Korjauskaupungin Satu Tani ja Utopiaklubin Anni Kulmala keskustelivat Kulttuuriaktivismin verkkoklubilla. Kulttuurituottaja Riina Näsi jututti heitä käsityöaktivismista kestävyysmuutoksen edistäjänä, vaikuttamisen tapana ja yhteisöllisyyden vahvistajana.

Korjauskaupunki on kaikille avoin yhteisö, joka kokoontuu maksuttomissa kaupunkitiloissa Helsingissä. Korjauspajassa opetellaan yhdessä korjaamaan tai ehostamaan vaatteita ja samalla jutustellaan kestävästä elämäntavasta. Korjauskaupunki kasvattaa monimuotoista yhteisöä, jossa osallistujat ohjaavat ja opettavat toinen toisiaan korjaamisen eri tavoista sekä löytämään erilaisia tapoja viettää aikaa kuluttamisen ulkopuolella.

Utopiaklubi on käsitöistä ja aktivismista kiinnostuneiden kohtauspaikka Loviisassa. Utopiaklubissa ajatus ja toiminta kulkevat käsi kädessä. Utopiaklubi herättää tietoisuutta, inspiroi keskustelua ja käynnistää positiivisia muutoksia kaupungissa, kylissä ja yhteiskunnassa.

Riina: Tervetuloa verkkoklubille Anni ja Satu! Kuinka Utopiaklubi ja Korjauskaupunki saivat alkunsa?

Anni: Kiinnostuin politiikasta vähän syvällisemmin ja olin juuri liittynyt vasemmistoliittoon, kun tutkailin KSL-opintokeskuksen verkkosivuja etsien tietoa Poliitikkokoulusta. Törmäsin sivuilla Käsityöaktivismi! -julkaisuun, selasin sitä, ja innostuin heti. Tykkään taiteilla ja tehdä luovia juttuja – mikä olisikaan inspiroivampaa kuin yhdistää siihen aktivismi!

Käsityöt eivät olleet minulla erityisen tuttuja, mutta sain heti käsityöaktivismista fiiliksen, ettei sillä ole väliä, tärkeintä on tarttua toimeen.

Puhuin asiasta muutamalle ystävälle, ja järjestimme ensimmäiset Utopiaklubit kotonani. Ihmisiä tulikin aika paljon, ja löysimme tilat Loviisan keskustasta.

Vuoden ajan olemme järjestäneet kuukausittaisia, maksuttomia ja kaikille avoimia työpajoja. Opetamme toinen toisillemme tekniikoita ja taitoja. Perustimme myös virallisen yhdistyksen, ja haimme Loviisan kaupungilta kulttuuritukea. Saimme sitä ja järjestimme ensimmäisen käsityöaktivismin näyttelyn.

Satu: Me olemme Korjauskaupungissa järjestäneet kolmen vuoden ajan joka kuun ensimmäisenä lauantaina yhteisöllisen korjaamisen kohtaamisen.

Korjauskaupunki syntyi jälkikäteen ajateltuna tosi nopeasti ja rykäyksellä. Olin juuri kuunnellut Check Your Thread -podcastin jakson korjauskahviloista. Tein Instagramiin stoorin, jossa kyselin, haluaisiko joku muukin alkaa kehittää tällaista toimintaa. Yllättäen jo kolmen viikon päästä tapasimme muutaman innostuneen kanssa. Järjestimme ensimmäisen Korjauskaupungin REDI-kauppakeskuksen Vapaakaupungin Olohuoneella. Piti vain löytää muutama innostunut ihminen ja ryhtyä toimeen!

Riina: Miten olette saaneet ihmisiä mukaan toimintaan?

Anni: Teen työkseni nettisivuja, graafista suunnittelua, somesisältöjä ja markkinointia. Loin Utopiaklubille heti nettisivut ja somekanavia, joita päivitän aktiivisesti. Laitan toisinaan paikallisiin lehtiin yhdistyksille tarkoitettuja maksuttomia ilmoituksia. Niillä tavoittaa ihmisiä, jotka eivät käytä somea tai välttämättä edes nettiä. Lisäksi olen käyttänyt Loviisan kaupungin tapahtumakalenteria ja vienyt julisteita eri paikkoihin.

Olen huomannut, että varsinkin alussa pitää olla jatkuvaa viestintää, mutta viestintää on tärkeää jatkaa myös alkuinnostuksen jälkeen.

