Luku 9

Määrätietoisesti kohti sotaa

9.1 Mannerheim kiirehti keskitysleiriä ; 9.2 Yhdeksän tamperelaista jo 1940 ; 9.3 Sodanvalmistelujen mestarinäyte: Satiaiset ; 9.4 Lainsäädäntö ennakoi hyvin sodan vaatimukset ; 9.5 Varautuivatko kommunistit sotaan? ; Viitteet

9.1 Mannerheim kiirehti keskitysleiriä

Samanaikaisesti kun sodanvastustajat SNS:n ja työläisrintamamiesten piirissä kamppailivat suunnan muuttamisen puolesta Suomen poliittinen johto oli uppoamassa yhä syvemmälle lähestyvän sodan rintamaan yhdessä Hitlerin Saksan kanssa.

Kuten Mauno Jokipiin käänteentekevästä tutkimuksesta Jatkosodan synty (Viite 1) käy ilmi, Suomi kääntyi Saksan suunnittelemalle idän sotaretken kurssille kesän lopulla 1940. Jo elokuussa 1940 tehtiin salainen sopimus 1,5 miljardin markan aseostoista Saksasta, 19.8.1040 sanottiin epävirallisesti "kyllä" saksalaisille, 21.9.1040 saapuivat ensimmäiset saksalaiset Vaasaan, joita Vaasan linnaan suljetut SNS:n aktivistit katselivat ristikkojen takaa pahan aavistuksen vallassa.

Kun Neuvostoliiton vastaisen sotaretken sotilaallinen suunnittelu, ns. Barbarossa -suunnitelma oli lopullisesti hyväksytty Saksassa 18.12.1940 siihen sisältyvine merkintöineen Suomen osuudesta (Viite 2), alkoivat myös Suomessa vielä määrätietoisemmat sodanvastustajien vainot.

Valtiollisen poliisin apulaispäällikkö Ville Pankko on säilyttänyt jälkipolville 3-liuskaisessa muistiossaan (Viite 3) sen hetken, jolloin Suomen sisäasianministeriössä päätettiin keskitysleirin perustamisesta sodanvastustajille. Kokous pidettiin 8.1.1941 ja neuvottelussa mukana osan aikaa ollut ministeri von Born mainitsi, että hän oli ollut asiasta edellisenä päivänä Marsalkan puheilla, joka oli pyytänyt ottamaan asian esille.

Kokouksen oli kutsunut koolle ministeriön esittelijäneuvos Eero Koskimies ja paikalla olivat kaikki asiaan vaikuttavat viranomaiset: ohranan lisäksi pääesikunnasta eversti Lauri Leander ja vankeinhoitolaitoksesta ylijohtaja Arvelo. Myöhemmin paikalle tuli ministeri von Born, joka kertoi Mannerheimin terveiset.

Valpon apulaispäällikkö Ville Pankko kertoo asiasta omin sanoin 11.1.1941 näin:

"Säilytys" ratkaistiin yksinkertaisesti ja itse asiassa perinteisesti: kun vankiloihin ei mahtunut, asia piti ratkaista toisin. Kun eversti Leander vielä kertoi, että "asia on kiireellinen" ja ilmoitti laskeneensa pidätettävien luvun nousevan 500-600 henkilöön, SNS:n organisaatiosta saamiensa tietojen nojalla, päädyttiin leirin rakentamiseen Köyliön varavankilan maille. (Viite 4)

Valpon apulaispäällikkö Ville Pankko oli sama tuomari Bang, joka laati Etsivän Keskuspoliisin muistion pääministeri Kivimäen toimeksiannosta 1936 yhteiskunnallisesti vaarallisista kommunistisista aineksista. Se aiheutti julkisuuteen vanhingossa vuotaneena valtaisan skandaalin, pääasiassa sen vuoksi, että joukkoon oli kelpuutettu monia kunnon porvareitakin.

Tämä etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin muistion nimellä huomiota herättänyt nimiluettelo oli laatijansa kömmähdys, joka ravisutteli pahasti jopa hallitusta.

Toivo Karvonen kertoo kirjassa Kipinästä tuli syttyi omakohtaisia kokemuksiaan tuomari Bangista, joka muistion paljastumisen jälkeen oli menettänyt paikkansa "ohranan näkyvänä päällikkönä".

