Luku 12

Satalukuinen joukko sodanvastustajien kintereillä

12.1 Neljä suurta organisaatiota ; 12.2 Alushousujen nimikoinnista vihje Parkanossa! ; 12.3 Päämajan valvontaosaston suurpaja Turengissa; 12.4 "Pitkien pamppujen yö" ja taistelu kellarissa ; 12.5 Kuolemantuomio, kolme elinkautista ja 102 vuotta ; 12.6 Tulitaisteluja ja yhteenottoja metsäkaartien kanssa ; 12.7 Valpon ja valvontaosaston rumat jutut ; 12.8 Eräs jälkiselvittely SKP:n piirissä ; Viitteet

12.1 Neljä suurta organisaatiota

Sodanvastustajien takaa-ajo, sodasta kieltäytyneiden metsäkaartilaisten etsintä ja puna-armeijan kaukotiedustelun aiheuttamat toimet työllistivät sodan aikana Tampereella ja Pohjois-Hämeessä monia erilaisia organisaatioita, joissa oli satoihin nouseva määrä väkeä.

Organisaatioiden etulinjassa oli luonnollisesti Valpon Tampereen osasto. Sen lisäksi päämajan valvontaosastolla oli Tampereella oma toimistonsa. Paikalliset poliisiviranomaiset antoivat niin ikään innokkaasti virka-apuaan, olihan poliisilaitos ja sen henkilökunta noina vuosikymmeninä hyvin äärioikeistolaista. Tätä mahtavaa organisaatiota täydensi vielä voimakkaampi ja mieslukuisampi järjestö: suojeluskunnat.

Työnjako valtiollisen poliisin ja päämajan valvontaosaston kesken oli kyllä määritelty, mutta on selvää, että sekaannusta syntyi ja joskus - kenties - haittaavaa eriseuraisuuttakin. Se näkyi ainakin vahingonilona, kuten esim. silloin kun päämajan valvontaosaston kuulusteluissa kävi ilmi, että ohranat olivat vierailleet erään toisen asian takia Arvo Lammisen kotona - Lammisen itsensä ollessa samanaikaisesti kotonaan sinne rakennetussa piilopaikassa.

Valpon Tampereen osaston ja paikallisen poliisilaitoksen kesken sen sijaan yhteistyö oli saumatonta. Valpo sai rikospoliisilta rutinoitua ja varmasti sen ajan mitat täyttävää asiantuntevaa apua sodanvastaisten tekojen selvittelyssä. Vaikka sekä Valpolla että päämajan miehillä oli runsaasti omaa kokemusta tunnustuksien puristamisesta pidätetyiltä kovin ottein, niin varsinaisena lahjana heille on pidettävä eräitten Tampereen poliisilaitoksen konstaapelien ilmeisesti myötäsyntyistä taitoa "nokialaisen", se on raskaan ja pitkähkön kumipampun käsittelyssä.

Sekä suomalaisen "erikoisuuden", nokialaisen, että tuliaseitten käsittely oli perin surutonta: ei ollut pelkoa vastuuseen joutumisesta, joten sormi oli herkkänä liipasimella ja käsi ranteesta taipuisa ja hartioissa voimaa.

Näiden ammattilaisten toimet olivat kuitenkin vain murto-osa suojeluskuntien mahtavan organisaation rinnalla. Pari vuosikymmentä oli suojeluskuntia kasvatettu ja koulutettu kiihkeässä oikeistolaisessa sävyssä. Liittoutuneitten sodanpäämäärien hyväksi toimineet sodastakieltäytyjät, sodanvastustajat ja puna-armeijan kaukotiedustelijat tulivat tälle joukolle kuin Jumalan lähettäminä: vihdoinkin päästiin tositoimiin itse pääpaholaista vastaan. Jokaisella huomattavammalla paikkakunnalla Pohjois-Hämeessä toimi virallisena organisaationa suojeluskunnan paikallisosasto. Tällä järjestelmällä oli käytössään satoihin lukeutuva suojeluskuntalaisten joukko, joka oli valmis millä hetkellä tahansa lähtemään metsästykseen.

Ja tavattaessa, kuten edellä on nähty, oli liipasinsormi herkkänä. Sillehän oli pitkät perinteet aina kansalaissodan ajoilta asti lapuanliikkeen laittomuuksia unohtamatta.

"Tapaamiset" eivät kuitenkaan olleet suojeluskunnan ainoa panos sodanvastustajien takaa-ajossa. Miltei tärkein lienee maaseutupitäjissä ollut suojeluskunnan yliote henkisestä ilmastosta: tokkopa oksakaan pääsi risahtamaan köyhän torpparin pihalla, ettei kunnon lapualaisperinteinen isänmaallinen aines ja sitä kautta suojeluskunnan paikallispäällikkö ollut siitä tietoinen. Tätä taustaa vasten on suorastaan hämmästyttävää, että mainittuja liittoutuneitten sodanpäämääriä palvelevia toimia ilmeni ja ehti elää niinkin kauan kuin tapahtui.

Ranskalaisilla olisi ollut kauan sitten paljon opittavaa suomalaisten toiminnasta kommunismia vastaan, kuten valtiollisen poliisin apulaispäällikkö Ville Pankko/Bang aikanaan 1930-luvulla opetti Uudessa Suomessa. Jos Pankon oppien mukaan Suomesta olisi Ranskassa otettu vaarin, ei toisen maailmansodan vastarintaliikkeestä sielläkään olisi ollut natsi-Saksalle suurta huolta. (Viite 1)

Takaisin alkuun


12.2 Alushousujen nimikoinnista vihje Parkanossa!

Sodanvastustajien takaa-ajajien päämaali oli ohranalta pidätystilaisuudessa pakoon päässyt ja poliisin hänen peräänsä ampumat luodit välttänyt Pellervo Takatalo. Tampereen ohrana ounasteli koko ajan, että kaikkien sodanvastaisten toimintojen takana oli Takatalo.

Vaikka Valpon Tampereen osaston päällikkö Allan Rydman pääosastolle lähettämässään viestissä helmikuussa 1942 arvelikin, ettei mies ilman rahaa ja elintarvikekortteja pitkälle pärjää, Takatalo ei kuitenkaan ilmoittautunut. Eikä syyttä.

Talvisodan tulihelvetin Summassa kokenut Takatalo oli päättänyt taistella nyt sotaa vastaan. Ajan kuluessa ohranat saivat vihjeitä hänen olemassaolostaan oman tiedonantajaverkostonsa kautta. Mutta hänen jäljilleen ei päästy.

Pääosan ajastaan Takatalo, jolla oli hyvät puolueen yhteystiedot ympäröivään maakuntaan ja jota auttoi puolueen piirivastaavana toiminut Anna Valtonen huhtikuussa 1942 tapahtuneeseen pidättämiseensä asti, vietti Tampereen lähiympäristössä. Myös Tampereen sosdem. nuorisoseuran jäsenet pitivät yhteyttä Takataloon ja auttoivat häntä.

Hiihtoretki Takatalon kanssa lähes kolmekymmenasteisessa pakkasessa tammikuussa 1942 meni sentään joten kuten, vaikka Satakunnankadun silta, joka oli matkan avainkohta, aika tavalla jännittikin. Takatalo halusi tuoda mukanaan jostain piilostaan tuomansa kiväärin, joka piilotettiin vaatteiden alle. Siitä edettiin Näsijärven rantoja seuraten Teivaalan kartanon maille ja lopulta pienen Vasama -järven rannalle Ylöjärvelle. Siellä sijaitsi puolueen jäsenten Hugo Lahtisen ja Abraham Korpijärven yhteinen mökki, johon toverukset majoittuivat.