Uskon, että juuri monipuolisen viestinnän ansiosta meille on tullut tosi erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä monenlaisista taustoista, ja se on ollut toiminnassamme yksi hienoimmista jutuista.

On tärkeää miettiä mahdollisimman ajoissa seuraavan kuun teema, luoda siihen sopiva innostava grafiikka ja jakaa sitä aktiivisesti. Myös pitkäjänteinen toiminta on tärkeää. Kannattaa jatkaa ja vakiinnuttaa toimintaa, vaikka aluksi tuntuisi, että vain muutama ihminen tulee mukaan. Kestää hetken, ennen kuin siitä tulee osa kaupungin toimintaa.

Toimintaamme on tullut mukaan ihmisiä, joille käsityö ei ole ollut entuudestaan tuttua.

Ihmiset osallistuvat vähän eri syistä. Joku voi tulla mukaan vaikkapa yhden työpajan teeman takia. Myimme tekemiämme käsitöitä Loviisan kissatalon hyväksi, jolloin uusia ihmisiä tuli mukaan. Palestiina-aihe toi mukaan taas uusia osallistujia.

Satu: Meillä oli aluksi vain viisi aktiivia, ja joillain kerroilla ei välttämättä ollut muita osallistujia kuin me itse. Me siinä samalla ehkä mietimme, mikä tämä homma on, ja miten tätä voisi edistää. Mutta sitten useammat ihmiset alkoivat löytää meidät.

Aika pitkälti viestimme sosiaalisessa mediassa. Jotkut ovat löytäneet meidät lehtijuttujen kautta. Ostoskeskuksessa soi välillä myös kuulutukset, ja käytävällä on kyltti silloin, kun Korjauskaupunki on paikalla.

Se, että olemme aina tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, auttaa puskaradion toimimista. Säännöllisyyden kautta toiminnasta muodostuu osa kaikkien elämää. Korjauskaupunkiin on syntynyt yhteisö, joka osallistuu toimintaan joka kerta. Jotkut tulevat vain kerran korjaamaan jonkun vaatteen tai vain silloin tällöin käymään.

Riina: Millaisia haasteita teillä on ollut yhteisön rakentamisessa, ja miten olette selvinneet niistä?

Satu: Jossain vaiheessa Korjauskaupungin alussa totesimme, että meitä on ihan liian vähän. Että tämä viisi aktiivia ei riitä, koska kaikki eivät pääse aina paikalle, ja kävijöitä voi olla vaikka 30 tai enemmänkin. Joskus kävi vielä niin, että minä ja korjausaktivistiystäväni olimme aivan loppuunpalaneita ja yritimme viimeisillä voimillamme ohjata tilannetta. Silloin paikalla oli tosi paljon ihmisiä ja lapsiakin, koko ajan oli kiire ja pieni paniikin tuntu. Sen jälkeen aloimme kysellä, haluaisivatko uudet ihmiset tulla mukaan, ja sitten kaikki onkin sujunut paremmin vähän isommalla porukalla.

Anni: Voin samastua tuohon. Kun tätä tekee pienellä ydintiimillä, voi olla, että tekemistä kasautuu tosi paljon. Pitää suunnitella ja hankkia materiaaleja. On hyvä, jos tehtäviä voi jakaa useammalle.

Viime kesänä Utopiaklubilla oli tilanne, että parina kertana vain muutama tuli paikalle. Tuli olo, että voi surku, eikö tämä kiinnosta enää ketään. En kuitenkaan antanut periksi ja tajusin, että kesäkin vaikutti asiaan. En ota tällaisia tilanteita enää niin henkilökohtaiseksi.

Pitää vain porskuttaa eteenpäin ja pyytää mahdollisimman paljon apua.

Moni haluaa auttaa, mutta ei välttämättä tiedä miten. Kannattaa tehdä konkreettisia avunpyyntöjä, kuten että nyt tarvittaisiin materiaalilahjoituksia, tai että voitko jäädä lopuksi puoleksi tunniksi siivoamaan.

Me emme juurikaan tarvitse rahaa, koska teemme paljon kierrätysmateriaaleista. Myös kaupunki tuki meitä pienillä summilla.

Tuntuu, että nämä haasteet ovat olleet hyvin pieniä siihen iloon ja yhteisöllisyyden tunteeseen verrattuna. Kannustan kaikkia perustamaan oman yhteisön ja ryhtymään toimeen tahoillanne.