Karvonen kertoo, miten tuomari Bang oli julkaissut Uudessa Suomessa artikkelin, missä oli antanut ohjeita Ranskan hallitukselle, miten sen tulisi menetellä taistelussaan kommunisteja vastaan. Havaintoesimerkkinä Bangin tavasta tässä taistelussa Karvonen kertoo, kuinka hän joutui Bangin kuulusteluissa esittelemään hänelle kokonaista puoli tuntia kävelytyyliään edestä ja takaa Fabianinkadun "ohranamörskän" pihalla. (Viite 5)

Takaisin alkuun


9.2 Yhdeksän tamperelaista jo 1940

Jo ennen päämajan, Mannerheimin ja eversti Leanderin kiirehtimistoimia, oli valtiollinen poliisi ollut valppaana ja pidättänyt 1940 "valtiollisen poliisin päällikön antamain turvasäilömääräysten nojalla vuoden aikana kaikkiaan 85 henkilöä", kertoo Valpon yhteenveto. (Viite 6)

Heinäkuussa 1940 oli pidätetty jo 19 ja 1941 neljän ensimmäisen kuukauden aikana - siis Ville Pankon muistiossa kerrotun neuvottelun jälkeen 50 henkilöä. Vuoden 1941 koko saalis oli 480 henkilöä.

Vuoden 1940 aikana "turvasäilöön" suljettujen joukossa oli yhdeksän tamperelaista. Arvioitaessa tänään tätä nimilistaa voidaan todeta, että joukossa oli kommunistien vaikutusvaltaisin joukko. Joitakin toki oli jätetty tarkoituksellakin myöhemmäksi, jotta heidän seurannallaan päästäisiin verkkoa purkamaan laajemmalti.

Vuonna 1940 pidätetyt olivat: Jorma Johteinen, Eino Saastamoinen, Paavo Mendelin, Bruno Alanko, Paavo Rosman, Lauri Hilden, Arvo Viitanen (Nokia), Oiva Palomaa ja Erkki Salomaa.

Tässä joukossa oli pääosa silloisesta melko suppeasta maanalaisesta SKP:n piirikomiteasta. Loputkin SKP:n kärkikaartista joutuivat keskitysleirille vuoden 1941 aikana: Tässä joukossa olivat Arvo Lamminen, Lauri Suosalo, Anna Suosalo, Aili Mäkinen, Artturi Pihala, Arvi Laakso, Eino Laakso, Otto Mikkola, Vilho Lindell, Leo Laakso, Hugo Solin (Ikaalinen), Yrjö Jaakkola (Mänttä) jne.

Kun valtiollisen poliisin päällikkö joutui pidätyksen jälkeen ilmoittamaan tapahtumasta sisäasianministeriölle, tähän ilmoitukseen sisältyi muutaman rivin luonnehdinta keskitysleirille lähettämisen syistä. Hyvin kuvaava on Valpon päällikön Arno Anthonin 10.7. allekirjoittama ja paikallisosaston laatima selostus nokialaisesta Katri Kontiosta, joka oli pidätetty heti sodan syttymisen jälkeen 3.7.1941. Näin Valpo:

Näillä perusteilla Katri Kontio lähetettiin Hämeenlinnan lääninvankilaan. Oli Valpon perusteluissa väkevämpiäkin ilmaisuja.

Jorma Johteinen "saattaa muodostua maan turvallisuudelle vaaralliseksi", sanotaan ilmoituksessa. Eino Saastamoinen "on toiminut piirin organisaattorina". Erkki Salomaata "pidetään kommunistien keskuudessa hyvänä miehenä".

Aili Mäkisesta ei osattu sanoa kovin konkreettista. Hän oli kadonnut 1935 Helsingistä, epäiltiin olleen Lenin koulussa Neuvostoliitossa, mutta ilmestyttyään jälleen kuvaan Tampereella 1938 oli ollut mm. "Betty Peltosen asuintoverina".

Lauri Hildenin vika oli, että "hänen ja Arvo Viitasen vaikutuksesta miltei kaikki Tampereen ja lähiympäristön rakennustyöläisten ammattiosastot ovat soluneet kommunistien käsiin". Vaatturimestari Hugo Solinin, Ikaalisista, raskauttava teko oli, että hän oli "luonaan suoritetussa kotietsinnässä salannut poliisiviranomaisilta SNS:n jäsenluettelon, jonka oli kätkenyt vuoteeseensa ja sittemmin hävittänyt estääkseen siten osaston jäsenien joutumista kuulusteltaviksi".

SKP:n Tamnpereen piirin viimeinen sodanedellinen piirisihteeri Eino Laakso säilyi 1941 aina heinäkuun 16. päivään asti. Ohrana oli vuosikausia yrittänyt saada Laaksoa tuomituksi SKP:n toiminnasta, mutta ei ollut saanut siitä riittävän pitäviä todisteita. Valpon piti tyytyä SKP:n jäsenyysepäilyjen ohella toteamukseen: "Ottanut osaa julkiseen vasemmistolaiseen toimintaan."