Takatalo oli sopinut lähtevänsä Kurun kautta Parkanoon saadakseen hieman vaihtelua piileskelyynsä ja samalla tutkiakseen mahdollisia metsäkaartilaisyhteyksiä. Toukokuun 22. päivänä hieman ennen puoltayötä hän tapasi toverinsa Tammelundin Epilässä ja he lähtivät pyöräilemään Kuruun. Matka sujui kommelluksitta, vaikka jos jokin partio olisi matkalle kysellyt henkilöpapereita, hommaan olisi tullut iso mutka.

Kurussa oltiin päivä ja nautittiin maaseudun rauhasta ja silloin niin vaikeasti saatavasta sianlihakastikkeesta. Matka jatkui Parkanoon, jossa oli yksi ennalta varmistettu yhteys: Kerttu Lammi ja Reino Tammelund olivat aikaisemmin käyneet varmistamassa, että huolto Parkanossa saataisiin sujumaan. (Viite 3)

Oli uskaliasta ajella pitkin maanteitä, kun Takatalolla ei ollut henkilöllisyyspapereita ja hän oli etsintäkuulutettu. Siitä huolimatta miehet menivät Parkanon kirkolla ensimmäiseen näkemäänsä kahvilaan juomaan korvikkeet. Mikäpä olisikaan sopinut paremmin tunnelmaan kuin Harmony Sistersien laulu "Kodin kynttilät lämpöisin liekein...", jota kaverukset kuuntelivat naureskellen korviketta siemaillessaan. Parkanossa vierähti yli pari viikkoa. Mukana ollut teltta naamioitiin peittämällä se riu'uilla ja sammaleilla ison kiven muotoiseksi. Takatalon toveri pyöräili välillä Tampereelle asioille ja toi tullessaan räjähdysaineita ja sähkönalleja. Takatalo oli halunnut myös kiväärinsä, mutta se jäi piiloon erään ladon alle, kun Ikaalisissa erään sillan luona oli yöllinen vartio.


MetsäleiriPellervo Takatalon ja "Reino Tammelundin" metsäkaartilaisleiri 1942 Teiston Kivijärvellä, jonne tamperelaiset nuorisoliittolaiset toivat muonatäydennystä.


Parkanossa sujui kaikki kuitenkin hyvin aina kesäkuun 7. päivän iltaan asti, jolloin naamioidulle teltalle johtavat askeleet herättivät nukkumaan menoaan valmistelevat kaverukset.

Ensin kuuluivat askeleet. Oven virkaa toimittava kehikko potkaistiin sisään. Takatalo sieppasi käsikranaatin ja aikoi vetää sokan pois. Toinen otti Parabellumin ja veti panoksen piippuun. Oli hetken hiljaista ja sitten juoksuaskeleet etääntyivät piilopaikasta. Saattoi olla, että panoksen vetämisestä aiheutunut räsähdys oli kuulunut hiljaisessa illassa ja pelottanut tunkeilijan.

He haravoivat nopeasti ympäristön, keräsivät tavaransa ja kiirehtivät paikalle, jonne polkupyörät oli piilotettu. Teltta ja joitakin tavaroita oli pakko siinä kiireessä jättää. Samana yönä he ehtivät Parkanon ohi Kurun tielle. He uskaltautuivat kuitenkin vielä seuraavana yönä takaisin ajatellen voivansa pelastaa sinne jääneitä tavaroitaan, mutta havaitsivat pian, että paikalle oli asetettu väijytys.

Takatalon yhdyshenkilö Parkanossa, eräs kivityömies, paljastui Valpon Tampereella suorittamien muiden kuulustelujen yhteydessä. (Viite 4)

Parkanon tapahtumista myöhemmin pääosastolleen selvitystä tehnyt Valpon osastopäällikkö Allan Rydman kertoo, että Parkanoon oli järjestetty pari poliisilaitoksen konstaapelia "kalastelemaan". Rydmanin kertomuksen epätarkuuksista ilmenee, että Tampereen osasto yritti ottaa koko asian paljastumisesta kunnian itselleen, joka lienee kyseenalaista, vaikka jatko kyllä ansaitsi esimiesten tunnustuksen.

Teltasta löytyivät mm. alushousut, joihin oli kirjailtu kirjaimet P.T. "Epäilemättä siis Pellervo Takatalon omaisuutta", päättelee Rydman. Varmemmaksi vakuudeksi Takatalon asunnossa suoritettiin uusintatarkastus, jolloin löydettiin samoin kirjaimin varustettuja alusvaatteita.

Tämä oli täysosuma! Mutta se kaipasi vielä selvityksen toisesta miehestä kasvaakseen jättipotiksi. Sekin oli tulossa. Miesten jättämistä tavaroista löydettiin "erikoistekstauksella kirjoitettu kirjelappunen", jonka perusteella pystyttiin tunnistamaan toinen henkilö. (Viite 5)

Tämän kaiken on täytynyt tapahtua kesäkuussa, käry kävi Parkanossa 7.6.1942. Ja vielä syyskuun lopulla Tampereella suoritettiin 11 sodanvastaista tuhotyötä ja suuri nuotta vedettiin vasta lokakuun loppupäivinä!

Mitä Valtiollinen poliisi teki tällä välin?

Takaisin alkuun


12.3 Päämajan valvontaosaston suurpaja Turengissa

Myöskään päämajan valvontaosaston Tampereen toimisto ei ollut toimettomana. "Tiedusteluteitse" se sai heinäkuussa 1942 tiedon, että kesällä 1941 metsäkaartiin Ruovedellä jäänyt Niilo Salo oleskeli Janakkalassa Turengin kylässä vaimonsa vanhempien omistamassa talossa.

Tuumasta toimeen ja etsivä Urho Palo matkusti toisen etsivän kanssa Turenkiin tarkistamaan pitääkö tieto paikkansa. Se piti ja niin Niilo Salo pidätettiin 21.7.1942. Samassa vietiin talteen myös hänen vaimonsa, kun ennakkoon "oli saatu tietää", että hän oli tietoinen metsäkaartilaisten sodanaikaisista toimista.

Jättipotti alkoi avautua, kun vaimon käsilaukusta löytyi kolme pientä paperilappusta, joissa oli seuraavat nimet, osoitteet, tunnukset ja tiedonannot:

Vielä samana päivänä pidätetyt kiidätettiin Tampereen rikososaston suojiin tutkintatoimenpiteitä varten.

Kirjelappusten salaisuus alkoi paljastua, kun Elli Salo kertoi, mitä Martta Pihalan nimi tarkoitti. Hänen miehensä oli käynyt heinäkuun alkupuolella 1941 Pihalaa tapaamassa, (jolloin Martta Pihala oli solminut Niilo Salon ja Pellervo Takatalon välisen yhteyden) ja tuossa tilaisuudessa Martta Pihala oli luvannut tulla käymään Ruovedellä lähiaikoina.

Myös toisen kirjelappusen salaisuus ja siihen liittyvän tunnuksen merkitys paljastui.

Heinäkuun lopulla 1941, jolloin Niilo Salo oli metsäkaartissa, saapui heidän asunnolleen eräs nuori tamperelainen poika, joka esitti tunnuksen "terveisiä Pihalan rouvalta".

Elli Salo kertoi kuulusteluissa olleensa aluksi hieman hämillään, mutta kuultuaan tunnuksen, arvasi pojan olevan oikealla asialla. Vieras oli tiedustellut Ruoveden metsäkaartilaisten määrää ja pyytänyt tietoja heidän hallussaan olevista aseista ja räjähdysaineista. Hän oli myös jättänyt ohjeen, millaisia sodanvastaisia tuhotöitä pitäisi suorittaa.