Satu: Minä olen introverttinä myös iloinen, vaikka olisi vähemmän kävijöitä, koska silloin tulee enemmän keskusteltua. Vähemmän ei aina ole huonommin! Ja aina yksikin ihminen saattaa innostua luomaan omaa yhteisöään. Kyllä se juttu voi levitä, vaikka olisikin vähemmän osallistujia.

Riina: Onko teillä vinkkejä oman käsityöaktivismin yhteisön perustamiseen?

Anni: Minulla meni monta kuukautta ideasta toteuttamiseen. Olin ensin vain niin kiireinen elämän, töiden ja kaiken kanssa, etten aluksi saanut mitään aikaiseksi. Mutta sitten kun tutustuin sattumalta uuteen ihmiseen ja kerroin Utopiaklubi-ideastani, hän innostui ja alkoi heti tapahtua. Vinkkini on, että jos saat idean, älä jää yksin sen kanssa. Yksin on vaikeaa tehdä mitään, mutta toisen kanssa koko homma helpottuu ja alkaa kasvamaan.

Toinen vinkkini on ottaa yhteyttä muihin paikallisiin samankaltaisiin ryhmiin, aktivistiporukoihin ja yhdistyksiin. Ei kannata ajatella, että kyllä ihmiset tulevat, jos ovat kiinnostuneita. Täytyy määrätietoisesti ilmaista, että kun meillä on täällä tällainen käsityöaktivismin klubi, ja sinulla on tuo taideresidenssi, niin toisitko sinä teidän kansainvälisiä Loviisassa vierailevia taiteilijoitanne pitämään meille työpajoja. Olemme aloittaneet yhteistyön toisen taideyhdistyksen kanssa heidän aloitteestaan, ja on ollut todella kiinnostavia työpajoja. Verkostoituminen ja yhteistyö voivat edesauttaa kaikkien osallisten projekteja.

Satu:

Minulle tuli tuosta mieleen, että kannattaa puhua ääneen omista unelmista! Sitten ne unelmat voivat muuttua suunnitelmiksi.

Ihmiset toimivat niin eri tavoilla. Joku saattaa olla hyvä keksimään ideoita, mutta ei niin hyvä viemään asiaa käytäntöön. Joku toinen saattaa vain odottaa toiselta sitä hyvää ideaa, jotta pääsisi auttamaan siinä. Ihmiset mielellään tekevät kaikkea hyvää, jos se tehdään heille helpoksi.

 Riina: Kuinka olette löytäneet toiminnallenne tilat? Kyselittekö kaupungilta tiloja?

Anni: Kannattaa ehdottomasti kysyä kaupungilta. Olen itse asunut Loviisassa vasta viisi vuotta, joten minulle tilat eivät olleet ennestään tuttuja. Kun etsin sopivaa tilaa, huomasin, että kaupungissa on puutetta kulttuurille, työpajoille ja yhteisölle sopivista edullisista tai ilmaisista tiloista. Kirjastokin on on nyt kuusi vuotta väistötiloissa.

Pääsin nyt kunnanvaltuustoon. Tavoitteeni on, että Loviisaan pitää saada uusi kirjasto ja enemmän tilaa kulttuurille. Muilla paikkakunnilla saattaa olla tiloja vaikkapa kansalaisopistoilla tai kouluilla. Kannattaa vain kysellä. Me aloitettiin lopulta Kumppanustalo Kulmassa, jossa yhdistykset voivat järjestää aika edullisesti toimintaa.

Satu: Kannattaa kysyä rohkeasti. Helsingissä kirjastoissa tapahtuu paljon kaikkea hyvää. Korjauskaupunki kokoontuu myös Viikin kirjastossa Helsingissä sekä Mosaiikin kirjastossa Vantaan Kivistöllä. Kirjastoissa saa kuka vain järjestää toimintaa, kunhan se on kaikille avointa, maksutonta ja turvallisen tilan periaatteet toteutuvat.

Riina: Millaisena näette käsityön mahdollisuudet yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä tai vaikuttamisen välineenä?  

Satu: Minulle käsityöt ovat lempeitä ja kodikkaita, niiden ääreen on kiva ja luontevaa kokoontua. Käsityötä tehdessä on halutessaan helppo olla hiljaa tai keskustella. Kirjontatyössä voi olla joku teema, jolloin viesti voi olla todella vahva, vaikka tekniikka on hyvin pehmeä.