Niin lähti myös Eino Laakso, Espanjan sisällissodassa 1935-1938 hallituksen joukoissa demokratiaa ja vapautta puolustanut tasavaltalaisarmeijan luutnantti kohti tuntemattomia kohtaloita. Tampereen ohranakaan ei vielä voinut aavistaa, että tästä vähäeleisestä, vaaleasta 179 senttiä pitkästä hoikasta miehestä tulee vielä heidän pahin päänvaivansa sodan loppuvuosina. Mutta eipä voinut Eino Laaksokaan kuvitella palaavansa jo vuoden kuluttua takaisin Tampereen seudulle taistelemaan liittoutuneitten puolesta puna-armeijan kaukotiedustelijana.

Takaisin alkuun


9.3 Sodanvalmistelujen mestarinäyte: Satiaiset

Ohranapäällikkö Ville Pankko/Bang ei itse asiassa ollut kaukana totuudesta pyrkiessään 1930-luvun puolivälissä Uudessa Suomessa neuvomaan ranskalaisia, miten kommunistien vaikutusvalta työväenliikkeessä pystytään murskaamaan. Suomalaiset olivat kehittäneet lapualaisterrorin oloissa todella vedenpitävän systeemin.

Neuvostoliittoa vastaan fasistisen Saksan tuella ja rinnalla valmistautuville sotapoliitikoille eivät riittäneet vangitsemiset, lehdistösensuuri, rauhan puolesta esiintyvien järjestöjen lakkauttamiset, kokoontumisvapauden rajoittaminen eivätkä yleiset sodan valmisteluun liittyvät sopimukset, asehankinnat ja saksalaisten joukkojen tulo Suomeen jo syksyllä 1940.

Jotain oli vielä takataskussa.

Se jokin oli tähdätty vaarallisinta sodanvastustajien linnaketta vastaan, tuhoamaan kommunistien vaikutus erilaisissa työväenjärjestöissä. Ja siihen, kuten lapualaiskauden kommunistien vastaisiin toimiin, tarvittiin toisen työväenpuolueen apua.

Tutkittaessa Suomen Aseveljien Liiton kainaloon syntyneen Suomen Aseveljien Työjärjestön (SAT) tähän asti varsin tuntemattomaksi jäänyttä toimintaa sen arvo tulee todennäköisesti nousemaan arvoon arvaamattomaan. Tämä organisaatio paljastui vasta sodan päätyttyä. Se oli ollut niin salainen, ettei sen toiminta tullut esille edes Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamisen yhteydessä. SAT, sodan jälkeen kansanomaisesti Satiaiset, oli loistava organisatoorinen oivallus. Tosin jotkut, esim. Erkki Salomaa, arvelee sen perustajien saaneen voimakkaita vaikutteita Saksan Gestapon urkintamenetelmistä. Avainhenkilöksi nousi tässäkin organisaatiossa Salomaan kiistakumppani, sosialidemokraatti Kalle Lehmus, joka oli mukana opintomatkalla Natsi-Saksassa aseveliliiton perustamisvaiheessa. Saksan Suomen lähettiläs von Blücher pitikin erittäin tärkeänä "sosialisti" Lehmuksen käyntiä Saksassa. (Viite 8) Millainen elin Suomen Aseveljien Työjärjestö (SAT) siis oli?

Vielä kesällä 1992 siitä on vaikea hankkia asiakirjoihin perustuvia tietoja. Opetusministeriön vapauttaessa EK:n ja Valpon arkistot Suomen Aseveljien Työjärjestöä koskevat asiakirjat olivat puuttuvien luettelossa.

Mutta jotain sentään tiedetään. Sodan jälkeen oli kansandemokraattisiin lehtiin vuotanut tietoja järjestön alkuperäisistä asiakirjoista.

Kun kommunistit olivat saaneet pitävän otteen useilla ammattialoilla Tampereen ammattiosastoissa, sosialidemokraatit ryhtyivät vastaiskuun sodan aattona juuri aseveljien salaisen työjärjestön avulla.

Vielä vuoden 1941 alkupuolella vapaana ollut Arvo Lamminen kertoo, miten suojeluskuntalaiset vyöryttivät kommunistit metallin johdosta Tampereella. Metalliliiton toimitsija Veikko Puskala oli tullut ennen vuoden 1941 vuosikokousta Tampereelle ja pannut liikkeelle kaikki käytettävissä olevat voimat ja tuloksena oli kommunistien murskatappio.

Lammisen mukaan "metallin byrokraatit varmistivat asemiaan sillä, että perustivat osaston valtion lentokonetehtaalle ja sieltä tuli satoja suojeluskuntalaisia". Viittaus suojeluskuntalaisiin perustuu siihen, että tähän 30-luvulla perustettuun uuteen tehtaaseen työhön pyrkiviltä vaadittiin suojeluskunnan jäsenkirja. (Viite 9)

Arvo Lamminen ei kuitenkaan vielä silloin tiennyt, että asialla oli SAT:n salainen organisaatio, toinen maanalainen järjestö kommunistien jo silloin pahoin vaurioitunutta järjestöä vastassa. Ero oli voimavaroissa ja siksi tuloskin oli sen mukainen.

