriteetit aina asettaa semmoisen valmiin raamin, että mikä määrittelee sen miten minä menestyn. Ja sitten sinun tehtävänäsi on vain suoriutua siitä tehtäväradasta. Ja tämä sama, saman ajattelun tavallaan kaavan minä tunnistin sitten toki muuallakin, että se on myös perhearvoihin liittyvä ajatus.

Sitten minä, kun lopetin koulunkäynnin ja valmistuin tuolta amkista, niin se jotenkin hämmensi minua sitten se tavallaan vaatimus siitä, että sitten pitäisi olla semmoinen itseohjautuva ja jotenkin itse asioita liikkeelle laittava, mutta koko koulutusajan minusta tuntui, että korostettiin täysin päinvastaista logiikkaa ja suorastaan joutui tappelemaan sitä systeemiä vastaan, niin sitten minusta se oli aika hauska, hassu, hassun ironinen yhtälö tavallaan, että sitten kun ihmiset tulevat tuollaisesta systeemistä ja jäävät työttömäksi ja sitten ihmetellään, että ne eivät omatoimisesti teekään asioita. Ei tietenkään, kun ne ovat kasvaneet siihen systeemiin ja ikään kuin kokeneet, että sinä aikana, kun he siellä opiskelivat, niin tekivät kaiken aivan oikein.

Ja näin. Mitäs itsellesi tulee mieleen?

Puhuja 3 [00:06:18]: No siis, minähän olen vielä vähän vanhempi. Minä olen syntynyt 79, mutta muistikuvat ovat hyvin pitkälti, se, mitä niistä nyt tälleen niin kuin vanha merimies muistelee, niin pystyy muistamaan, niin hyvin samantyyppistä.

Ja sittenhän tässä on just se, että kun sitten on sen jälkeen itse sekä opiskellut opettajaksi että sitten toiminut opena sekä lasten ja erityisesti aikuisten parissa, niin siinähän on joutunut ihan kauheasti pyörittelemään sitä, mitä se opettajuus, opettajana toimiminen oikeasti on.

Ja on tavallaan huomannut, että on ihan tehnyt siis todella ihan 180 astetta jotain asioita eri tavalla kuin silloin aikanaan, että jotenkin, muistan aikanaan ihan pelänneeni siis jotain opettajia. Ja minä olen jotenkin sen ottanut sellaiseksi isoksi lähtökohdaksi omassa työssäni, että yhtään kenenkään ei pitäisi opettajaa pelätä millään tavalla, mikä minun mielestäni silloin joskus 80- ja 90-luvulla oli ihan tavallista, että oli pelottavia opettajia. Ja että se sellainen kasvattaminen ei vain ole yksinkertaisesti nykypäivää. Ei se ollut hyvä silloin, mutta nykyään jo ymmärretään, että se on tosi huonoa pedagogiikkaa.

Ja sitten toisaalta minä olen ainakin niin läpeensä siis kriittisen pedagogiikan läpitunkema, että minä en edes halua ajatella sitä, että minulla olisi opettajana joku kaikki maailman tieto, jonka sitten minä vain kaataisin niitten oppilaiden päihin ja  sitten ne olisivat valmiita maailmaan. Paitsi että niillä oppilailla on hirveästi tietoja, taitoja, osaamista. Kaikkea sellaista, mitä me voimme osana opetusta hyödyntää, niin sitten on myös kauhean tärkeätä miettiä, että miksi tätä opiskellaan, että mikä on se päämäärä mitä me tavoitellaan.

Ja sitten toisaalta tässä on kuitenkin hirveän tärkeä pitää kirkkaana mielessä se, että kun me tässä puhutaan omista kouluajoista. niin se on tavallaan hirveän tärkeää hahmottaa, että oikeastaan niitten perusteella ei voi nykypäivän koulutuksesta päätellä yhtään mitään, koska paitsi että koulu on muuttunut, niin myös se ulkopuolinen maailma on muuttunut.

Puhuja 4 [00:08:12]: Jep. Ja maailmahan muuttuu niin nopeasti, että mikään koulutusjärjestelmä tuskin nyt pysyy täysin perässä siinä, että sitten tavallaan mikä sen koulun funktio on siinä, että pysyykö se perässä siinä, koska se ei tavallaan voi siihen pysyä perässä aivan kaikessa asioissa. No sitten toisaalta voidaan kysyä, että mikä on semmoista muutosta, johon pitää adaptoitua ja mikä on semmoista, missä voisi adaptoitumisen sijasta kasvattaa sellaista kriittistä tietoisuutta.

Puhuja 3 [00:08:48]: Joo ja siis tavallaan keskittyisi siihen ikään kuin olennaiseen, että mikä on just sellaista, mitä me tarvitsemme joka tapauksessa ja kaikkialla, ja mikä on  sen osaamisen rooli. Ikään kuin ei mentäisi välttämättä ihan kaikkiin mahdollisiin hypeihin mukaan, vaan mietittäisiin, mikä on oikeasti kestävää ja tarpeellista. Eiköhän sadankin vuoden päästä vielä koulussa kuitenkin opeteta ihan niin kun lukemista, kirjoittamista, laskemista, jne. Tällaisia perustaitoja.

Mutta sitten kun katsoo historian kautta, niin se mitä on katsottu tärkeäksi opettaa vaikka peruskoulussa, niin sehän on siis loppupeleissä muuttunut ihan hirveästi vuosien saatossa. Ja ihan erityisesti on muuttunut se, että miten sitä asiaa opetetaan. Ja sitten sinänsä, vaikka hirveästi löytyy edelleen tätä sakkia, joka kaipaa sellaista kuri-  ja järjestyspedagogiikkaa, mitä ei edes kauhean hyvin yleensä osata yksilöidä, että mitä sillä sitten tarkoitetaan, niin minä pidän kuitenkin ihan älyttömästi parempana tällaista nykyistä suuntausta, jossa korostetaan keskustelemista ja omaehtoisuutta ihan eri tavalla kuin varmaan meidän kummankaan lapsuudessa, ja se sitten tavallaan antaa kyseenalaistamisen ja keskustelun valmiuksia myös ihan muualla kuin koulussa, mutta totta kai sitten tämä myös on muuttanut myös opettajan työtä. Että tämä vaatii siltä opelta ihan erilaista asennoitumista siihen duunin.

Minulla on muuten hirveästi asiaa tänään.

Puhuja 4 [00:10:03]: Hyvä.

Puhuja 3 [00:10:04]: Huomaa, että tämä on taas sillä lailla huomattavan läheinen ja rakas aihe. Mutta sitten se, että mistä me varmaan puhumme tänään itse asiassa tosi paljon, kun meidän asiantuntijoitamme on aikuiskasvatuksen kentältä, niin ihan oma kysymys on tämä niin sanottu jatkuva tai elinikäinen oppiminen, että mistä me nyt sitten haluammekin puhua.

Että me varmaan tosiaan puhumme tästä aika paljon lisää, mutta tämä on sellainen keskustelu, missä esimerkiksi luokkaerot unohtuu ihan täysin, että hyväosaiset työssäkäyvät kouluttautuvat firman piikkiin ja työn ohessa ja käyvät sitten siinä sivussa vaikka kansanopistossa, mutta se sama ei olekaan sitten mahdollista yhtään kaikille, tai se vaatii paljon enemmän vaivannäköä.

Ja sitten vielä se, että mitä me edes tarkoitamme sillä, mitä on jatkuva oppiminen, että onko se  jotain tällaista formaalia, josta saa arvosanoja tai todistuksia, ja joka on työelämän tarkoituksiin? Vai onko se sitten sellaista ikään kuin inhimillisen kasvun tukemista ja jotain esimerkiksi kansalaisjärjestöissä tai muissa yhteisöissä tapahtuvaa oppimista, kun periaatteessa minä ainakin ajattelen silleen, että ihan kaikki paikat, missä on ihmisiä, niin ne ovat myös oppimisen lokuksia, että tässäkin on vähän sellainen hierarkia, että mitä pidetään hyvänä oppimisena ja mitä ei.