Käsitöiden tekeminen yhteisestä teemasta madaltaa kynnystä alkaa keskustella kenen tahansa kanssa siitä aiheesta.

Anni: Teimme kerran Utopiaklubissa eri tekniikoilla kylttejä Palestiinan ja Gazan puolesta. Ajatuksena oli, että kun nyt tekee kyltin, sen kanssa voi mennä myöhemmin mielenosoitukseen tai sen voi viedä kotiin taideteokseksi, joka antaa voimaa: ”Minä olen aktivisti ja voin mennä näihin tiloihin. Voin rohkaistua osoittamaan mieltäni.”

Näen, että käsityöaktivismilla ja kulttuuriaktivismilla on sellainen ainutlaatuinen piirre, että ne voivat kannustaa itseä toimintaan sen lisäksi, että ne herättävät ajatuksia ja keskusteluja.

Satu: Juuri näin. Me olemme Korjauskaupungissa myös huomanneet, että käsityömme ovat kannanottoja sellaisella kiltillä tavalla. Kukaan ei huomaa, jos olen korjannut sukkani kantapäätä, mutta sitä tehdessä tulee jotenkin aina parannettua maailmaa ja keskusteltua käsityön vapauttamana. Korjauskaupungissa on hyvin luontevaa käydä aika tärkeitäkin keskusteluja yhteiskunnan tilasta ja tulevaisuudesta. Jotain taikaa siinä on.

Ja kyllähän me järjestämme Korjauskapina-mielenosoituksiakin.

Käsityö yhdistää monenlaisia ihmisiä ja tekee aktivisminkin helpommin lähestyttäväksi. On ihana nähdä, että kaiken ikäiset ja tasoiset kokevat Korjauskaupungin omakseen. Kirjoitamme aina tapahtumateksteihin, ettei käsitöistä tarvitse olla aikaisempaa kokemusta.

Taidolla ja tekniikalla ei ole väliä. Vain yhteisellä tekemisellä ja sanomallamme on väliä!

Aktivismipiireissä voi joskus kokea epävarmuutta ja jännitystä siitä, osaako kaikki faktat ja oikeat sanat, mutta ehkä käsityö tai tällainen kepeä taiteilu, juttelu, yhteisöllisyys, ilo ja hauskanpito madaltavat osallistumisen kynnystä. Samalla siinä syntyy tehokasta aktivismia, meistä alkaa tulla toimijoita.

Riina: Joku oli juuri tehnyt videon Instagramiin siitä, että hän pysähtyy tämän hullun maailman keskellä parsimaan yhden sukan kerrallaan, tekemään parempaa maailmaa. Käsityössä pysähtymisen, merkityksen ja yhdessäolon mahdollisuus on vahvasti läsnä.

 Riina: Miten näette käsitöiden roolin tulevaisuudessa? 

Satu: Kyllä luovuus ja käsillä tekeminen ovat merkittävä osa kestävää tulevaisuutta. Nykymeno ei voi jatkua. Esimerkiksi vaatteiden kulutus on aivan vinksallaan ja väärin monella tapaa. Tarvitsemme jotain täyttämään tyhjyyttä ja siksi ylikulutamme. Luovuudella ja yhteisöllisyydellä on tässä todella paljon annettavaa.

Korjaaminen on paitsi rauhoittavaa, se saa myös ymmärtämään kaiken materiaalisuuden. Vaikka sukka on yhdestä kohtaa rikki, siinä on 98 % vielä ehjää. Korjaamalla pääsee kytköksiin materiaalin, valmistusvaiheiden, ihmisten ja muiden elollisten kanssa. Se on mielestäni tosi arvokasta.

Käsillä tekeminen on myös helppoa yhdessäolon aikaa. On tosi merkityksellistä, kun yksinäisyyttä kokeva ihminen saa mieluisaa seuraa meidän työpajoistamme ja tapahtumistamme.

Anni:

Varmasti on monia, jotka kokevat yksinäisyyttä. Mutta sitten, kun on joku tällainen ryhmä, joka kokoontuu, voit luottaa siihen, että olet aina tervetullut ja vaihdetaan kuulumisia.

Mietin käsitöitä yhtenä päivänä sosiaalisena liimana. Voit olla tosi nuori tai tosi vanha tai mitä ikinä, ja sitten sinulla voi olla joku kyky, tekniikka tai visio, jota haluat opettaa muille. Ja me vuorottelemme niissä opettajan rooleissa. Se on tosi arvokasta.