Jo vuoden 1940-1941 vaihteessa kävivät SAT:n edustajat tiedustelemassa Tampereen Lentokonetehtaan johdolta, olisiko sillä mitään sitä vastaan, että työläiset perustaisivat keskuuteensa ammattiosaston. Sitä pidettiin suotavana siksi, että sen jäseniä voitaisiin käyttää kommunismin vastaiseen taisteluun ammattiyhdistysliikkeen sisällä.

Johto suostui ja suojeluskuntalaisten ammattiosasto perustettiin -tunnetuin seurauksin metallin poliittisessa kentässä Tampereella. Johtaja antoi asiasta raportin ylemmilleen, mutta paheksui samalla sitä, että SAT-miehet olivat käyttäneet tilaisuutta yksityisesti hyväkseen anomalla palkankorotuksia itselleen. (Viite 10)

Miten tämä suomalaisten sodanvalmistelijoiden mestarikirjan ansainnut SAT siis todellisuudessa toimi? Asiakirjat odottavat vielä perusteellista tutkimusta.

Perustamisvalmistelut aloitettiin syksyllä 1940 ja saatettiin päätöksen sodan aattona, ajoitus oli loistava.

Toukokuun toimintaselostuksessa 31.5.1941 todetaan sen toiminnasta mm. erilaisissa työväenjärjestöissä seuraavaa:

Toukokuussa 1941 SAT:n alaisia alueita oli jo toiminnassa 73. Näissä oli satoja osastoja ja yli 10 000 jäsentä, joista naisia 193. Järjestön perussolu oli iskuryhmä. Järjestöllä oli alueasiamiehiä, solujen päälliköitä ja solujen jäseniä. SAT:n salaisessa keskustoimistossa työskenteli 7-10 henkilöä ja kentällä pyöriskeli seitsemän järjestäjää, "junttamiehiä", joiden työtavat ovat saattaneet sittemmin lyödä leimansa työväenliikkeen kaikille sektoreille. (Viite 12)

On todella hämmästyttävää, ettei tämä fasistisen Saksan propagandaministerin Göbbelsin aatteiden suomalainen muunnos ole saanut riittävää tunnustusta toiminnastaan edes sodan jälkeen, jolloin tiedot sen olemassaolosta vasta tihkuivat julkisuuteen. Syynä siihen on varmaan ollut yleinen "suomettuminen", järjestön johtajien vaatimattomuutta ei ainakaan voida syyttää.

SAT:n salaisessa tiedotteessa kolme viikkoa ennen Hitlerin julistamaa sotaa 31.5.1941 ilmenee vankkaa itseluottamusta työn tuloksiin:

Näin itsetietoisen väen voimin valmisteltiin Suomen kansaa uuteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Kun kaikki aseveljien työjärjestön perustamistoimet olivat tapahtuneet todella salaisesti ja kun pääosaa työpaikoilla esittivät sen organisaatiossa toimivat sosialidemokraatit, joutui jopa valtiollinen poliisi joskus hämmennyksiin.

Niinpä Valpon Tampereen osaston päällikkö Allan Rydman oli vielä lähes vuosi sodan alkamisen jälkeen ymmällään Tampereelle ilmestyneestä "hämäräperäisestä yhdistyksestä". Tampereen ohrana oli todella pudonnut "kelkasta", sitä todistaa Rydmanin tilannekatsaus 6.5.1942. (Viite 14)

Rydman oli kertonut jo kirjelmässään 21.4.1942 pääosastolle Valtion Lentokonetehtaan työläisten keskuudessa "toimivasta nk. Aseveljien Työjärjestö -nimisestä uudesta hämäräperäisestä yhdistyksestä". Vielä tilannekatsauksessaan 6.5.1942 Rydman toistaa epäilynsä, ja kertoo että "joku Tuominen niminen helsinkiläinen mieshenkilö on täällä käynyt asioista neuvottelemassa ja toimintaa järjestämässä" (Jorma Tuominen, SAK:n entinen sihteeri ja silloinen "satiaisten" pääorganisaattori, Suomen Aseveljien Liiton varapuheenjohtaja.kirj.huom).

Tuntuu ihmeelliseltä, ettei Tampereen Valpolle ollut kerrottu, miten kommunistien vaikutus paikallisen metallityöväen piirissä oli jo yli vuosi sitten mitätöity juuri lentokonetehtaalla toimineen Aseveljien Työjärjestön avulla. Toinen mahdollisuus on, että sosialidemokraatit olivat olleet niin oma-aloitteisia ja innostuneita omissa sodan päämääriä tukevissa toimissaan, etteivät olleet ottaneet tällaista ristiriitatilannetta huomioon.