Puhuja 4 [00:11:10]: Minä itse voin nostaa tähän tätä näkökulmaa, että minusta parasta oppimista koulussa tapahtuu ainakin omalle kohdalle silloin, kun koulu toimi sellaisena tavallaan foorumina, joka antaa resursseja ja sitten niitä mahdollisuuksia. Ja sitten siellä yhdessä muiden oppilaiden kanssa lähdettiin tekemään jotain omaehtoisemmin silleen, kun siinä oppi tavallaan sen, että jos sinä asetat itse päämääriä, niin sinä suhtaudut siihen kaikkeen ihan täysin eri tavalla.

Ja minä väitän, että minun kaikista tärkeimmät elämänhallintataidot, jotka on myös myöhemmin olleet minulle hyödyllisiä työelämätaitoja, niin opeteltiin bänditreeneissä. eli kun minä opin sen, että jonkun pitää kantaa se vastuu siitä, että me kaikki tullaan sinne ajoissa ja tehdään ne sovitut jutut ja saadaan joku lopputulos aikaiseksi, niin se mindset muuttui ihan täysin, että sitä ennen oli ollut semmoinen mindset aina, että sieltä tulee sieltä linjastosta se tehtävä ja sitten minä suoritan sen tehtävän ja sitten minua ei edes kiinnosta sitä tehdä sitä tehtävää ja sitten, jos on semmoinen asia, että ei kiinnosta oikeastaan oppiakaan, sitten minä vain kyynisesti omaksun sen jonkun, etsin sen vastauksen jostain ja laitan sen sinne, vaikka en ymmärrä sitä itse asiaa, mutta silloin kun sinulla on joku oma asia, mistä sinä olet kiinnostunut, niin silloin sinä aidosti opit, koska aidosti välität siitä lopputuloksesta.

No tämän jälkeen, niin olisiko nyt vihdoin nämä meidän asiantuntijamme?

Puhuja 3 [00:12:46]: Kyllä joo .Eli siis meillä on täällä pari kappaletta asiantuntijoita, kuten ollaan jo tässä podcastissa totuttu. Eli meidän ensimmäinen vieraamme on Tiia Kontkanen, joka on siis KSL Opintokeskuksen koulutustuottaja. Tervetuloa, Tiia.

Puhuja 2 [00:13:01]: Kiitoksia.

Puhuja 4 [00:13:02]: Ja toisena vieraana meillä on täällä Arto O. Salonen, joka työskentelee professorina Itä-Suomen yliopiston yhteiskunta- ja kauppatieteellisessä tiedekunnassa. Hän on Suomen kestävän kehityksen asiantuntijapaneelin jäsen, ja lisäksi hän on kirjoittaja, jolta on julkaistu lukuisia teoksia, joissa hän käsittelee sivistys- ja edistyskäsityksen päivittämistä nykyaikaan. Arto O. Salonen on ollut mukana vaikuttamassa ekososiaalisen sivistyksen käsitteen lanseeraamiseen, josta varmasti päästään puhumaan tänäänkin. Tervetuloa, Arto.

Puhuja 1 [00:13:31]: Kiitoksia.

Puhuja 3 [00:13:32]: Jes. Eli me olemme tässä podcastissa aika paljon puhuttu siitä, että meillä on edessämme tosi valtavia systeemitason haasteita tässä yhteiskunnassa. Meillä on ilmastokriisiä, luontokatoa, kaikkea mahdollista, isoja globaaleja asioita, jotka koskevat tietyllä tavalla kaikkea.

Viitataan esimerkiksi tähän, mistä vaikka Greta Thunberg on puhunut, eli siis ajatukseen siitä, että meillä on planeetta menossa kovaa vauhtia päin helvettiä, niin mitä järkeä meidän on opiskella, menestyä sellaisessa järjestelmässä, joka edistää tätä maapallon tuhoutumista. Mutta toisaalta me voisimme ajatella, että koulutuksella voidaan myös vastustaa tällaisia kehityskulkuja. Mutta miten te näette, että koulutuksen tulisi vastata tällaisiin kysymyksiin?

Tällainen mukavan laaja kysymys, voitte fokusoitua vaikka vapaaseen sivistystyöhön tai johonkin muuhun tasoon, mutta mikä tuntuu loogisimmalta. Aloittaako vaikka Arto?

Puhuja 1 [00:14:30]: Tietysti iso kysymys on se, että mistä se tulevaisuus tulee. Kuka sen oikein tekee. Tuleeko se jotenkin valmiina, ja sitten koulu on jotenkin sitten menossa siihen mukaan, siihen valmiiseen konseptiin. Vai voisiko se olla niin, että sivistyksellä rakennetaan se tulevaisuus, joka ensi viikolla eletään todeksi.

Jos se niin olisi,  niin ketkä sen tekisivät. Kouluhan voisi olla just se, joka tekee sen. Nyt sellainen asia on totta. joka ehkä koulunpidosta vähän jää paitsioon, että se miten asiat nyt ovat, niin ei se kerro sitä, miten ne voisivat olla. Mikä voisi olla sellainen käsittämättömän hieno tulevaisuus, jota me alkaisimme rakentamaan todeksi. Mikä se voisi olla. Määriteltäisiin se, otettaisiin siitä kiinni ja alettaisiin tekemään sitä todeksi.

Niin se noin ehkä nykyaikana löytyisi se koulun tarkoitus tässä maailmassa ja yhteiskunnassa. Koulusta on vähän tullut sellainen säilyttäjä, että se pyrkii olemassa olevan yhteiskunnan rakenteet säilyttämään tilanteessa, jossa me näemme, että radikaaleja muutoksia tarvitaan. Silloinhan nimenomaan se sivistystyöntekijä, se sivistyssektori, sen pitäisi näyttää se suunta.

Puhuja 2 [00:15:50]: Minä olen, Arto, sinun kanssasi tosi samaa mieltä tästä asiasta. Minä näen, että koulutus, ja ei ehkä pelkästään koulutus, vaan ehkä vielä laajemminkin oppiminen ja oppimisen rooli yhteiskunnassa voi toimia nimenomaan muutosvoimana. Ja se, siellä pitäisi olla sitä rohkeutta siihen unelmointiin ja katsoa, että mitä, mitä me ei vielä tiedetä, ja mennä kohti niitä juuri vielä näkymättömiä tulevaisuuksia.

Ja jotenkin näkisin, että sen oppimisen ja koulutuksen tehtävänä olisi  nimenomaan sellaisen toimintaan, toiminnan mahdollistaminen juuri sen muutoksen ja ihmisyyden ja paremman koko maailman puolesta. Ehkä tässä lähdettiin suoraan tänne unelmoinnin tasolle, mutta juuri sitä pitäisikin minunkin mielestä juuri tehdä.

Puhuja 1 [00:16:40]: Se on kiinnostavaa, että jotenkin jumitutaan siihen, ettei tässä mitään pysty tekemään, ja että jotkut muut tekevät sen tulevaisuuden. 150 vuotta sitten me suomalaiset elimme keskimäärin neljäkymppisiksi. Jos olisit ottanut puheeksi, että hei, pistettäisiinkö tuplaksi tuo eliniänodote, niin sinulle oltaisi naureskeltu, että eipä taida kuule onnistua, ja onkohan nyt pikkasen turhan iso asia tuossa kyseessä, että ei se taida olla mitenkään meidän käsissämme.

No nyt se kuitenkin niin on. Se on reaalitodellisuutta tänään. Eli kyllähän meillä joku näkymä pitää olla, jotta me pystymme meidän tekomme ja tekemättä jättämisemme suuntaamaan sitä näkymää kohden. Nyt se sellainen uljas näkymä näyttää vähän niin kuin puuttuvan, ja sitten me vaan kärvistelemme ja ihmettelemme, kun ei tästä oikein mitään tule ja huonolta näyttää. Meidänhän kannattaisi alkaa olemaan se muutos, joka me halutaan nähdä maailmassa.

Puhuja 2 [00:17:33]: Minä mietin tässä just sitä, että mihin minä vähän tuossa introssakin just viittasin, että kun tuntuu jotenkin, että se koko koulutuspoliittinen keskustelu, tai ylipäätään koulutuskeskustelu keskittyy aina johonkin pieniin juttuihin. Siis tosi sellaisiin yksittäisiin asioihin jollakin tietyllä koulutuksen tasolla. Mutta tavallaan sellainen iso visio siitä tuntuu jotenkin puuttuvan, niin tämä tavallaan tekee jotenkin silleen järkeä, että meiltä puuttuu joku sellainen iso missio ja visio, jota pitäisi ehkä ihan politiikassakin silleen pyöritellä.