Nuorukainen, joka yöpyi heillä, jätti ennen lähtöään osoitteensa, kuten Elli Salo oletti, ja tunnuksen yhteydenottoa varten Tampereelle. Osoite ja tunnus osoittivat Puolimatkankadulle. "Missä on asema? En tiedä". Tunnuksen sai osoitteessa mainitussa paikassa esittää henkilölle, joka tuli avaamaan oven, josta syystä Salo arveli, että kaikki asunnossa olevat henkilöt ovat tietoisia selostetuista asioista.

Päämajan valvontaosasto otti luonnollisesti heti selvää, kuka mainittu poika olisi voinut olla ja päätyi osoitteessa asuvaan Veikko Mäkelään, joka siihen aikaan palveli jossain ilmatorjuntayksikössä Äänislinnassa. Yhteys tuntui luonnolliselta, koska kaikki perheessä olivat tunnettuja kommunisteja.

Elli Salo kertoi vielä useista käynneistään Martta Pihalan luona, jolloin hän oli saanut tietää Takatalon pidätysyrityksestä, Tampereella tapahtuneista muuntajien räjäytyksistä ja jopa siitä, että Takatalo oli vähällä joutua kiinni "teltasta jossain metsässä".

Päämajan valvontaosastolla ei ollut epäilyksiäkään siitä, että Martta Pihalalla oli ensi käden tiedot Takatalon liikkeistä. Kuulustelija saattoikin todeta, että Pihalan sanat pidätysvaarasta "todistavat kiistattomasti hänen yhteytensä Takataloon". Kesäkuun 7. päivänä Parkanon pitäjän Linnankylästä Kaitaveden rannalta tavattiin teltta, jossa oli majallut kaksi miestä, joista toisen on todettu olleen juuri Takatalo.

Ruovedellä käyneeksi luultu Veikko Mäkelä tuotiin Äänislinnasta Tampereelle, mutta Elli Salo ei tunnistanut häntä luonaan käyneeksi nuorukaiseksi. Vaikka Mäkelä kertoikin, ettei hän ole tuolla tunnuksella ottanut ketään vastaan, piti valvontaosaston Urho Palo toteennäytettynä, että koko Mäkelän perhe oli tietoinen "selostetuista puuhista" tai sitten ainakin Veikko Mäkelän osuudesta niihin. (Viite 7)

Valvontaosaston etsivä toteaa jutun yhteenvedossa, että yhdeksi Takatalon yhtiökumppaniksi on paljastunut Onni Nordling, joka siihen aikaan asui Nokialla. Etsivä Palon tietämän mukaan Nordling oli jo kesällä 1941 "monistanut yhdessä Takatalon kanssa salaisia julistuksia, jotka oli tarkoitetut lähinnä metsäkaartilaisille". Valvontaosaston tieto Nordlingista, jonka mahdollisista yhteyksistä valtiolliseen poliisiin Arvo Lamminen oli jättänyt viestin Takatalolle jo kesällä 1941, saattaa merkitä sitä, että tällä myöhemmin Valpon tiedottajana esiintyneellä "Norolla" olisi ollut yhteys ohranaan aiemminkin tai tieto yhteistyöstä Takatalon kanssa jo kesällä 1941 on kantautunut ohranalle jotain muuta tietä.

Varsinainen salapoliisityön mestarinäyte oli tässä yhteydessä kuitenkin Ruovedellä käyneen nuorukaisen henkilöllisyyden selvittäminen.

Koska yksi ja toinen taho jälkeen päin näyttää yrittäneen hankkia kunniaa tästä löydöstä, on vaikea sanoa, mikä selvityksistä on täysin vedenpitävä. Joka tapauksessa on ilmeistä, että asiaan liittyvät Reino Tammelundin äiti, "kommunistieukko", kuten Allan Rydman häntä nimittää, sekä Parkanon teltasta löydetty kirjoitus ja vielä nuoren pojan monot, joista kaikista saatiin vihjeitä, jotka yhteenlaskettaessa tuottivat nimen Reino Tammelund.

Tammelundin äiti oli palanut viedessään ruokaa venäläisille sotavangeille Lielahteen ja joutunut, kuten tapa vaati, puhutteluun. Hän kiinnitti siten ohranan huomion perheeseensä. Urho Palo väittää, että Tammelundin "toimesta laskettiin viime elokuussa (1942) liikkeelle huhu, että Takatalo olisi ryssässä". Hän päättelee, että tämä on ollut tarkoituksellista Takatalon suojelua. Mutta jos "asia osoittautuu todeksi, silloin täytyy Tammelundin olla tietoinen Takatalon olinpaikasta. Hyvässä tapauksessa ovat Tammelundit Takatalon majoittajia", kirjoittaa Palo. (Viite 8)

Allan Rydman puolestaan panee paremmaksi: rikostutkimuskeskuksessa todettiin Parkanon teltasta löydetty "kirje ja Reino Tammelundin verotuskaavake samalla käsialalla kirjoitetuksi". Kun vielä alle 20-vuotiaan pojan monoista löydettiin maalipilkkuja, oli asia lähes selvä: Tammelundin todettiin työskennelleen tunnetun kommunistin Hugo Lahtisen maalarinliikkeessä! (Viite 9)

Parkanon kesäleiri ja Niilo Salon ja hänen vaimonsa pidätys Turengista sai paljon liikettä aikaan. Päämajan valvontaosaston Tampereen alatoimisto toimi ripeästi: kun kuulustelut Niilo Salon kanssa saatiin päätökseen elokuun 4. päivänä 1942, Salo tuli tapaamaan Martta Pihalaa "vanhasta muistista" jo viikon kuluttua.

Jouduttuaan aikanaan pidätetyksi kertoi Martta Pihala kuulusteluissa, että hän ei ollut tavannut Niilo Saloa uudelleen ennen kuin elokuussa 1942, jolloin Salo saapui hänen asunnolleen sotilaspuvussa ja sanoi toimivansa Tampereen vartiokomppaniassa vartiopäällikkönä. Metsäkaartilaisena olostaan hän oli kertomansa mukaan saanut vuoden ja kahden kuukauden tuomion Kankaanpään kenttäoikeudessa. Aikamoinen tarina kuin myös ylennys vartiopäälliköksi! (Viite 10)

Tämä kaikki tapahtui elokuussa. Mutta mitä teki valtiollinen poliisi ja päämajan valvontaosasto Tampereella osan elokuuta ja koko syys- ja lokakuun ajan, jos kourassa oli näin paljon tietoa Takatalon jahdista ja sodanvastustajien toimista?

"Postattiinko" eli seurattiinko epäilyksenalaisia, kuten hyviin poliisitapoihin kuului, peräti kolmatta kuukautta ennen kuin päätettiin iskeä?

Kun valtiollisen poliisin pääosastolla aikanaan alettiin ihmetellä, milloin Ruovedellä Salon luona käynyt Veikko Mäkeläksi luultu mies selvisi Tammelundiksi, kertoi Urho Palo, että Päämajan valvontaosasto selvitti sen välittömästi Niilo Salon kuulustelujen jälkeen elokuun ensimmäisellä viikolla. (Viite 11)

"Takatalon hurja joukko" kerättiin poliisivankilaan ja muiden telkien taa kuitenkin vasta lokakuun 29-31. päivien välisenä aikana.