Joka tapauksessa Tampereen ohranapäällikkö Allan Rydman hahmottelee tilannekatsauksessaan 6.5.1942 "käyvänsä käsiksi" tähän järjestöön. Hän toteaa, että Aseveljien Työjärjestön johdossa on "häikäilemättömiä aineksia, joten on olemassa kaikki syyt pitää järjestöä tarkoin silmällä ja käydä siihen mahdollisen sopivan tilaisuuden sattuessa käsiksi".

Allan Rydmanille ja koko Tampereen osastolle lienee käynyt niin kuin SAT:n johdossa tarkoitettiinkin, tosin työläisiä kohderyhmänä ajatellen: kirjasia ja lentolehtisiä, joita satiaiset levittivät, luultiin todella kommunistien tekemiksi. Tampereen ohranakin lähetti niitä pääosastolle Helsinkiin tutkittavaksi.

Eikä Tampereen Valpo ainoastaan suunnitellut, se todella kävi käsiksi. Seuraavassa tilannekatsauksessa 8.6.1942 kerrotaan, miten Valpon Tampereen osastolla on toukokuun lopulla suoritettu Aseveljien Työjärjestön jäsenten kuulusteluja.

Omat koirat purivat satiaisia. Kuulustelluista SAT:n innokas kannattaja Kauko Kuoppa oli Rydmanin mukaan kiroillut SAK:ta ja aseveliliittoa, jotka hänen mielestään olivat syypäitä siihen, että kuulusteluja suoritettiin. Kauko Kuopan epäluulo lienee kuitenkin ollut turha: tiedonkatkoksia sattuu paremmissakin perheissä.

Sen sijaan mielenkiintoinen oli kuulusteluissa saatu tieto, jonka mukaan "kaikki 20 kansallissosialistista järjestöä koetettaisiin yhdistää yhdeksi, joka sitten tulisi kantamaan Suur-Suomi järjestön nimeä". (Viite 15)

Niin sitten tapahtui, että valtiollisen poliisin pääosaston piti lähettää selostus osastoilleen, etteivät ne tekisi enää suurempia mokia. Selostus kuului:

Kun tietää millaista kissa ja hiiri -leikkiä päämajan valvontatoimiston ja valtiollisen poliisin kesken oli käyty näiden toimistojen keskeisestä työnjaosta ja Valpon kannan vain yhden ohranalaitoksen tarpeellisuudesta, saattaa vain aavistaa, miten kitkerältä tämän tiedotteen laatiminen on Valpon päämajassa Ratakadulla tuntunut.

Nyt Valpo oli joutunut alistumaan sodan valmistelujen vaatimien tehtävien edessä ja hyväksymään myös kolmannen, pääasiassa sosialidemokraattien johtaman valtiollisen poliisin olemassaolon.

Aseveljien työjärjestö täydensi erinomaisella tavalla kahden muun ohranalaitoksen toimintaa: erityisesti yhteydet tehtaisiin toivat viikottain tarkkoja tietoja mielialoista ja yksityiskohtaisia raportteja sotaan kriittisesti suhtautuvien henkilöiden puheista. Siellä missä puheet ylittivät "sallitut" rajat, korjasi varsinainen ohrana satonsa.

Takaisin alkuun


9.4 Lainsäädäntö ennakoi hyvin sodan vaatimukset

Parhaimman kuvan pitkäjänteisestä valmistautumisesta sotatilaan antaa Suomen eduskunnan harjoittama lainsäädäntötyö.

Tämän lain varsinainen "uutuus" oli, että sen nojalla voitiin lakkauttaa myös ne yhdistykset, joiden katsottiin jatkavan lakkautetun yhdistyksen toimintaa.

Kun tietää lainvalmistelujen vaatimat aikataulut, oli tämäkin laki pantu alulle hyvin varhaisessa vaiheessa ennen sotaa. Tasavallan suojelulain turvin voitiin rajoittaa monella tapaa kansalaisten henkilökohtaista vapautta, oikeutta valita vapaasti asuinpaikkansa ja kulkea paikasta toiseen.

Niitä oli sovellettu yksinomaan työväenjärjestöihin, ammattiyhdistysliike mukaan lukien, ja sen nojalla tuomittiin myös SNS:n toimihenkilöt kuritushuonerangaistuksiin, koska seura katsottiin "valtiopetosta valmistelevaksi järjestöksi"!