Puhuja 4 [00:18:10]: Tuohon minusta liittyy isosti se uskalluksen puute, että sehän on riski ryhtyä sellaiseksi visionääriksi, koska todennäköisesti sinä tulet kohtaamaan aika paljon vastustusta myös, ja sitten ehkä itse tulkitsen aika useita tällaisia hyväntahtoisia, mutta kuitenkin sitten ehkä tahtotilaltaan vähän ei niin sellaisia räjähtäviä persoonia siellä koulumaailmassa silleen, että ei haluta keinuttaa venettä. Ei haluta, että tulee niitä ikäviä keskusteluja tai jotain, että jouduttaisiin isosti muuttamaan tai pelätään sitä, että no pitääkö tässä nyt sitten kokonaisia koulutuslinjoja ihan mullistaa uusiksi vai mitä se tarkoittaisi se muutos.

Mutta tähän liittyy nyt tietysti tosi paljon se, että mikä on tavoiteltavaa ja mikä ei, ja sehän ei ole mitenkään helppo kysymys myöskään sitten, että jos me haluamme, että meidän työelämämme palvelee tällaista jotenkin ekologisemmin kestävämpää taloutta ja sellaisia taitoja, joita tarvitaan niissä ratkaisuissa tai näin poispäin, niin eihän se nyt tarkoita toisaalta sitä, että ei olisi lainkaan, tai sehän vaan on sen mahdollinen muutos sen koulutuksen sisällä, tavallaan, johon on fokus pistetty jonnekin muualle. En tiedä. Tuleeko tästä jotain ajatuksia?

Puhuja 1 [00:19:46]: Niin aika paljonhan tässä on justiin koulutussektorista tullut sellainen osaamista varmistava järjestelmä yhteiskuntaan, ja silloin siis koulutuksen tehtävä on tuottaa ihmisiä, joilla on tietoja, taitoja ja suhtautumista, suhtautumiskyvykkyyttä, asennoitumiskyvykkyyttä, mutta tässä tilanteessa, missä me elämme nyt planeetalla, niin me näemme, että se polku, jolla tähän päivään tultiin, ei viekään enää hyvään tulevaisuuteen, eli pitäisi tehdä käänne, niin silloinhan meidän pitäisi kysyä, että ovatko ne enää relevantteja, ovatko ne asiallisia ne meidän uskomuksemme.

Onko meidän maailmankuvamme ihan jotenkin vinksallaan, eli mikä on se arvoperusta, jolta me lähtisimme rakentamaan tulevaisuutta. Ja nyt, jos kysyttäisiin, että mitä se sivistys tekisi, niin sehän lähtisi nimenomaan kysymään, mitkä sinun uskomuksesi ovat. Mihin sinä uskot. Mikä on luovuttamatonta. Mikä on sellaista, joka ankkuroi sinun elämääsi, sinun jokapäiväisiä tekojasi. Mitkä ne sinun arvosi ovat.

Ja sitten eettisesti kokeile, mitkä arvot kannattelee kohti hyvää tulevaisuutta, kokeile, kestävätkö nuo kriittisen pohdinnan ja pähkäilyn nuo sinun uskomuksesi, joiden varaan sinä rakennat elämääsi. Tämä on ehkä se, mikä on jäänyt ihan sivuun tässä koulutussektorilla. Eli me vaan kiinnitämme huomiota tietoihin, taitoihin ja asenteisiin. Mutta ei se ole se, mihin ehkä nyt kannattaisi kiinnittää huomiota.

Puhuja 2 [00:21:22]: Minä olen samaa mieltä siitä, että se pysähtyminen arvojen äärelle voisi tehdä erittäin hyvää. Ja ehkä myös se, että olisi se aika ja tila pysähtyä myös siihen, koska minusta tuntuu, että tähän, tälleen sitä koulutustyötä, aikuiskoulutustyötä kentällä tekevänä, niin tuntuu, että välillä kuulee itsensä sanovan ja kuulee muiden sanovan, että aikaa ei ole, mutta eihän tämä pidä oikeastaan paikkaansa. etteikö sitä aikaa olisi, sitä aikaa on juuri niin kuin me sitä tehdään.

Mutta tuossa justiinsa viittasittekin vähän sellaiseen kapeaan käsitykseen ilmiöistä, oli se sitten työelämä tai osaaminen tai koulutus tai oppiminen, niin me katsomme niitä tällä hetkellä sellaisen hyvin kapean hyötynäkökulman kautta, jossa se hyöty ylipäätänsä pelkästään mittarina tai katsantokantana on ehkä vähän kapea, mutta myöskin sitten, että justiinsa, että kenen hyöty ja miksi, niin näitä kysymyksiä ehkä myös kaipaisin vielä laajemmin kysyttäväksi.

Puhuja 3 [00:22:29]: Tämähän on tavallaan vähän klassikkokin silleen, että me ymmärtääkseni kuitenkin suomalaisessa koulutuskeskustelussa tunnistetaan jo aika hyvin esimerkiksi peruskoulun keskiluokkaisuus, että opettajat ovat keskiluokkaisia. Ne tulevat useimmiten keskiluokkaisista taustoista. Ne kultivoivat keskiluokkaisia ajatuksia, ja tästä on jonkun verran ihan tieteellistä tutkimustakin tehty, että opettajat ovat keskimäärin vähän huonoja tunnistamaan esimerkiksi työväenluokkaisten omia ongelmia tai elämänpiireihin liittyviä ilmiöitä. Tai ne freimataan jotenkin kielteisiksi.

Ja sitten minä mietin just tätä, että kun sanotaan, että koulun pitää valmistaa työelämään, niin kenen työelämään. Siis se, että me vaadimme sellaisia taitoja, jotka sopivat keskiluokkaiseen valkokaulusduuniin. Sitten toisaalta taas esimerkiksi varmaan todella monessa duunissa esimerkiksi vuorovaikutustaidot olisivat hirveän tärkeitä, niin emmehän me oikeasti sellaisista puhu.

Tavallaan myös pitäisi pystyä, tavallaan siis, okei siis, luokasta puhuminenhan on Suomessa kauhean vaikeata, koska meillä on tämä kansallinen suuri kertomus, että me olemme samassa veneessä, ja meillä on tämä hyvinvointivaltio, jossa on mahdollisuuksien tasa-arvo, ja siis mehän nyt tiedämme, että nämä eivät nyt vain pidä paikkaansa.

Tavallaan meidän pitäisi räjäyttää koko se tavallaan tämä ajatusmalli, ja tarkastella niitä ikään kuin sellaisia piilosia, piilosia normeja ja oletuksia, mitä meidän koulutuksessamme on, että tietty keskiluokkanormien lisäksi varmaan valkoisuusnormit ja heteronormit, ja sieltä löytyy koko paletti.

Puhuja 2 [00:23:56]: Minä voisin tuosta oikeastaan tarttua tuohon ja sanoa, että juuri tällä hetkellä siis on hyvin ajankohtaisena tämän vapaan sivistystyöhön kohdistuvat leikkausuhat, jotka sitten varmaan siinä vaiheessa kun tämä tulee ulos, niin tiedetään jo, että miten kävi, mutta katsotaan siinä vaiheessa, mutta se argumentti, millä tällä hetkellä perustellaan, että vapaasta sivistystyöstä pitäisi leikata, on juuri se, että vapaan sivistystyön koulutuksiin osallistuvat ovat korkeasti koulutettuja, hyväosaisia.

Mutta itse asiassa tutkimuksen valossa, minä viittaan nyt Jyri Mannisen tutkimukseen, jossa hän on tutkinut vapaan sivistystyön kävijöitä, yksi kolmasosa on korkeasti koulutettuja, kaksi kolmasosaa on huonompiosaisia, matalampituloisia ihmisiä, joihin, jos leikataan, niin nämä leikkaukset kohdistuu nimenomaan siihen kahteen kolmasosaan, joilla ei ole niitä resursseja sitten kouluttautua muuten omalla rahalla. Ja myöskin tämä kaks kolmasosaa hyötyy kaikista eniten vapaan sivistystyön koulutuksesta.