Postauksen ymmärtää, mutta miksi vielä syyskuun 29. päivänä tapahtuneiden sabotaasitekojen jälkeenkin kului kuukausi, ennen kuin ohrana iski? Reino Tammelund kertoo, miten hän kerran havaitsi tutun pispalalaisen poliisin lähtevän liikkeelle Ylä-Voimalta hänen edellään. Tammelund ajatteli välttää poliisia ja jarrutteli pyöräänsä alamäessä, kunnes oli miltei pysähtyä. Silloin ei auttanut muu kuin ohittaa. Vastaava toistui kaupunkiin päin ajellessa: silloisen Pispalan poliisikamarin nurkalta lähti joku hänen peräänsä.

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida. Ne soivatkin, mutta liian lyhyen aikaa. Seurauksena oli kuitenkin, että Tammelund painui muutamaksi päiväksi Tottijärvelle. Kun Tampereelta ei kuulunut mitään hälyttävää, hän palasi taas takaisin.

Myös Kerttu Lammi epäilee, että häntä ja Liisa Mäkistä oli varjostettu. - Ohrana oli ilmeisesti seurannut meitä, Liisaa ja minua, kun menimme ajantarkastusmatkalle Porin radalle. Ehkäpä kadotti meidät matkalla näkyvistä. Joka tapauksessa Valoma kuulusteluissa kehaisi: 'Muistatteko kun teidän seuraanne Aleksanterin kirkkopuistossa pyrki humalainen mies, se oli meidän miehiä se'.

Humalaisen miehen tytöt muistivat. He olivat menossa tarkistamaan, mitä junia puolen yön aikaan radalla kulkee, ettei ainakaan henkilöjunia.

Takaisin alkuun


12.4 "Pitkien pamppujen yö" ja taistelu kellarissa

Lokakuun 29. päivänä kaikki oli valmista lopullista iskua varten. Käytettävissä oli koko Valpon Tampereen miehistö ja kutakuinkin saman verran poliisikomentaja Suhosen miehiä Tampereen poliisilaitokselta. Taktiikkana oli saada ennen kaikkea selville Takatalon olinpaikka ja avainhenkilönä pidettiin Reino Tammelundia. Hänet oli saatava tunnustamaan.

Rydmanin selostuksesta käy ilmi, että Tammelundin pidätys oli suunniteltu siten, "ettei siitä kukaan sivullinen mitään ennen aikaansa saisi tietää" - ilmeisesti sen vuoksi, ettei hänen lähipiirissään ehdittäisi suorittaa hälytystä eikä Takatalo pääsisi taas livahtamaan verkosta. Saattaa tietysti olla, että eräänä tarkoituksena oli pyrkiä peittelemään jäljet, jos Tammelundin kuulusteluissa olisi sattunut käymään "vahinko".

Saalis oli tärkeä ja sen tavoittamiseksi ei aiottu kaihtaa keinoja.

Allan Rydman kertoo jälleen yksityiskohtaisesti tapahtumasta Tammelundin tullessa työstä Nekalasta lähellä rautatien alikulkusiltaa:

Mitä "maaseudulla" sitten tapahtui?

Sen jälkeen alkoi pitkien pamppujen, nokialaisten, yö.

Näin muistelee Reino Tammelund nuoren pojan ensi kohtaamista valtiollisen poliisin pamputtajien kanssa Ylöjärvellä.

Allan Rydman oli tuona iltana varmasti kuin tulisilla hiilillä, mutta toisesta syystä kuin Reino Tammelund, ohranan päämajassa Hämeenkadun varrella. Vihdoin tuli vapauttava soitto:

Eihän Takataloa Kurusta löytynyt, mutta aikaa siinä kului.

Allan Rydmanin salonkikelpoisella kielellä kerrottuna toiminta jatkui:

Tammelund toteaa aina ihailleensa niitä kirjoittajia, jotka osaavat kertoa havainnollisesti kidutuksista. Itse hän ei sano siihen pystyvänsä.

Poliisijoukon saapuessa Lamminpäähän Saarikorven hautausmaan tienhaaraan, jossa Valkamat asuivat, talossa ei todellakaan ollut enää muita kotona kuin rouva Valkama. Tieto pidätyksistä oli kulkenut. Rydmanin selostus etenee kuin jännityskertomuksessa:

Löydettyä korsua kuvataan sitten yksityiskohtaisesti, se oli hyvin sisustettu ja sieltä löytyi runsaasti todistusaineistoa, aseita, räjähdysaineita, helvetinkoneita.


Takatalon korsuTalvisodassa Summan tulimyrskyn läpikäynyt Pellervo Takatalo joutui Ohranan yllättämäksi Lamminpäässä vuoden 1942 lokakuussa. Hän kävi tässä talossa rajun tulitaistelun ennen haavoittumistaan ja vangiksi joutumistaan. Kellarissa oli Takatalon korsu, josta oli vedetty hälytyslaitteet talon muihin tiloihin.


Aikaisemmin pidätetty Kalle Valkama pääsi karkaamaan Viinikan poliisivartiokonttorista. Häntä ja hänen isäänsä ei kuitenkaan onnistuttu enää tässä vaiheessa uudelleen pidättämään.

Juttua edelleen selvitettäessä löydettiin lauantaina 31.10. vielä viisi sodanvastaisiin tekoihin osallistunutta henkilöä, kertoo Rydman, ja laskee yhteen, että jutun yhteydessä oli todettu 16 varsinaista "sabotööriä". Kaikkiaan oli pidätetty 30 henkilöä.

Takatalo oli vaikeasti haavoittuneena Hatanpään sairaalassa.

Jutun tutkimuksien edistyessä Takatalo ei kuitenkaan suostunut tulemaan tajuihinsa, vaikka olikin tajuissaan. Tämä pitkitti ja vaikeutti tutkijoiden työtä. Takatalo itse kertoi myöhemmin häneen kohdistetuista "lääketieteellisistä" kokeista, joiden tarkoituksena oli varmistaa hänen tajuttomuutensa aitous. Tässä yhteydessä oli tehty mm. pääkuoren avaus, jonka oli suorittanut eräs Tampereella hyvin tunnettu yleislääkäri, jonka nimeä Takatalo ei kuitenkaan haastattelussaan halunnut saattaa julkisuuteen. (Viite 16)

Se oli lyhyt mutta mieliinpainuva tapaaminen historiallisella hetkellä.

Reino Tammelund on sitä mieltä, että Takatalon vaikeneminen saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että kuulustelijat päästivät mielikuvituksensa valloilleen ja sysäsivät hänen kontolleen monia sellaisia asioita, joissa ei ollut päätä eikä häntää. Takatalo itsehän palattuaan takaisin "elämään" ei myöntänyt juuri mitään.


SalkkupommiTakatalon korsusta löytynyt matkalaukku jäi askarruttamaan tutkijoita Laukku sisälsi kellokoneiston ja useita erilaisia käynnistyslaitteita sekä 8,4 kg räjähdysaineita. Löydettäessä ajastinlaite oli asennettu 15 minuutin varoajalle. Tutkijat totesivat, että "sopivasti asennettuna olisi helvetinkoneella ... voitu suorittaa erittäin tuhoisia räjähdyksiä". Kuulusteluissa ei kuitenkaan saatu selville sen suunniteltua sijoituskohdetta.


Takaisin alkuun


12.5 Kuolemantuomio, kolme elinkautista ja 102 vuotta

Pölyn hieman laskettua pidätysten ylle kertaa Valpon Tampereen osastopäällikkö tilannekatsauksessaan 8.12.1942 vielä suuren nuotan satoa.