Riina: Mistä saatte itse inspiraatiota ja ideoita käsitöihinne?

Satu: Muiden tekeminen inspiroi varsinkin korjaamisessa. Olen itse aloittanut korjaamisen vasta aikuisena. Aina kun näen, että joku tekee jotain tosi hienoa, alan miettä, voisinkohan minäkin oppia. Esimerkiksi meidän aktivisteistä eräs Pirjo tekee aivan superhienoja villasukan korjauksia, sidoksia joista muodostuu kuvioita.

Anni: Minustakin muiden tekeminen on tosi inspiroivaa. Vaikkapa erilaiset tekstinpätkät, biisit tai sitaatit, ne inspiroivat kirjontaa.

Etsimme Utopiaklubille ideoita työpajoihimme laajalla skaalalla. Selaamme esimerkiksi internetiä. Kerran löysin netistä viiden vuoden takaisen brittiläisen craftivistisen projektin, jossa tehtiin unelmapilviä. Päätimme tehdä utopiapilviä kirjailemalla paremman tulevaisuuden näkymiä ja ripustimme ne yhteiseksi himmeliksi. Myös Pinterestistä löytyy ideoita.

Satu: Minua inspiroivat myös ongelmanratkaisutilanteet, esimerkiksi jotkut kummalliset korjausongelmat.

 Riina: Mitä teillä on tulossa seuraavaksi Utopiaklubissa ja Korjauskaupungissa?

Anni: Utopiaklubilla on tulossa aika paljonkin toimintaa. Olemme nyt virallinen yhdistys, saimme sen perustamiseen ohjeita KSL:n Yhdistyksen avaimet -oppaasta. Laadin juuri kevätkokousta varten toimintakertomusta, ja on upea nähdä, että vaikka aloitimme niin pienestä, olemmekin jo ujuttaneet toimintaamme Loviisassa niin moneen mukaan. Uusi tilamme mahdollistaa sen, ettei meidän tarvitse tehdä vain kerran kuussa työpajoja, vaan voimme toimia laajemmin.

Meille on juuri tulossa ukrainalaisen taiteilijan savityöpaja. Lisäksi Porvoon Setan Virkkaa ihan homona -ryhmä järjestää retken työpajaamme. Osallistumme elokussa Loviisan ensimmäiseen Taiteiden yöhön. Elokussa on myös Loviisa Pride, jolloin aiomme pitää puistossa työpajoja ja ripotella sateenkaaritaidetta ympäri kaupunkia.

Loviisassa on aiemmin ollut projekti, jossa on maalattu kaduille esimerkiksi räsymattoja tai kauniita kuvia ja sitaatteja. Aiomme kunnostaa ja jatkaa katumaalausta. Olemme pitäneet palvelutalossa työpajoja ja seuraavaksi menemme kouluun maahanmuuttaneiden valmistavan opetuksen luokkaan. Joulukuussa pidämme seuraavan käsityöaktivisminäyttelyn.

Satu: Olen itse ollut nyt Korjauskaupungissa aika taka-alalla muiden projektien vuoksi, mutta olen tosi onnellinen siitä, miten valtava porukka Korjauskapinaan on lähtenyt mukaan. Tuntuukin, että Korjauskaupunki on kasvanut vauvaikäisestä taaperoksi, jonka jalat kantavat ja joka menee eri paikkoihin tekemään asioita, eikä itse tarvitse enää pysyä kärryillä ihan kaikesta.

Anni: Yksi syy, miksi perustimme Utopiaklubille yhdistyksen, oli se, että sille syntyy valmis rakenne, jos joku haluaa perustaa Utopiaklubin johonkin toiseen kaupunkiin. Suosittelen sitä KSL:n Yhdistyksen avaimet -julkaisua, siitä saa hyvin tietoa miten yhdistys perustetaan ja miten sitä pyöritetään.

Minna Canthkin kannusti naisia osallistumaan yhdistystoimintaan. Kyllä se antaa tiettyä ryhtiä, kun harrastuksesta tuleekin organisaatio, joka voi saada erilailla tukea jo olemassa olevista rakenteista.

Satu: Korjauskaupunki ei ole yhdistys, kun osa osallistujista ei halua sitä eri syistä. Mutta pohdinnat yhdistyksen perustamisesta nousevat meilläkin toisinaan esiin.

 

Vinkkejä