Joten näitä piilosia tai välillä vähän näkyvämminkin heitettyjä arvoja löytyy kyllä meidän keskusteluistamme, mutta se, että me emme aina pysähdy miettimään, että mikäs tästä on todella totta ja miksi ajetaan jotain tiettyä politiikkaa myöskin.

Puhuja 1 [00:25:29]: Minua kiehtoo se siirtymän suuruus, kokoluokka, jossa me olemme mukana. Nythän selvästi tällä planeetalla ollaan siirtymässä ilmastoneutraaleihin yhteiskuntiin. Vuoteen 2050 mennessä. Se on melko iso siirtymä, ja esimerkiksi Maailman talousfoorumi arvioi, että 60 % niistä, jotka tänä vuonna aloittaa koulunsa, tulee työskentelemään ammateissa, joita ei vielä ole. Eli meiltähän häviää ammatteja, meiltä häviää kokonaisia toimialoja, koska maailma muokkautuu kohti nyt jotain sellaista, jossa elämän perusta olisi vähän paremmin vaalittu kuin nyt tässä nykyisessä järjestelmässä ja tavassa tavoitella hyvinvointia.

Eli sitten meillä on auringonnousun aloja, jotka enemmän ratkaisevat niitä ongelmia, ottavat haltuun tulevaisuutta ihan tietoisesti ja kuvittelevat sen toimintansa 10 vuoden päähän, 20 vuoden päästä, ja ottavat sieltä sen näkökulman, jolla rakentavat sen toimialan voiman. Ja sitten on niitä, jotka pitäytyvät vanhaan ja näivettyvät pois, koska se ei kannattele enää se heidän tapansa sitä maailmaa, johon nyt ollaan kääntymässä. Jos meillä on 130 maata nyt sitoutunut siihen, että tehdään koko yhteiskunnasta hiilineutraali, niin se on jo aika paljon. Kyllä tässä suuntaviivat ovat kovin selvät. Jos me kysymme, että puhutaanko ilmastonmuutoksesta kymmenen vuoden päästä enemmän vai vähemmän, Puhutaanko lajikadosta kymmenen vuoden päästä enemmän vai vähemmän.

Miten luonnonvarakysymys, jos kaikki eläisivät niin kuin me suomalaiset, niin maaliskuun vika päivä olisi luonnonvarat käytetty. Puhutaanko siitä enemmän vai vähemmän kymmenen vuoden päästä. Nämähän ovat täysin, täysin selviöitä. Eli kyllä me näemme mihin suuntaan tässä ollaan menossa. Ja kyllä me näemme mitä täytyy tehdä. Nyt vaan pitäisi ryhtyä toimeen.

Ja sehän on kiinnostavaa, että sitten kymmenen vuoden päästä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan aivan eri sävyyn kuin nyt, kun me huomaamme, että kas, mustikkametsissä ei ole pölyttäjä. Me pohdimme, että haluammeko me syödä vielä mustikoita vai ei, ja jos haluamme, niin pitää lähteä itse pölyttelemään. Niin kyllä se alkaa tulla pikkasen iholle enemmän kuin nyt. Eli tämän tyyppiset asiat, kun niihin herätään, niin sitten kysytään, että onko teillä ratkaisuja, onko teillä ratkaisuja, kellä niitä ratkaisuja on.

No, ne yhteiskunnat, jotka ovat ottaneet tulevaisuutta haltuun, nähneet nämä yksinkertaiset trendit, jotka eivät ole mistään puskista tulossa kulman takaa jotenkin näyttämölle, vaan jotka ovat täysin helposti tiedostettavia jokaiselle, joka haluaa maailmaa avoimesti katsoa, niin se joka niitä ratkaisuja on laatinut maailmalle, siltä niitä kysellään.

Eli jos tässä mielessä ajatellaan markkinatalouden näkökulmasta, niin voittaja on tietenkin se, joka on toiminut etunojaisesti. Eli minun mielestäni lukuisista eri näkökulmista päädytään siihen, että meidän kannattaa elämän edellytykset turvata. Ja ne, jotka havahtuvat siihen etunojaisesti, niin ne ovat jotenkin paremmin homman päällä kuin ne, jotka sitten vasta muutaman vuoden päästä havahtuvat siihen.

Puhuja 4 [00:28:42]: Joo, tähän nyt voisi, jotenkin melkein tulee sellainen olo, kun tässä olisi ollut tyyliin vain vähintään kahdelle lisävieraalle vielä paikat silleen. Ei silleen, etteikö teiltä tulisi todella hyvää juttua, mutta minä olisin halunnut ehkä jonkun Elokapina-aktivistin melkein tänne tai jonkun koulua käyvän juuri nyt tyyliin yläastetta tai lukiota, ammattikoulua käyvän nuoren tänne puhumaan, koska se olisi varmaan tuonut tähän ihan mielenkiintoista kulmaa.

Mietin tuossa sitä, että kun monella nuorella on se ihan perusteltukin ilmastoahdistus ja angsti, niin aika usein siinä kuitenkin sitten, no, sen selvästi näkee, että on kahden tyyppistä reaktiota myös tähän, että joillain se menee niin sellaiseksi, että ei oikein halua mitään tehdä silleen tai että se vie sellaisen vähän jopa voimattomampaan tilaan, ja toisilla on taas sitten se, että ne alkavat tekemään jotain juttuja, ja ne ottaa aktiivisen, löytää jonkin sellaisen asian, mistä pystyy löytämään sellaista voimauttavaa, niin sitten kuitenkin, me kuitenkin tiedämme, että onhan niitä aloja, joihin kouluttautua, joissa voi tehdä ilmastolle positiivisia asioita silleen, että Suomen ympäristöopisto Sykli muun muassa kouluttaa nimenomaan tätä varten ammattilaisia ihan tuonne teollisuuteen, mutta myös sitten näille palveluammatteihin tai muuallekin.

Jotenkin mietin sitä, että onko se sitten, joillekin voi tulla sellainen vastustus myös sitä kohtaan, että no minä kouluttaudun tänne tämän vetytehtaan tyypiksi tänne näin ja vaikka sen tavallaan luulisi tai toivoisi, että se olisi jollekin voimauttava positio. Mitä mieltä tuosta, että onko se, mistä löytää niitä innostumisen paikkoja, niin toisin sanoen. Mistä löytää sitä, mitkä ovat ne mahdollisuudet, kun sitten kuitenkin, kyllä niitä on.

Puhuja 2 [00:31:12]: No jollain tavalla tunnistan myös sen ilmastoahdistuksen siis, koska ei ole helppoa ehkä myöntää olevansa niin keskinäisriippuvaisessa maailmassa kuin mitä me sitten kuitenkin olemme.

Jotenkin tässä on ehkä sellainen tietynlaisen yksilöllisyyden ja sitten taas sellaisen maailman yhteyden törmääminen yhden ihmisen ajattelussa kerrallaan ja sitten yksilöistä yhteisöihin, mutta kyllä minä näkisin, että sellainen into ja motivaatio ja mahdollisuudet löytyvät nimenomaan sieltä ihmisyyden taidoista ja niitten hyödyntämisestä ja niitten oppimisesta. Juuri sellaista, että meillä on mahdollisuus oppia toimimaan. Meillä on mahdollisuus löytää sitä meidän omaa toimijuuttamme, meidän omaa tapaamme toimia myöskin. Me voimme tulla osaksi muita. Meidän ei tarvitse tehdä kaikkea yksin, eikä kukaan pysty tekemään tätä muutosta yksin, niin me voimme tulla yhteen ja lähteä yhdessä toimimaan, ajatella kriittisesti yhdessä, testata meidän omia ajatuksiamme muiden ajatuksiin, peilata niitä yhteen, olla osana sitä porukkaa, ja sitten sitä kautta lähteä toimimaan.