Kuolemanrangaistuksen saattaminen mahdolliseksi oli hallituksen esityksenä esillä huhtikuussa 1942 eduskunnan lakivaliokunnassa. Aamulehti tiesi 17.4.1942 kertoa, että valiokunta oli yhtynyt kannattamaan lakiehdotuksen hyväksymistä eräin muutoksin. Valiokunnassa oli ilmennyt epäilys vain siitä, oliko "soveliasta velvoittaa sotilasviranomaiset huolehtimaan kuolemaantuomitun ampumisesta, kun tämä tehtävä useimmissa tapauksissa jäisi vakinaiseen väkeen kuuluvien asevelvollisten tehtäväksi ja siis varsin nuorten henkilöitten suoritettavaksi".

Paasikiven muistelmissa kerrotaan kuolemantuomioita langetetun ennen uuden lain valmistumistumistakin. 25.1.1942 Paasikivi kirjoittaa:

Suomi oli siis valmis vastaanottamaan mitä tuleman piti ja toimimaan kaikessa sodan valmisteluun tähdänneitten lakien mukaisesti. Lakien avulla tukahdutettiin tehokkaasti opposition ääni ja valmistauduttiin niin ikään tehokkaasti rankaisemaan pienimmästäkin rauhan puolesta ja sotaa vastaan ilmaistusta mielipiteestä tai teosta. Osoituksena sotilasjohdon, poliitikkojen ja lainsäätäjien erinomaisesta yhteistyöstä on, että samanaikaisesti edellä mainittujen lakien ja asetusten säätämisen ja antamisen kanssa hyväksyttiin myös tukku lakeja, joilla maan talous saatiin silloiseen "eurokuntoon" eli valmiiksi palvelemaan yleiseurooppalaista sotatilaa.

Pitkäjänteistä valmistautumista sotatilan vaatimiin toimiin osoittaa myös se, että teollisuuden työaikoja rukattiin huomattavasti edessä olevan sodan varalta. Niinpä vuoden 1939 lopulla uudistetun sotatilalain 33. pykälässä annettiin valtioneuvostolle valtuudet myöntää poikkeuksia työaikaan ja muihin työoloja koskeviin säännöksiin.

Tämän lain perusteella tehtiinkin sota-aikana useita muutoksia sekä työaikoihin että palkkausperusteisiin.

Yleisen työaikalain nojalla oli ennen sotaa 18 vuotta täyttänyttä työntekijää saatu pitää hänen suostumuksellaan ylityössä 24 t kahdessa tai 48 tuntia neljässä viikossa. Nämä määrät nostettiin kaksinkertaiseksi eli 48 ja 96 tunniksi samalla alentaen ikärajaa 16 vuodeksi.

Myös palkkaetuihin koskettiin. Ylityöstä tulevaa korotettua palkkaporosenttia alennettiin puolittamalla se. Niin ikään poistettiin yötyötä koskevat rajoitukset ja yötyössä sallittiin käyttää 16 vuotta täyttäneitä nuoria. Sunnuntaityöt sallittiin entistä suuremmassa määrin ja 8 tunnin työaikalaissa säädetty yhtäjaksoisen viikkolevon määrä supistettiin 30 tunnista 24 tuntiin. Vastaavasti sunnuntaityöstä määrätty 100 prosentin korvaus muutettiin puolta pienemmäksi.

Käytännössä nämä muutokset merkitsivät sitä, että työpäivä muodostui etenkin sotatarviketeollisuudessa 10-12 tuntiseksi. (Viite 18)

Takaisin alkuun


9.5 Varautuivatko kommunistit sotaan?

Oli koettu jo talvisota ja uhkaavat uuden sodan merkit olivat selvänä ilmassa. Miten kommunistit ja SKP Tampereella varautuivat sotaan? Oliko SKP yhtä määrätietoinen valmisteluissaan kuin ne, jotka sotaa valmistelivat?

Talvisodan jälkeen SKP:n Tampereen piirikomitean voimat keskitettiin kamppailuun SNS:n piirissä poliittisen suunnan muuttamiseksi. Tilanne kehittyi niin nopeasti, ettei pienellä SKP:n johtoryhmällä ollut suuriakaan mahdollisuuksia varautua eritasoisiin toimintoihin. Mahdollisuuksia heikensivät jo elokuussa 1940 alkaneet vangitsemiset.

Vuoden 1940 loppupuolella pidätettiin SKP:n silloisen piirikomitean todennäköisistä jäsenistä Paavo Rosman, Eino Saastamoinen ja Jorma Johteinen. Lisäksi piirikomitean lähipiiriin kuuluvat Paavo Mendelin, Lauri Hilden, Arvo Viitanen, Oiva Palomaa ja Erkki Salomaa menettivät vapautensa.