Radiolähetysten lisäksi motiivia etsitään Tampereen sosdem. nuorisoseuran toiminnasta, johon useat olivat jäseninä kuuluneet. Heidän oli omalla työllään ja elämällään "kyettävä osoittamaan, mihin he tositeossa pystyvät ja mitä ovat valmiit työväestön ja maailman ainoan työläisvaltion Neuvostoliiton hyväksi tekemään".

Vahingoittamalla sotatarveteollisuutta he ovat väittämänsä mukaan koettaneet vastustaa sotaa ja omalta osaltaan pyrkineet vaikuttamaan siihen, jotta sota mahdollisimman pian loppuisi, kertoo Valpon Tampereen päällikkö.

Erään kuvan aatteellisesta taustasta antaa yhdessä räjäytysoperaatiossa mukana ollut A.Nurmi valtiollisen poliisin kuulustelupöytäkirjassa. Kyseessä oleva nuori henkilö oli myös sähkötöissä Suomen Pankin rakennuksella, mutta Mäkinen ja Tammelund eivät jatkossa ottaneet häntä mukaan, kun pelkäsivät, että poika puhuu sivu suunsa. Nurmi kertoi poliisille lähtökohdistaan:

Silta näistä teoksista sodanvastaiseen toimintaan saattaa tuntua kovin kaukaiselta, mutta ne edustivat kuitenkin melkoista työväenliikkeen tietopanosta. Samalla ne kuvaavat kuitenkin niitä taustoja,joista myös valtiollinen poliisi näyttää olleen kiinnostunut. Kommunistinen manifesti, Marxin ja Engelsin yhteinen työ, pantiin alulle Lontoossa 1847. Se julkaistiin ensin saksaksi, englanniksi ensi kerran 1850 ja suomeksi 1906. Marxin Palkkatyö ja pääoma ilmestyi ensi kertaa Neue Rheinische Zeitungin pääkirjoitussarjana alkaen 4.4.1847. Suomeksi se ilmestyi ensi kerran 1907 ja vuonna 1936 Soihtu julkaisi sen Akateemisen Sosialistiseuran jäsenten suomentamana.

Venäjän vallankumousta kuvaavien Mihail Sholohovin ja Feodor Gladkovin ohella 'suositeltujen' kaunokirjallisten teosten joukossa on 1930 luvulla Suomessa käännetty Amerikan työväenluokan luokkataistelua kuvaava Upton Sinclairin teos kaivostyöläisten elinoloista. Merkittävä osuus arviossa annetaan myös Pellervo Takatalolle, joka oli taustalla suunnittelevana voimana.

Kirjoittaja esittelee myös käytettyjä omatekoisia aikasytytinlaitteita, joista erikoisin oli jousen varassa oleva nesteellä, kuten esim. bensiinillä, täytetty metalliastia,

Nämä Tampereen Valpon löytämät motiivit ja tekniset keksinnöt eivät kuitenkaan hellyttäneet Turun hovioikeutta, joka toukokuun viimeisenä päivänä 1943 antoi tamperelaisten jutussa tuomionsa. Siihen ei vaikuttanut sekään, että 24 syytetystä oli peräti kahdeksan eli kolmasosa nuoria henkilöitä, jotka eivät olleet täyttäneet sodanvastaisiin toimiin osallistuessaan 18 vuotta. Tämän ikärajan alittajia olivat mm. Liisa ja Eino Mäkinen, Hilkka Lauri, Kalle Valkaman nuorin veli ja Reino Tammelund.

Ankaraa linjaa vetäneen Turun hovioikeuden omaatuntoa lienee helpottanut Tampereen lastensuojeluvalvojan oikeudelle antama lausunto. Käytyään läpi kaikki oikeudenkäyntikaaren vaatimat lausunnot ja saatuaan syytetyistä nuorista ainoastaan kiittäviä lausuntoja esim. opettajilta ja työnantajilta hän totesi, ettei ole löytänyt mitään lieventäviä asianhaaroja. (Viite 18) Nuorten "puolestapuhujana" toiminut lastensuojeluvalvoja Lante Saari oli ammatiltaan kansakoulunopettaja.

Hovioikeus katsoi toteennäytetyksi, että nuorisoryhmän jäsenet olivat toteuttaneet kaikkiaan 19 sodanvastaista tihutyötä Tampereella ja sen ympäristössä.

Poliittisissa perusteluissa toistettiin pitkähkösti kommunistisen puolueen pyrkimyksiä laillisen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi ja köyhälistodiktatuurin pystyttämiseksi, johon olivat tähdänneet mm. valtion turvallisuutta vaarantaneet lentolehtiset ja muut sodanvastaiset toimet.

Pellervo Takatalo tuomittiin maanpetoksesta kuolemanrangaistukseen. Tammelund, Satu Virtanen ja Kerttu Lammi tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Tammelundin ja Satu Virtasen tuomio ratkaistiin äänin 3-2. Vähemmistöön jääneet asessorit Moisio ja Vähä-Kirvelä olivat kuolemanrangaistuksen kannalla. Tammelundista olisi, jos vähemmistön kanta olisi voittanut, tullut ilmeisesti nuorin suomalainen kuolemaantuomittu.

Eino Mäkinen tuomittiin nuorena henkilönä, 15 mutta ei 18 vuotta täyttäneenä, 15 vuodeksi kuritushuoneeseen. Muiden tuomiot vaihtelivat 4-10 vuoteen. Kolmen elinkautistuomion lisäksi muiden tuomioiden yhteenlaskettu pituus oli 102 vuotta ja rapiat, kuukaudet, päälle. (Viite 19)

Korkein oikeus lievensi aikanaan näitä rangaistuksia, mm. Takatalon kuolemanrangaistus muutettiin elinkautiseksi. Takatalon asianajajana toimi Eino Pekkala, jonka lakiteknisellä asiantuntemuksella lienee ollut osuutta tuomion lieventämiseen.

Karjalassa mm. puna-armeijan partisaanijoukkoihin kuulunut Jaakko Rugojev, tunnettu kirjailija, omisti sodan jälkeen Tampereella käydessään runon vastarintamies Takatalolle:

Takaisin alkuun


12.6 Tulitaisteluja ja yhteenottoja metsäkaartien kanssa

Muutamat pidätykset ja "paetessa" ammutut metsäkaartilaiset Hämeenkyrössä vuoden vaihteessa 1941-1942 eivät lopettaneet Pohjois-Hämeen ja Satakunnan välisen seudun sodanvastaista liikehdintää. Vaikka Ruoveden seutu oli puhdistettu jo vuoden 1941 lopussa, aiheuttivat muualla maakunnassa ilmenneet metsäkaartilaiset runsaasti työtä niitä vastaan työskenteleville organisaatioille, joita oli useita.

Jatkoa alkuvuoden Hämeenkyrön kuolemaan johtaneille ampumistapauksille seurasi jo huhtikuun lopussa 1942. Tampereen Valpon komennuskunta osallistui 27.4. Mouhijärvellä Tomulan kylän Huhtalan talossa etsintöihin, joissa jouduttiin laukausten vaihtoon. Piiritetyt kaartilaiset haavoittivat ensin erästä poliisia ja yrittivät sitten läpimurtoa saartorenkaasta. Tällöin kaksi heistä, Uuno Salomaa ja Arvi Koivisto haavoittuivat kuolettavasti ja kolmaskin Niilo Lammela niin pahoin, että palasi myöhemmin taloon joutuen pidätetyksi.