Elikkä minä ehkä pohjaan esimerkiksi omaa sivistyskäsitystäni Seppo Niemelän ajatukseen siitä, että se ei ole pelkästään sitä ajattelua ja toisinajattelua, vaan se on myös toisin toimimista, ja se on toisin toimimista yhdessä. Ja sitten se on sitä toisin toimimista myös, ei pelkästään paremman ihmiskunnan, vaan koko maailman, niin elollisen kuin elottomankin maailman puolesta. Ja kyllä minä näkisin, että se löytyy sieltä, että ihmisillä on mahdollisuus kasvaa siihen omaan potentiaaliinsa yhdessä muiden kanssa.

Puhuja 1 [00:33:15]: Ja sitten varmaan se voima tulee siitä, että huomaa, että muutokset ovat mahdollisia. Me olemme nyt Suomesta tekemässä savutonta yhteiskuntaa. 50-luvulla Ranskan ympäriajossa pyöräilijät vetivät röökiä ylämäessä. Sitten alkoi tulla tutkimustietoa, että ei se ehkä parannakaan kapasiteettia.

Suomi oli yksi ensimmäisistä valtioista, jotka alkoivat poliittisesti ohjaamaan yhteiskuntaa siihen suuntaan, että tupakointia saataisiin vähennettyä. Sittenhän me olemme kuuluisa yhteiskunta siitä, että meillä on maailman tiukimmat tupakkilait. Lentokoneissa poltettiin, siellä takaosissa, siellä oli erikseen paikat tupakoitsijoille. Niistä luovuttiin. Baareissakaan ei nykyään saa enää polttaa. Vähän aikaa ihmiset sanoivat, että on se kamalaa, että nykyään ei saa baareissa polttaa, että tällä tapaa ihmisten oikeuksiin puututaan ja vapautta rajoitetaan. Nykyään aika monet sanoo, että onpa hyvä, ettei baareissa saa polttaa. Näin ne vaan ne asiat muuttuu.

Tai että syyskuussa 2022 me suomalaiset säästimme sähköä. Paljonko. 13,5 %. Se on yhden ydinvoimalan tuotantokapasiteetin verran. Ei tällaisen pitänyt olla mahdollista.

Tai että Uudenmaa pistettiin kiinni tuossa koronavuosina. Kaikki vain sanoivat, että kyllä se nyt pitää laittaa kiinni ja todettiin, ettei tässä muu auta. Ei ollut keltaliivit kaduilla, vaan me totesimme yhteistoimin, että laitetaan Uusmaa kiinni. Jos olisit viisi vuotta sitten sanonut, että kuulkaa, tällaistakin voidaan nähdä tulevaisuudessa, niin sinulle olisi naureskeltu, että tuskinpa onnistuu, että eivät nämä ole mitään ihan helppoja asioita, tiedätkö sinä, että pistetään maasta joku osa kiinni ihan vaan tuolleen harmonisesti, ja kaikki nyökyttelevät, että kyllä, kyllä.

Nämä tällaiset tapahtuneet muutokset, jotka ovat ihan todellisia, niin kyllä nämä ainakin innostavat siihen, että me voimme saada jotain muuta kuin mitä meillä nyt on, ja että se voi olla parempaa.

Joka tapauksessa, vaikka olisi niin, että sitä ihmettelisi, että on tässä nyt ihmiskunta aika lailla, aika lailla ehkä lähtöruudussa. Edelleen pitää puhua siitä, että kumpi on parempi asia, sota vai rauha. Ja vaikka kaikki sanoo, että rauha on parempi, niin silti edelleen sotia on. Onhan tämä vähän turhauttavaa, kyllä. Mutta eikö niin, että silti rauhan puolesta kannattaa toimia joka päivä.

Tai että meillä on kulkutauteja edelleen. Eikö se kuitenkin mene niin, että terveyden puolesta kannattaa toimia joka päivä. Eikö se jotenkin näin mene. Tai että päästäänkö me koskaan eroon köyhyydestä. Epäselvää on. Voisi melkein sanoa, että tuskinpa. Ja silti, eikö niin, että kannattaa yrittää saada yhteiskunta rakennettua niin, että siellä on vähemmän köyhyyttä kuin tänään. Eikö. Eli on asioita, jotka vaan on niin arvokkaita, että niitten puolesta kannattaa toimia, vaikka olisi epäselvää, päästäänkö ikinä perille niitten suhteen.

Eli tästä on kyse, kun määritellään tavoite jollekin yhteiskunnalle tai ihmisen elämälle. Mitä me oikeasti haluamme ja mitä me emme halua. Eli nyt niitä tavoitteita ei kauheasti määritellä, tiedätkö.

Sitten me tyydymme, että kunhan vaan talous kasvaisi. Sitten me ihmettelemme, kun ei se oikein ole kasvanut kymmeneen vuoteen riittävästi. Kun me olemme virittäneet yhteiskunnan niin, että pitäisi saada kolmen prosentin kasvu vuodessa, mutta kun ei ole saatu pitkään aikaan, niin tässä käy hankalasti meille. Nyt pitäisi jotenkin jotain ihan muuta keksiä. Ja jos ihmiselämän palauttaa siihen, että olen olemassa talouskasvua varten, niin se ei ole riittävän iso missio ihmiselämälle.

Se pitää olla jotain suurempaa ja ylväämpää. Voi olla, että me tarvitsisimmekin jotain taidetta tähän avuksi, joka kertoo sellaisia näkymiä, jotka voi olla tavanomaisuuden tuolle puolelle meneviä, ja ne voi saattaa meidät mielikuvituksen avulla tunnistamaan sen tulevaisuuden, jota me haluamme lähteä tekemään todeksi teoillamme. Se on kuitenkin aika yksinkertaisesti määriteltävissä.

Eikö niin, että elämän edellytykset kannattaa turvata, että olisi hengityskelpoista ilmaa, koska tässäkin minä tarvitsen happea, jotta minä pysyn hengissä. Mistä se happi tulee, mitä minä nyt hengitän. No kasvit sen minulle tekevät. Onko tämä totta vai ei. Eli minäähän olen luonnossa just nyt. Eli siis elämän edellytykset kannattaa turvata. Miten me saataisiin keskinäinen voima maksimiin? No niin, että taattaisiin sellainen sosiaalinen oikeudenmukaisuus, että jokainen voisi kokea ihmisenä olemisen arvokuutta pelkästään siksi, että saa olla olemassa tässä ja nyt, ilman ansioita. Ekologista ja tällaista sosiaalista, ekologista kestävyyttä, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tästä on ekososiaalinen sivistys tehty.

Puhuja 4 [00:38:22]: Minä voisin tuohon taidejuttuun lisätä tällaisen huomion, että luova ajatteluhan voidaan hahmottaa myös tällaisena tulevaisuustaitona. Luova ajattelu on muutakin kuin implisiittistä taiteellisuutta, koska se, minä näen sen niin, että se on se ainoa taito, mikä opettaa ihmiselle asettamaan itse tavoitteita tai luomaan itse niitä, mitä alun alkaenkin, ja sitten se reitti sinne määritellään luovasti.

Mutta millä tavalla teidän mielestänne luovuutta voisi soveltaa tällaisena yleisempänä taitona, muutenkin kuin vain tämmöisenä, mikä on ilmiselvästi osa jotain luovia aloja, jos määritellään luovat alat tämän yleisen määritelmän mukaan. niin mitä esimerkiksi yleisiä luovia taitoja voisi muuallekin viedä?

Puhuja 2 [00:39:29]: Minä kyllä ehkä näen, ehkä jatkaakseni tuosta Arton ajatuksesta myöskin, että kyllähän me tarvitsemme sitä luovuutta ihan kaikessa. Esimerkkinä, että jos meillä ei vielä esimerkiksi ole niitä ammatteja, mihin monet nyt syntyvät työllistyvät, niin eihän, me tarvitsemme juuri sitä luovuutta, jotta me voimme nähdä edes vähän pidemmälle.

Mutta me tarvitsemme meidän luovuuttamme siinä, että me pystymme ajattelemaan itsekriittisesti. Me voimme kyseenalaistaa. Me voimme olla vuorovaikutustilanteissa, koska vuorovaikutustilanteetkin jo sellaisenaan, meillä ei ole niihin käsikirjoitusta miten ne tulevat menemään ja miten toinen tulee reagoimaan, tai esimerkiksi mitä tunteita yhtäkkiä joku kokemus itsessä herättää. Me tarvitsemme luovuutta ihan koko ajan ja kaikkeen.