Piirisihteeri Eino Laakso oli jäänyt vapaaksi. Tässä vaiheessa piiritoimikunnan jäseniä olivat oletettavasti Aili Mäkinen, joka oli saapunut melko tuntemattomana suoraan Neuvostoliitosta Tampereelle piirikomitean tehtäviin 1938, pitkäaikainen puoluetyöntekijä Anna Valtonen ja mahdollisesti Jorma Johteisen nuorisovastaavana korvannut Pellervo Takatalo. Piiritoimikunnassa on ollut tällöin myös edustaja ammattiyhdistysliikkeestä.

Puolueen johtohenkilöiden pidätykset aiheuttivat sen, että uusia jäseniä alettiin rekrytoida nuorempien ikäluokkien keskuudesta, lähinnä Tampereen sosdem. nuorisoseuran piiristä.

Näin kertoo ratkaisustaan tammi-helmikuussa 1941 Reino Tammelund.

Pellervo Takatalo värväsi puolueen jäseniksi eräitä nuorisoseuran tyttöjä, mm. Kerttu Lammin ja Liisa Mäkisen.

Konkreettiset toimintamuodot eivät tässä vaiheessa tulleet laajemmin esille. Nuorisoseuraa ei ollut vielä lakkautettu, seuran jäsenet Jorma Johteinen ja Paavo Mendelin sekä Erkki Salomaa olivat pidätettyinä, mutta seuran toimintaa yritettiin pitää yllä ja ydinjoukko tapasi toisiaan usein.

Uusien jäsenten mieleenkään ei tullut tässä vaiheessa millaiset toimintamuodot olisivat edessä sodan oloissa. Sen sijaan SKP:n Tampereen piirikomitean piirissä asiaa oli varmuudella käsitelty.

Pellervo Takatalo on kertonut myöhemmin jo ennen talvisotaa Työväen Kesäkodilla pidetystä puolueen salaisesta kokouksesta, jonne oli kutsuttu seuraavat henkilöt: Paavo Rosman, Anna ja Lauri Suosalo, Olavi Stenberg, Niilo Helander, Alma ja Vilho Rantanen, Kerttu ja Tauno Saarinen ja Pellervo Takatalo. Mukana olivat mahdollisesti vielä Eino Saastamoinen, Jorma Johteinen ja Arvi Laakso.

Näyttää siltä, etteivät aktiiviset toimet mahdollisesti syttyvää sotaa vastaan herättäneet tässä vaiheessa Tampereen kommunistien keskuudessa kiinnostusta. Sen sijaan talvisodan jälkeen tilanne on saattanut olla jo toinen. Tähän viittaa ohranan Tampereen osaston tiedottajan 'Olavi Noron' sodan aikana myöhemmin kertoma tapahtumasarja. (Viite 20)

Olavi Noro oli liittynyt kommunistiseen nuorisoliittoon jo 1929 Eino Johteisen kehotuksesta, osallistunut toimintaan silloin aktiivisesti, kunnes oli 1933 sairastunut. Vuoden 1940 keväällä oli Jorma Johteinen, Einon veli, ottanut häneen yhteyttä ja kävelyllä Pyynikin rinteillä ryhtynyt keskustelemaan poliittisesta tilanteesta.

Ylietsivä Frans Valoman kirjaamana Olavi Noro kertoo, miten Jorma Johteinen totesi, että "kansa oppi tästä sodasta ymmärtämään, kuinka mieletön se oli ja myös sen, että Suomi oli siihen syypää".

Johteinen oli esittänyt Norolle, että nyt oli oikea aika kerätä sopivia joukkoja Tampereen sosdem. nuorisoseurasta. Johteinen ehdotti, että Noro ryhtyisi yhden ryhmän kerääjäksi, Johteinen itse toisen ja joku kolmas henkilö, joksi myöhemmin osoittautui Paavo Mendelin, ottaisi vastuulleen kolmannen ryhmän.

Tämä tapahtui Noron mukaan toukokuun alussa 1940. Väliin tulivat SNS:n aiheuttamat toiminnat ja Jorma Johteisen pidätys ja vangitseminen. Näyttää kuitenkin siltä, että SKP:llä oli jo toukokuussa 1940 suunnitelma jonkinlaisten nuorison iskuryhmien perustamisesta Tampereelle. Asiasta muodostuu selkeämpi kuva Frans Valoman kirjaaman kertomuksen jatkossa.

Noro kertoo, miten hän joutui uudelleen asian kanssa tekemiseen tullessaan toukokuun 15 päivänä 1941 viettämään kesää nuorisoseuran kesäkodille Kuuselaan Aitolahdelle. Tällöin häneen oli ottanut yhteyttä Pellervo Takatalo, "joka antoi huomata, että olin aikaisemmin näistä asioista keskustellut Jorma Johteisen kanssa".