Kun Uuno Salomaa, jonka isän sanottiin tehneen itsemurhan syksyllä Tampereen poliisivankilassa, oli Valpon mukaan sodasta kieltäytymisen varsinainen alkuunpanija ja organisoija Hämeenkyrössä, totesi Valpo huhtikuun tilannekatsauksessaan, että "kaikki päätekijät ovat nyt joko joutuneet kiinni tai saaneet jo tavallaan tuomionsakin, joten koko Hämeenkyrön nk. metsäkaartijuttu voidaan jo katsoa suuriin piirtein selvitetyksi". (Viite 20)

Tässä tilannekatsauksen kirjoittaja kuitenkin erehtyi. Metsäkaartilaisia oli huhtikuuhun 1942 mennessä ammuttu "vasta" viisi, ja yksi oli kuollut epäselvissä olosuhteissa.

Vaikka Tampereen valtiollinen poliisi pääsi usein mukaan metsäkaartilaisjahteihin kokeilemaan tuliaseitten voimaa, tämä tehtäväalue kuului kuitenkin päämajan valvontaosastolle, jonka koko arkisto siirrettiin sodan loppuvaiheessa Ruotsiin ns. Stella Polaris -operaation yhteydessä. Sen vuoksi metsäkaarteja vastaan käydyistä taisteluista on säilynyt ainoastaan muutamia hajatietoja. Niinpä päämajan valvontaosaston elokuun katsauksessa 1942 kerrotaan, että tutkittaessa kesäkuussa Parkanosta löydettyä metsäkaartilaisten leiripaikkaa, sieltä oli saatu todistusaineistoa, joka osoitti paikalla majailleen Tampereella sattuneiden tihutöiden tekijöitä.

Aivan Tampereen toimialueen pohjoisilla rajoilla Alastarossa suoritti valvontaosasto 10.12.1942 laajan etsinnän, johon osallistui noin 100 sotilasta ja poliisia. Ratsiassa löydettiin eräästä tyhjästä korsusta mm. "Suomen kansan vapaudenliiton partisaanisodan keskuksen ohjesääntö". Löydetyssä materiaalissa annettiin tarkkoja ohjeita erilaisten sabotaasitekojen suoritukseen ja nimettiin sotilaallisia kohteita, joihin iskut piti kohdistaa.

Eräästä kohteesta valvontaosasto oli vuonna 1942 löytänyt metsäkaartilaisten toimittaman lentolehtisen, jossa kuvaillaan toiminnan aatteellista taustaa mm. seuraavasti:

Lehtinen kohdistaa sanomansa Suomen sotilaille, kylien ja kaupunkien asukkaille:

Valvontaosaston tilannekatsaukset tiesivät kertoa suuresta Keikyän metsäkaartilaisryhmästä, jolla oli ollut yhteyksiä niihin henkilöihin, joiden korsuja löydettiin joulukuussa 1942 Alastarosta. Tilannekatsaus kertoo, että Alastaron ja Keikyän metsäkaartilaisten yhdysupseeri pidätettiin 29.12.1942. Tulitaistelussa toinen miehistä ammuttiin. Molemmat olivat valmistaneet räjähdyspanoksia, joita he olivat kuljettamassa. (Viite 21)

Heinäkuussa 1943 Valpon Tampereen osasto joutui mukaan Lempäälässä havaittujen metsäkaartilaisten etsintään. Saadun vihjeen perusteella Tampereella pidätettiin eräs vakuutustarkastaja 27.7.1943, jonka puheitten perusteella aloitettiin yöllä klo 02.00 etsintä kuudenkymmenen takaa-ajajan voimin ketjuissa kulkien. Useista ladoista löydettiin makuusijoja ja eräästä talosta johtivat jäljet, joita lähdettiin seuraamaan.

Eräs ryhmä yllättikin Härkäjärven maalla Kaukalokalliolta kolme nukkumassa olevaa miestä, jotka kuitenkin lähtivät pakoon. "Silloin etsivä Väinö Knuusin Suomi -konepistooli alkoi soida ja sai kaksi karkulaista pysähtymään", kehaisee Valpon Tampereen osaston tilannekatsaus, eikä syyttä. Väinö Knuushan oli osaston oma poika, joka oli jo Hämeenkyrössä ampunut erään pakoa yrittäneen metsäkaartilaisen.

Kolmaskin mies pidätettiin aamulla klo 6.30. (Viite 22)

Tampereen osasto pääsi mukaan 13.10.1943 Keikyällä selvitettyyn suureen metsäkaartilaisten takaa-ajoon, jonka seurauksena pidätettiin kaikkiaan 27 henkilöä. Sen selvittelyssä oli mukana Valpon Turun osasto ja nuottaa vedettiin Keikyällä, Huittisissa, Säkylässä, Mouhijärvellä, Porissa ja Alastarossa. Tampereen ohranan saaliina oli 12 pidätystä.

Keikyän suuressa metsäkaartilaisjutussa herättää huomiota naisten suuri osuus, 27 pidätetystä oli peräti 16 naisia.(Viite 23)

Hämeenkyrökin puhutti metsästäjiä. Siellä tapahtui loppuvuodesta 1943 jälleen kuolemaan johtanut ampuminen, tällä kertaa uhrina oli komennuskunnan johtaja kapteeni Lepistö. Hämeenkyrön sodanvastustajat olivat jo kokeneet, ettei heille armoa anneta.

Kapteeni Lepistön komennuskunta oli Viljakkalassa tarkastamassa Kalle Salon taloa aamulla klo 8, kun poliisien seisoessa pirtin ovella kylmästäkamarista avattiin tuli poliiseja vastaan. Kapteeni Lepistö, jo useita matsäkaartilaisjahteja kokenut upseeri, haavoittui kuolettavasti ja poliisi Heikki Perttu lievemmin. Etsitty metsäkaartilainen Reino Sjöblom sen sijaan pääsi karkaamaan. Kapteeni Lepistö kuoli Tampereen sotilassairaalassa 7.1.1944.

Suoritetuissa tutkimuksissa todettiin, että Sjöblom oli tullut taloon asumaan jo kesällä 1942. Talossa oli majaillut myös puna-armeijan desantti, jota ei kuitenkaan tavoitettu. Piileskelijöitten olinpaikasta löydettiin mm. räjähdysaineita ja amerikkalaisia luumuja. (Viite 24)

Kansan Lehti tiesi 28.10.1943 kertoa pikku-uutisessaan, että isä ja poika Valkama oli saarrettu korsuunsa Höytämöjärven lähistöllä. Poika, Kalle Valkama, oli ammuttu "yrittäessään paeta".

Isä-Kalle (Valkama) ja poika olivat piileskelleet jo vuoden päivät välttäessään pidätyksen lokakuussa 1942, kun Takatalon ryhmän pääjoukko vangittiin. Vuonna 1944 heinäkuussa löydettiin Valkaman ilmiantaja puolestaan ammuttuna Lempäälästä. Peli oli koventunut.

Sodan jälkeen Kalle Valkaman murhasta nostettiin syyte Tampereen kenttäoikeudessä, mutta syytteen saivat lopuksi asiassa kantajan puolesta haastetut todistajat!

Tilanteet jatkuivat viimeisenä sotavuotena jopa pahempina. Tammikuun lopulla käytiin Lavian ja Kullaan maastossa raju tulitaistelu, jossa suojeluskuntalaiset joutuivat vetäytymään.

Lavian pitäjässä Joutsenjärven maastossa oli hyvin rakennettu korsu, josta poliisit olivat saaneet vihjeen.