Just tämä, nämä taiteet ja tunteet ja luovuus tulevat yhteen minun mielestäni ihan kaikessa sellaisessa ihan meidän jokapäiväisessä elämässämme. Se että, tulkitsemmeko me ne sen kautta, nämä kokemukset vai ei, niin ehkä, no tällä hetkellä ainakin tuntuu jäävän esimerkiksi tunnekokemukset helpommin sivuun.

Me arvostamme niitä vähemmän kuin jotain kylmän loogista ajattelua, ei niin, että looginen ajattelu on aina kylmää, en tarkoita sitäkään, mutta että sellainen luovuuden ja tunteiden kohtaaminen ihan sellaisessa pelkästään muodossa, missä se meillä jokapäiväisesti on, niin tämäkin olisi jo läpimurto tietyllä tavalla uudenlaiseen kokemiseen.

Puhuja 1 [00:41:04]: Jos ajatellaan, miten se luovuus synnyttää uutta, niin sehän voisi mennä vaikka niin, että se lähtökohta on ajatus, joka edustaa jotakin, mitä ei vielä ole olemassa.

Pitäisikö nyt alkaakin virittämään sen tyyppisiä tavoitteita, että me joka viikko mieluusti pystyisimme ajattelemaan, onnistuisimme ajattelemaan ajatus, joka edustaa jotakin, jota ei vielä ole olemassa, mutta joka on jotain hyvää ja kaunista ja tavoittelemisen arvoista.

Sitten tietysti, se on surullista, että aika usein ne ajatukset jäävät ajatuksiksi. Niitä ei uskalleta sanoa ääneen, koska ne edustavat jotakin, mitä ei ole vielä olemassa. No sinähän olet ihan pelle, jos sinä alat puhumaan jostain sellaisesta, mitä ei ole vielä olemassa.

Mutta samaan aikaan meillä on innovaatiopuhe kyllästänyt koko yhteiskunnan. Ja innovaatiothan siis syntyvät siitä, että joku keksii sellaisen ajatuksen päässä, joka edustaa jotakin, mitä ei vielä ole olemassa. Eli meidän pitäisi houkutella ehkä sellaista voimaa lisää yhteisöihin ja yhteiskuntaan, missä olisi sillai turvallinen olo, että minä pystyn sanomaan julki sen mitä minä ajattelen tai ihmettelen. Helpommin, luontevammin kuin tähän asti.

Ja siinä samalla, ehkä meistä tulisi toimijoina sellaisia, että me löydämme itsessämme voimavaroja ja kapasiteettia. Että me havahdumme aina silloin tällöin siihen, että hei, minä toteutin jotakin, minkä minä olen luullut aina, että se on minulle mahdotonta. Mutta hei, minähän pystynkin siihen.

Se olisi ehkä sellainen luovuudesta kumpuava toimijuuden maksimi, että me kerta kerran jälkeen onnistumme siinä, että me ajattelemme ajatuksia, jotka edustavat jotakin, jota ei vielä ole olemassa, ja me kerta kerran jälkeen teemme asioita, jotka me olemme kuvitelleet itsellemme mahdottomuuksiksi.

Puhuja 2 [00:43:04]: Ja ehkä sen verran tuohon haluan vielä sanoa justiinsa, että minä toivon, että me uskaltaisimme ottaa sitä tilaa sille luovuudelle, koska minä olen sitä mieltä, tai ainakin itse huomaan itsessäni, että minä en ole luova niin kauan kuin minä olen kiireessä ja niin kauan kuin minulla on kännykkä kädessä, ihan suoraan sanoen, että jotenkin me uskaltaisimme tylsistyä, me uskaltaisimme hidastaa, me uskaltaisimme vähän pysäyttää sitä tahtia, jotta sieltä voi sitten jäädä sitä tilaa sille uudelle ja luovalle.

Puhuja 3 [00:43:36]: Minä taas mietin sitä, että tässä nyt on sivuttu aika moniakin koulutuksen tasoja, niin voisimme ehkä fokusoida vähän vapaaseen sivistystyöhön, mikä etenkin Tiian toimintakenttä pääsääntöisesti on, ja tuossa jo mainittiin aikaisemmin, että siitä useasti puhutaan tälleen rahareikänä.

Nytkin tällä hetkellä käydään just keskustelua näistä rahoituskysymyksistä, ja tuossa keväällä tuli tämä valtiovarainministeriön madonluvut, siis tämä tulo- ja menokatsaus, jossa visioitiin jopa sitä, että rahoitus puolitettaisiin, mikä kuulosti todella heviltä.

Ja kuten Tiia tuossa aikaisemmin sanoi, niin siellä kuitenkin käy hyvin monenlaisia ihmisiä ja siihen todella moni tavalla tai toisella osallistuu, niin mitä te näette, mikä voisi olla vapaan sivistystyön rooli tällaisessa tulevaisuudessa, mitä me tässä nyt olemme visioineet. Miten vapaa sivistystyö voisi osallistua tähän prosessiin?

Puhuja 1 [00:44:32]: Tuo on hyvä kysymys. Minä ajattelisin niin, että se olisi nimenomaan siinä se vapaan sivistystyön rooli uudenlaisen yhteiskunnan rakentamisessa, että siellä olisi vapautta löytää itsestään ne piilossa olevat puolet ja ne ominaisuudet, jotka ovat jääneet jotenkin kehkeytymättä elämänkulussa tähän mennessä. Ja se rakentaisi sellaista toimijuutta, jolla me tehdään se tulevaisuus, joka on todeksi tekemisen arvoinen.

Eli siellä olisi sitä löytämättömän potentiaalin käyttöönottoa, ja sitten siellä olisi varmaan taustalla myös sitä, että me pystymme kyseenalaistamaan niitä uskomusrakennelmia, joiden varaan tämä meidän yhteiskuntamme on luotu, ja löytämään ehkä toisenlaisia ajattelun tapoja, ja myös ehkä löytämään sellaisia rakentavan kriittisiä näkökulmia siihen maailmankuvaan, joka on valtavirraksi muodostunut.

Eli siihen ajatukseen, kuinka tämä elämä pitää viettää, että se olisi sellaista mallikelpoista elämää. Ja ehkä, nyt jos tämän konkretisoisi, mitä tämä vaikka voisi olla, niin voisiko sieltä tulla esimerkiksi jotain tämän tyyppistä, että hetkinen, elämä on hyvä, jos se on silleen aika tyytyväiseksi koettua elämää, ja että minä kokisin, että minun elämälläni on merkitystä ja sellaista arvokkuutta, että jos kokee, että elää aika tyytyväisesti, on melko tyytyväinen elämään kokonaisuutena ja kokee elämänsä niin mielekkääksi, että sillä on annettavana sellaista merkityksellisyyttä joka päivä, ja sellaista tarkoituksellisuutta ja sellaista tiettyä arvokkuutta, että kokee sellaista suorastaan ehkä pyhyyttä siitä olemassaolosta, joka on mahdollista tässä ja nyt, niin eikö se ole niin iso asia, että se, että yhteiskunnassa sitten vaikka talous kasvaa tai pysyy samankokoisena tai pienenä, niin se on aika toisarvoista.

Nyt jos me keskimäärin vaikka tietäisimme, että me olemme pystyneet tekemään kuluneen vuoden aikana asioita, joissa keskimäärin suomalaisten tyytyväisyys on kohentunut, keskimäärin suomalaiset kokee vähän arvokkaammaksi ja merkityksellisemmäksi oman elämänsä, niin eikö silloin olla päästy eteenpäin.