Takatalo oli myös kertonut olevansa Jorma Johteisen työn jatkaja ja selittänyt, "että täällä on muodostettu partisaani-iskuryhmä".

Vastaavia valmisteluja mahdollisesti syttyvän sodan varalle tehtiin myös muualla Pohjois-Hämeessä. Maanalaisessa piirikomiteassa yhteyksistä maaseutuun vastannut Eino Saastamoinen vieraili kesällä 1940 Ruovedellä ja asui viikon verran sirkusvoimistelija Niilo Salon luona.

Kun Niilo Salo myöhemmin metsäkaartilaisena pidätettiin ja päämajan valvontaosaston kuulustelija Urho Palo tenttasi runsaan viikon ajan 25.7. - 4.8. 1942 Saastamoisen käyntiä, kävi ilmi, että Saastamoinen loi pohjaa sodanvastaiselle toiminnalle Ruovedellä. (Viite 21)

Saastamoinen oli selvittänyt,

Kun muita dokumentteja näistä Eino Saastamoisen sanomiksi väitetyistä asioista ei ole olemassa, voidaan pöytäkirjaan kirjatut ajatukset kiistääkin. On nimittäin ilmeistä, että niin päämajan valvontaosasto kuin valtiollinen poliisikin pyrkivät liittämään SNS:n toimintaan ja tarkoitusperiin sellaisia asioita, jotka tukivat ja perustelivat järjestön lakkauttamista.

Ajan nopeassa riennossa oli pakko kuitenkin ottaa kantaa uudenlaiseen tilanteeseen: takana olivat kansanrintamakauden unelmat sodan ja fasismin vastaisen rintaman muodostamisesta, takana olivat myös yritykset muuttaa politiikan suuntaa Suomessa ystävyyslinjalle Neuvostoliittoon nähden. Edessä häämötti karu totuus: Suomi oli liittoutumassa fasistisen Saksan rinnalle sotaan Neuvostoliittoa vastaan, tukemaan sitä rintamaa, joka oli käynyt jo lähes kaksi vuotta sotaa myös lännen demokratioiden tuhoamiseksi.

Miten pahoin runnellun SKP:n voimat Tampereella ja sen lähimaakunnissa pystyivät vastaamaan tähän uuteen valtavaan haasteeseen?

Takaisin alkuun ; Luku 10: Toimintaa liittoutuneiden sodan päämäärien puolesta.


Viitteet lukuun 9

1) Mauno Jokipii: Jatkosodan synty. Otava 1987. Paluu tekstiin

2) Sama. Paluu tekstiin

3) Pankon muistio 11.1.1941. Sodan vastustajat. KA 3E. Paluu tekstiin

4) Muistio pidätetyistä. KA 3E. Paluu tekstiin

5) Kipinästä tuli syttyi siv. 191-193. Paluu tekstiin

6) Luettelo Valpon turvasäilöön määräämistä henkilöistä. KA 3E. Paluu tekstiin

7) Sama. Paluu tekstiin

8) von Blücher: Suomen kohtalonaika, siv. 229. TK. Paluu tekstiin

9) Arvi Lammisen muistio 5.2.1942. KA. Paluu tekstiin

10) Työkansan Sanomat 23.6.1951. Paluu tekstiin

11) Vapaa Sana 23..6.1951. Paluu tekstiin

12) Erkki Salomaa: Suuri raha & isänmaa, siv 229. Paluu tekstiin

13) Vapaa Sana 26.6.1948. Paluu tekstiin

14) EK-Valpon Tampereen os. tilannekatsauksia. EK-Valpo 1/5 kotelo 44. VA. Paluu tekstiin

15) Sama. Paluu tekstiin

16) Erkki Salomaan muistelmat, luku Satiaiset. KA. Paluu tekstiin

17) Yhteenveto ja selvitys sodan valmisteluun liittyvistä laeista. KA 3E. Paluu tekstiin

Rikoslain 12. luvun 2. pykälä, jonka perusteella voitiin tuomita mm. kuolemanrangaistukseen, on yksityiskohtaisuudessaan hyvin kiinnostava. Maanpetoksellisiksi teoiksi momenteittain lueteltiin seuraavat toimet, "jos Suomen kansalainen Suomen jouduttua sotaan tai sodan sitä uhatessa vihollisen eduksi tai Suomen tai sen liittolaisen vahingoksi tahallansa

18) Työaika Suomen teollisuudessa. Liisa Lammisen tutkielma Sirola Opistossa. KA. Paluu tekstiin

19) Pellervo Takatalon muistelmia, kasetti. KA. Paluu tekstiin

20) EK-Valpo XXIX kansio 35 a ja 35 b. VA. Paluu tekstiin

21) Sama. Paluu tekstiin