Poliisien ja suojeluskuntalaisten lähestyessä aluetta oli monesta paikasta avattu tuli heitä vastaan. Ampujat olivat olleet lumipuvuissa ja valmiina vastaanottamaan kutsumattomat vieraat. Tämä johtui siitä, että hyvin varustettuja korsuja ympäröi sähköinen hälytysjärjestelmä.

Tulitaistelussa kuoli yksi metsäkaartilainen ja yksi poliisi haavoittui. Kymmenen metsäkaartilaista vetäytyi paikalta. Tutkimuksissa selvisi, että korsussa oli asunut ainakin 13 kaartilaista, joista kolme, Niilo Ala-Häyhtiö, Kustaa Mickelsson ja Viljo Laine olivat desantteja. (Viite 25)

Tämä silloinen tutkijoiden tieto ei kuitenkaan pidä kaikilta osin paikkaansa: mm. Niilo Ala-Häyhtiö oli kyllä keskitysleiriläisiä, mutta hän oli päässyt pakenemaan joukosta siinä vaiheessa, kun Pärmin pataljoonaa kuljetettiin rintamalle. Kesäkuun 1. päivänä 1944 pidätettiin Nokialla autonapumies, jolta tavattiin 12,5 kiloa dynamiittia. Pidätetty selvitti kuulusteluissa varanneensa sen saksalaisia varten, jos nämä miehittävät maan.

Kesäkuun 10. päivänä 1944 suistui Kangasalla juna kiskoilta. Tuhotyön tekijät olivat kiskoneet ratapölkyistä naulat ja irrottaneet kiskojen liitokset sillä seurauksella, että veturi ja kolme vaunua kaatuivat penkereelle.

Kesäkuun 13. päivänä klo 00.50 suistettiin kiskoilta sotilasjuna Kuljussa Kukkolan kartanon ylikäytävän luona. Veturi ja viisi vaunua kaatuivat kyljelleen.

Kummatkin junaonnettomuudet olivat 8-miehisen metsäkaartilaispartion suorittamia. Yksi joukosta ilmoittautui poliisille 13.6. ja kertoi odotettavissa olevasta sabotaasista Kuljussa. Junaa ei enää ehditty varottamaan, sen sijaan tekijät joko ammuttiin tai saatiin pidätetyiksi. Miehet olivat majailleet Hervannan maastossa.

Ryhmän johtaja Armas Hänninen haavoittui laukausten vaihdossa, mutta juoksi vielä kaksi kilometriä ennen kuin antautui, kun Suomi-konepistooli painettiin hänen rinnalleen, kertoo Valpon Tampereen osasto. (Viite 26)

Heinäkuun 31. päivänä 1944 oli osuusliike Voiman räjähdysainekaappiin Tehdaskadulla tehty murto, jossa yhteydessä oli anastettu 20 kiloa dynamiittia ja 80 nallia. Päämajan valvontaosasto epäili, että paikkakunnalla olevalla desantilla Eino Laaksolla oli sormensa pelissä.

Näin päämajan valvontaosastokin saattoi erehtyä.

Elokuussa sai valvontaosasto selville, että Parkanossa on tehty vahinkoa räjähdysainekuljetuksissa käytettyjä junia vastaan. Vaunujen laakeripokseja oli täytetty hiekalla, josta aiheutui, että vaunut piti poistaa liikenteestä. Aikaisemmin Suomi -konepistoolin kanssa kunnostautunut ohranan etsivä Väinö Knuus sai tehtäväkseen mennä tutkimaan tilannetta ja ottamaan vaivihkaa selville, miten tällainen tuhotyö tarkasti vartioidulla Linnanahteen varikolla, jossa säilytettiin 500 000 kiloa trotyyliä, oli päässyt tapahtumaan.

Knuus esiintyi Parkanossa Väinö Kunnaksena ja sai mm. selville, että vartion alikersantti Emil Nieminen kuunteli innokkaasti "Venäjän ja Englannin uutisia". Väinö Kunnas ei kuitenkaan ilmeisesti ollut näin rauhanomaisessa etsiväntyössä omimmillaan, ja kukaan ei tullut hullua hurskaammaksi.

Yllättävin havainto oli, että porvarillisena pitäjänä tunnetussa Parkanossa piileskeli kymmenittäin metsäkaartilaisia, joiden nimet tämän tutkimuksen yhteydessä luetteloitiin. (Viite 27)

Takaisin alkuun


12.7 Valpon ja valvontaosaston rumat jutut

* Yhdeksän uhria Hämeenkyrössä

Sota kotirintamalla oli puolin ja toisin yhtä todellista kuin sota rintamalla. Sodanvastustajia ja niitä, jotka taistelivat liittoutununeiden sodanpäämäärien puolesta, ajettiin takaa moninkertaisella ylivoimalla. Kalevi Seilosen kirjassa Vastarintaryhmä eräs tytöistä toteaa, miten itse asiassa metsäkaartiin jääminen vaati paljon suurempaa rohkeutta kuin joukon mukana meneminen. Vaikka asiaa ei ole tutkittukaan, ja haastattelututkimuksien osalta aika lienee kulkenut ohi, voitaneen hyvin olettaa, ettei metsäkaartiin jäämistä ole sanellut niinkään sodan pelko kuin periaatteellinen, Suomen Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla aloittaman sodan vastainen asenne.

Tähän viittaavat myös kaikki valtiollisen poliisin ja pääesikunnan valvontaosaston laatimat metsäkaartilaisten pidätyspöytäkirjat Pohjois-Hämeessä. Poikkeuksetta ne alkavat selostuksella sodastakieltäytymisen aatteellisella taustalla: Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran toiminnalla ja sen vaikutuksella sodanvastaisten mielialojen syntyyn. Toki mukaan on usein mahtunut myös Suomen Kommunistisen Puolueen taustalla vaikuttava "ohjaava käsi".

Olosuhteet olivat Suomen maaseudulla, jossa metsäkaartilaiset joutuivat elämään, heitä vastaan. Jo edellä on todettu suojeluskuntien raudanluja ote. Tämän otteen saivat omalla hengellään maksaa mm. Hämeenkyrön monikymmenpäisestä kaartilaisjoukosta ainakin yhdeksän miestä: Toivo Kallio, Aleksi Kilpinen, Olavi Hellman, Niilo Lammela, Eino Ponki, Jooseppi Salomaa, Uuno Salomaa, J.Vettenranta ja Kauno Wessman. Vain viisi miestä hämeenkyröläisistä selviytyi koko sodan ajan, heidän joukossaan mm. Reino Sjöblom, jota "tappopalkkion" toivossa ajettiin takaa todella. (Viite 28)

Metsäkaartilaisten, jotka sittenkin olivat lähinnä sodasta kieltäytyjiä, kohtelu odottaa vielä(kin) kattavaa objektiivista tutkimusta.

Virallisesti yhtä vähän tiedetään niistä epäinhimillisistä menettelytavoista, joita tutkintaorganisaatiot noudattivat pidätettyjen - aktiivisten sodanvastustajien ja liittoutuneitten sodanpäämäärien hyväksi toimineiden vankien kuulusteluissa. Sodan jälkeen käynnistyneet tutkimukset kilpistyivät pian sodanaikaisten hallitsevien piirien ryhdistäytymiseen ja mahtiasemiin valtion hallinnossa ja oikeuslaitoksessa.

Myös tamperelaisten yritykset selvittää joitakin pahoinpitelyjä ja tappoja kaikuivat kuuroille korville.