Mutta eihän meillä tämän tyyppisiä mittareita ole käytössä silleen, tai siis itse asiassa on käytössä. Näitä kyllä mitataan, mutta eiväthän ne merkitse meillä päätöksenteossa mitään, koska se, mikä merkitsee, on kuitenkin se, että miten me pystymme vain nopeasti asiat palauttamaan euroiksi. Ja se, että sivistyksen muuttaminen nopeasti euroiksi, niin se, itse asiassa se on vähän niin kuin väkivaltaa koko sivistystä kohtaan, koska se on jotain niin ylvästä ja sellaisen eteenpäin menemisen kannalta niin perustavan laatuista ja perustavan luonteista, että jos siihen tarttuu tällaisella eurottamismentaliteetilla kiinni, niin sen pelkistää niin pieneksi, että se ei olekaan enää sitä sivistystä.

Ja minä ajattelisin, että jos nyt haluaa lähteä pelkistämään jotain sivistystä vielä niin, että siitä jättää sellaisen ihmisenä kasvamisen pois, joka on erittäin iso pelkistystapa, niin kyllä se ainakin pitää sisällään tiedettä ja taidetta, taloutta, teknologiaa. Ne ovat ne välineet, joilla me teemme sitten konkreettisesti tulevaisuutta, mutta tämäkin on jo aika raju pelkistys sivistyksestä. Ehkä väkivaltaisen raju.

Puhuja 2 [00:48:31]: Jotenkin olisi tehnyt mieli hihkua väliin, että aamen. Jotenkin, tämähän se ehkä vähän onkin, että meillä on tosi vaikea tuoda näkyväksi sitä, että mitä sivistys tekee joko yksilölle tai yhteisölle tai yhteiskunnalle ylipäätänsä.

Mutta sitten me kuitenkin näemme, että me voimme puhua sivistyksestä jollain sellaisilla sanoilla, jotka kuitenkin koskettavat meitä, ihmisinä. Se, että me puhumme yksilön, tai esimerkiksi vapaan sivistystyön tehtävästä, ihan lakipykälässä ensimmäinen tarkoitustehtävä, että mitä kaikkia tehtäviä vapaalla sivistystyöllä on, niin nehän ovat ihan valtavan isoja tehtäviä, ihan yhteiskunnan demokratian rakentamisen ja ylläpitämisen kannalta.

Mutta sitten siellä on myös se yksilöllinen puoli, joka on se juuri niitä elämän merkityksellisyyden kysymyksiä, sitä osallisuutta, sitä toimivuutta, sitä hyvinvointia.

Näkisin, että vapaassa sivistystyössä on mahdollisuus toteuttaa näitä. Toki se vaatii myös itsensä tarkastelua, kriittistä tarkastelua ja sellaista uudistumishalukkuutta koko ajan ja joka päivä. Mutta, no ensinnäkin en haluaisi puhua koskaan vapaasta sivistystyöstä ilman, että puhutaan sivistyksestä. Minun mielestäni vapaan sivistystyön tehtävä olisi puhua siitä sivistyksestä myös yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Ja ylläpitää sitä keskustelua, että mitä tällä kaikella tarkoitetaan, miksi, mikä arvo sillä on ja miten sillä rakennetaan juuri jotain, mitä ei vielä ole.

Puhuja 4 [00:50:28]: Tässä vaiheessa me voisimme ehkä mennä siihen, että mitä siellä jossain voisi olla, siellä tulevaisuudessa, eli ollaan pyydetty näitä tällaisia tulevaisuuden kuvitteluhetkiä, ja koska tosiaan jaksomme aikaraamikin alkaa täällä vähitellen häämötellä, niin seuraavaksi siis pohdintaa siitä, miltä sen ikään kuin pitäisi näyttää, jos me olettaisimme, että me oikeasti tekisimme kaiken mitä tehtävissä on nyt, että siitä potentiaalista, mikä meillä nyt on saatavilla ja mikä aidosti on tavallaan käsillä, niin jos me olettaisimme, me tekisimme tällaisen kollektiivisen shiftin siihen ja lähtisimme rakentamaan sitä parempaa yhteiskuntaa, niin 2035, miltä teidän näkemyksenne mukaan pitäisi näyttää, tuntua, olla sellainen tämä koulutusmaailma, miltä sen pitäisi näyttää ja tuntua?

Puhuja 2 [00:51:43]: Niin, minä jotenkin mietin tuossa sitä, että kun äsken todettiin, että me emme vielä edes näe niitä asioita, mitä kohta on totta. Pystymmekö me oikeasti näkemään sinne vuoteen 35, ehkä ei.

Mutta jos nyt, mitä toivoisin, että siellä ainakin on, on se, että siellä olisi se, että kaikkien, ihan kaikkien, ei pelkästään työssä käyvien työikäisten tai työelämään sidottujen, vaan kaikkien, oli se nuoresta eläkeläiseen ja missä hyvänsä asemassa yhteiskunnassa olevien, myös kaikki oppiminen, kaikenlainen oppiminen. Elikkä kaikkien kaikki oppiminen olisi, että sillä nähtäisiin arvoa. Eikä pelkästään sitä taloudellista hyötyarvoa, vaan arvoa itsessään.

Olisi juuri sitä luottamusta lähteä rakentamaan rohkeasti erilaisia tulevaisuudenkuvia joka päivä. Tuntea tunteita, olla kehollisia ja nähdä se oppiminenkin kokonaisvaltaisena ilmiönä. Ei pelkästään jotain, mikä tapahtuu päässä, vaan tapahtuu meissä kokonaisuutena ja synnyttää sitä toimintaa myös sen paremman maailman puolesta.

Puhuja 1 [00:53:12]: Minä ehkä toivoisin näkeväni sellaista täydeksi ihmiseksi tulemista, joka olisi sitä, että me luomme yhteyksiä toisiimme ja rikastutaan siitä, kun me huomaamme, että meidän välillämme on jotakin, joka on yhteyttä, jotain sellaista kuulumista, liittymistä, sitä sellaista kokemuksellista täyteyttä, joka tulee siitä, että meillä on joku rauhanomainen yhteys, jossa me pyrimme kohti jotain hyvää eikä kohti huonoa.

Ja se siis olisi yhteiskunnan tasolle tuotuna tällaista sosiaalista koheesiota tai tällaista koherenttisuutta ja sitä voimaa, joka me ammennetaan siitä, että me, kun jokaisessa on heikkoutta, mutta kun jokaisessa on vahvuuttakin, niin jos me liitymme enemmän yhteen, niin me saamme pois yhteisöstä ne heikkoudet, koska me täydennämme ne heikkoudet pois. Ja siinä syntyy sellaista rikastavaa kuulumisen kokemusta, joka on erittäin iso asia sellaiseksi täydeksi ihmiseksi tulemisen kannalta. Se tuottaa sellaista rohkeutta, että uskaltaa ottaa puheeksi asioita, joita ei ehkä aikaisemmin ole uskaltanut ottaa puheeksi, ja sitä kautta ehkä se luovuus myös muuttuu sitten teoiksi ja yhteiskunnalliseksi todellisuudeksi.

Puhuja 3 [00:54:37]: Tulkitsenko minä tätä oikein, jos minä sanon, että meidän pitäisi siis siirtyä siitä oppimisen yksilökeskeisyydestä tarkastelemaan myös yhteisöjä. Eli nimenomaan sitä oppimista yhteisöissä ja vuorovaikutuksissa, että tavallaan meidän pitäisi ohjata keskustelua enemmän siihen suuntaan.

Puhuja 1 [00:54:55]: Joo, kyllä. Eli se olisi sitä sellaista sosiaalista konstruktivismia käytännössä, että me kokeilisimme toistemme ajatusrakennelmien kestävyyttä, ja sitten kun me huomaamme, että kas, minun ajattelupolussani on joku ristiriitaisuus, niin sitten me korjaisimme sitä ja se olisi se sivistymisen idea, että me poistamme itsestämme ja yhteisöstämme ne heikkoudet ja rakennamme vahvuuksien varaan. Se ei voi tapahtua umpiossa ja sellaisen yksilön, pelkästään yksilön sisäisenä prosessina, vaan minun täytyy peilata minun olemisen tapaani sinun olemisen tapaan ja sillä tapaa minä voin löytää itsessäni olevia vahvuuksia ja ylipäätänsä sitä, kuka minä olen.

Se on ehkä se sellainen täydeksi ihmiseksi tulemisen prosessi, että me tarvitsemme toisiamme, ja sieltä syntyy se voima, jolla me teemme sen, mitä pitää tehdä tilanteessa, jossa kuitenkin monien asioiden täytyisi löytää toisenlaisia lopputulemia.

Eli kyllä minä haluaisin, että 2035 viimeistään meillä ei tarvitsisi puhua merkitykselliseksi koetusta työstä, vaan että kaikki työ, mitä silloin tehdään on merkityksellistä työtä. Eihän turhaa työtä kukaan halua tehdä. Turha työ mitätöi sen tekijän. Se on jotain sellaista, mistä pitää päästä äkkiä eroon.

Ja sehän tarkoittaa sitä, että meillä on selkeämmin selvillä se, mitä me haluamme ja mitä me emme halua. Tästä tietysti tullaan nyt siihen, että onko se liian normatiivista sitten määritellä, mitä me haluamme. Mutta eikö se olisi hyvä, että homo sapiens säilyisi lajina lajien joukossa jatkossakin. Eli ettei ihmiskunta tekisi itsemurhaa.

Ja siinä mielessä, jos kysytään nyt, että miten se on vältettävissä, niin sillä tapaa, että me miellämme itsemme osaksi tätä systeemiä. Ja siis tämä systeemi kannattelee meitä, jos tämä systeemi on elinvoimainen. Eli toisin sanoen, minä olen osa tätä planetaarista kokonaisuutta ja minun kannattaa sen kokonaisuuden moninaisuudesta pitää huolta, että minä itse säilyisin elinvoimaisena, ja jotenkin tämän tyyppinen ajatus, tämän voimistuminen olisi ehkä ihan välttämätöntä, että meille kävisi homo sapiensina hyvin.

Ja sitten, jos kerran täytyy tehdä muutoksia, niin sitten se muutoksen tekijyyshän palautuu siihen, että miten meistä tulee voimakkaita. Se on sitä, että me koemme. että pystymme oman näköisesti liittämään se oma ihmisenä olemisen tapa osaksi sitä yhteisöä, johon me kuulumme, ja tuomaan se oma kontribuutio sen yhteisön, yhteisen hyvän edistämiseen. Eli se palautuu jonkinlaiseen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kokemukseen. että minä riitän sellaisena kuin minä olen. Että minun heikkouksistani huolimatta minä olen ihan ok, minut otetaan todesta, minua kuullaan ja minä pystyn minun omilla vahvuuksillani kuitenkin toimimaan.

Puhuja 3 [00:58:08]: Minä, tässä kun kuuntelee tätä, niin siis, tavallaan on aika heitä on helppo tavallaan, itse tietysti kun vapaassa sivistystyössä toimii, niin on suhteellisen helppo käsittää, miten nämä asiat voisi toteuttaa vapaan sivistystyön puolella, koska nämähän ovat tavallaan aika voimakkaasti osa sitä koko systeemin eetosta vapaassa sivistystyössä.

Mutta toisaalta tämä keskustelu on aika kaukana siitä, että miten me puhumme esimerkiksi peruskoulusta, lukiosta, ammatillisista oppilaitoksista ja niin edespäin. Miten tätä, tämän tyyppistä ikään kuin pikkaisen konkreettisemmin, niin miten tätä tämän tyyppistä eetosta voisi viedä esimerkiksi tuonne perusopetuksen puolelle? Miten meidän tulisi kehittää vaikka peruskoulua siitä näkökulmasta, että se vastaisi näihin haasteisiin?

Puhuja 1 [00:58:48]: Systeemiajattelu on ihan keskeinen minun mielestäni. Kysymällä, että mistäs nämä perunat tähän lautaselle ovat tulleet, ja sitten lähdettäisiin selvittelemään, että mistä ne oikein ovat tulleet, ja mistäs tämä minun T-paitani on tähän minun päälleni päätynyt, että mikä se on se tausta siellä.

Tai että mistäs sähkö tähän pistorasiaan tulee, kun tässä nyt on jonkun puhelin latauksessa. Mitä kaikkea siellä takana on. Kuinka paljon siellä on ihmisiä mahdollistamassa sitä. Millaisia teknologioita siellä on takana. Mikä on se kytkentöjen, kytkösten liittymisten maailma, joka kannattelee minua joka hetki, 24/7. Siinähän on satoja ihmisiä.

Suklaansyöjän naapurit asuvat Länsi-Afrikassa, koska ei meillä kaakaoviljelmiä tässä ihan lähialueilla ole. 70 % meidän kaakaostamme tulee Länsi-Afrikasta. Millaiset olosuhteet siellä on. Mihin minä liitän itseni, kun minä syön suklaata.

Eli systeeminen maailmantulkinta, systeemiajattelu. Tähän onneksi ollaan jo menossa tällaisen ilmiöoppimisen kautta, missä saatetaan tutkia vaikka vettä ilmiönä, kuinka se eri tavoin tässä meidän ympäristössämme on läsnä hyvin monimuotoisesti. Ja loppujen lopuksi on vain yksi vesi tällä planeetalla, joka on neljä miljardia vuotta vanha, eikä uutta vesikuljetusta taida olla näköpiirissä.

Minä näkisin, että sellain systeemisen ymmärryksen lisääminen olisi aivan keskiössä oleva asia. Että me pääsisimme sellaisesta atomismista, sellaisesta lohkovasta, dualistisesta ajattelutavasta ja sellaisesta mekanistisuudesta ja reduktionistisuudesta, sellaisesta turhan lineaarisesta maailmantulkinnasta tällaiseen systeemisempään maailmantulkintaan, joka tuo sen mission lähelle, että minun siis pitäisi hakeutua harmoniaan tämän kokonaisuuden kannalta. Minä sujauttaisin itseni tähän planetaariseen systeemiin mahdollisimman vähällä väkivallalla.

Ja nyt tämä meidän elämisen tapamme, niin jos tätä ajattelee tälleen planetaarisesti, systeemisesti, niin kyllähän tämä aika väkivaltaista hommaa on. Ja se on surullista.

Sitten se vielä, mikä siinä systeemisyydessä on hienoa, se on se, että siinähän vahvistuu ne, kuinka minä kuulun tosi monilla tavoilla tähän isompaan kokonaisuuteen, ja silloin kun minä koen johonkin kuulumista, liittymistä, niin sehän voi antaa se kuulumisen tai liittymisen kokemus minulle sellaisen merkityssisällön elämään. Eli se samalla rikastaa minun kokemustani sellaisesta elämän täydellistymisestä.

Puhuja 2 [01:01:40]: Jotenkin näkisin, että niin kuin just sekin, että en tiedä, kuinka pätevä olen puhumaan muista koulutusasteista kuin vapaasta sivistystyöstä, tosin huomenna saan ammatillisen opettajan pätevyyden. Että kyllä siellä tällainen piipahdus tullut sillekin puolelle, mutta kyllä minä näkisin, että oli se mikä tahansa oppimisen paikka, ei pelkästään se koulutusjärjestelmä, niin kyllä se kohtaamisen ja yhteen tulemisen taidot ovat ne, jotka edesauttavat meitä ymmärtämään juuri sitä systeemisyyttä ja sitä keskinäisriippuvuutta. Se vuorovaikutuksen mahdollistaminen. Sille vuorovaikutukselle, yhteen tulemiselle, kohtaamiselle on tilaa ja aikaa, ja se on turvallista, ja tässä näkisin, että myös ihan eri koulutusasteiden keskinäinen, välinen yhteistyö. Ei pelkästään alojen ylittävä yhteistyö, vaan ihan silleen, että vapaa sivistystyö, ammatillinen yliopisto. Lähtien ihan peruskoulusta, varhaiskasvatuksesta lähtien meillä olisi myös yhteistyötä, koska turha meillä on keksiä pyöriä eri puolilla pienellä porukalla, kun me voimme keksiä isompia pyöriä isommalla porukalla.

Puhuja 4 [01:02:58]: Olisiko siinä hieno vertauskuva tämän jakson lopettamiseksi. Isot pyörät isolla porukalla. Joo.

Puhuja 3 [01:03:17]: Laitetaan pyöriä pyörimään ja pyöritään eteenpäin.

Puhuja 4 [01:03:20]: Jes, kiitoksia.

Puhuja 3 [01:03:22]: Kiitos.