* Sairaalat alistettiin tutkimuksille

Perinteisesti ja eettisesti kaikkein pahimmanlaatuisena väärinkäytöksenä voidaan pitää lääkäri- ja sairaalahenkilökunnan käyttöä epäiltyjen painostamiseen tuskaa tuottavin toimin. Näin kuitenkin kiistattomasti tapahtui Pellervo Takatalolle sekä Hatanpään sairaalassa loppuvuodesta 1942 ja Pitkäniemen mielisairaalassa vuoden 1943 alussa. Ilmeisesti Takatalo itsekään, häneen sodan jälkeen kohdistuneen äärioikeiston ajojahdin oloissa, ei voinut ajaa asiaa siten kuin se oikeuden toteutumisen ja totuuden selville saamisen kannalta olisi ollut toivottavaa. (Viite 29)

Paikallisille oikeistolehdille olivat tärkeämpiä Takatalon laittomasti suorittamat sota- ja elintarvikehankinnat, kuin sairaalassa tapahtuneet kidutukset, koska niiden avulla kuviteltiin pystyttävän osoittamaan, millaista joukkoa sodanvastustajat todella olivat.

* Lamminen ja Lahtinen kuin Gestapon käsittelyssä

Arvo Lammisen ja Kaarlo "Kalle" Lahtisen säälimättömistä kidutuksista Päämajan valvontaosaston kuulusteluissa huhti-toukokuussa Tampereella on runsaasti asiatietoa. Arvo Lamminen on itse kertonut siitä laajassa muistiossaan, jota säilytetään Kansan Arkistossa Helsingissä. Jukka Rislakki kirjassaan Maan alla toi ulkopuolisena nämä asiat ensi kertaa laajempaan julkisuuteen - vuonna 1985! Arvo Lammisen muistioon sisältyy vavahduttava silminnäkijän kertomus Kalle Lahtisen tilasta siinä vaiheessa, kun hänet oli pahoinpidelty jo täysin tiedottomaksi:

Tapahtuma liittyi Eino Laakson takaa-ajoon. Valvontaosasto luuli, että vanha "nukkuva" kommunisti Kalle Lahtinen, joka oli käynyt Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston kurssin Leningradissa, olisi ollut myös Eino Laakson yhdysmies.


Kalle Lahtinen tovereineenJärjestötoverien arvostama Kalle Lahtinen (vas), joka menehtyi ohranan kuulusteluissa 1944, Arvi Laakson ja toisen toverinsa kanssa 1920-luvulla Tampereella.


Leo Suonpää, joka sodan jälkeen yritti tarmokkaasti saada kiduttajia vastuuseen, kertoo tapahtumista muistiossaan 6.11.1985:

Lahtisen kuolinpäivänä hänen sisarensa miehen isä oli havainnut Viitasen ruumisarkkuliikkeessä uuden arkun,jonka päällä oli nimilappu "desantti Lahtinen". Hänelle kerrottiin, että arkku viedään Sotasairaala 10:een. Seuraavana päivänä hän kuuli, että arkku oli viety Kalevankankaan ruumishuoneelle. Kun Leo Suonpäää ja Eino Rissanen menivät peräämään asiaa ruumishuoneelta, heille kerrottiin, että ruumis oli haudattu samana päivänä kun se oli sinne tuotu.

Kalle Lahtisen kuolintodistus tuotiin Leo Suonpäälle, joka asui samassa talossa kuin Lahtinen ja hänen sisarensa. Seuraavana päivänä Lahtisen sisar Sylvi Rissanen ja hänen Liisa-vauvansa vapautettiin. Mitään kuulusteluja ei ollut suoritettu eikä sanottu, että hänen veljensä oli kuollut ja haudattu.

Leo Suonpää päättelee:

Tarinat Kalle Lahtisen tapauksesta kulkivat poliisilaitoksella. Rikosetsivä Tuure Solin oli nähnyt, miten Lahtinen käveli kuulusteluun ja kuinka vähän myöhemmin kaksi miestä, luultavasti luutnantti K.K.Saarinen ja sotilasvirkamies Orte kantoivat häntä välissään pois. Vartija A.S. Jokinen kertoi, että viimeisinä putkassaolopäivinään Lahtinen kulki käymäläänkin kontaten. (Viite 32)

Kalle Lahtisen sodanaikainen työtoveri Leo Suonpää yritti selvittää hänen kuolemaansa johtaneita olosuhteita sodan jälkeen, mutta hän törmäsi saman veljeskunnan murtumattomaan rintamaan kuten muutkin vastaavia tapahtumia tutkineet henkilöt. (Viite 33)

Leo Suonpää nimeää kuitenkin joitakin henkilöitä, jotka hänen sodan jälkeen suorittamiensa tutkimusten mukaan olivat lähinnä vastuussa monista kuulusteluissa suoritetuista kidutuksista. Nämä henkilöt olivat Päämajan valvontaosaston Tampereen toimiston luutnantit C-O. Planting, V. Paavilainen, V.J. Kylmänen, K.K. Saarinen, V. Kahimo, L. Alanko, sotilasvirkamiehet T. Orte, J. Hovi sekä Tampereen poliisilaitoksen etsivät Risto Vilunen ja Vilho Salmisalo. (Viite 34)

Kaarlo Johannes Lahtisesta on hyvin pieni kansio EK-Valpon arkistossa. Kansio kertoo ennen kohtalokasta pidätystä:

Sen jälkeen viimeiset merkinnät:

Suonpään sodan jälkeen suorittamissa laajoissa selvityksissä joutuu varsin outoon valoon myös kuolintodistuksen allekirjoittanut tri Arvo Nyman, joka oli määrännyt Lahtisen jalkoihin lyijyvesikääreet ja määritellyt kuolinsyyksi veritulpan sydämessä. Sairaalan henkilökunnan mukaan Nyman kävi Lahtisen luona vain kerran!

* Mitä Ikaalisissa peiteltiin?

Nokialainen kunnioitettu ja ansioitunut SKP:n maanalaisen kauden aktiivi Frans Arvo Viitanen oli niiden 12 joukossa, jotka puna-armeijan päätiedusteluhallinto hyväksyi elokuussa 1942 tiedustelutehtäviin Suomessa. (Viite 36)

Muurari Arvo Viitanen oli keskeinen henkilö Nokialla vasemmistolaisen työväenliikkeen piirissä jo 1920-luvulta lähtien. Valpon kansioon on 1930-luvulta kerääntynyt mm. seuraavia ansioita:

Valpon kansiosta löytyy vielä maininta, että yhdessä Arvo Viitasen kanssa pudotettiin Aune Irene Janhonen, joka lienee ollut radisti. Aune Janhosta oli kuulusteltu Valpon Tampereen osastossa, mutta pöytäkirjaa ei ole löydetty. Tämän 3.2.1943 päivätyn tiedonannon mukaan "Viitanen sai pudotettaessa surmansa".

Kolmas viite Viitasen kuolintapaan on päivätty 27.1.1944, jossa kerrotaan, että Päämajan valvontaosasto on lähettänyt asiaa koskevan selostuksen Valpon pääosastolle, joka on sen palauttanut. Myös tässä toistetaan Valpon Tampereen osaston ensimmäisestä tiedosta poikkeava kanta: "Pudotettaessa tuli ammutuksi". (Viite 37)

Neljäs tieto Viitasen kohtalosta sisältyy Arvo Lammisen edellä mainittuun kertomukseen pidätyksestään ja kuulusteluistaan. Kun Lamminen oli kerran vaistomaisesti laskenut kätensä taskuun, tiuskaisi kuulustelija:

Tästä syyskuisesta päivästä, mikä se lieneekään, alkoi salailujen verkko, johon jopa omaisten oli vaikea tunkeutua. Anna Valtonen, joka oli Arvo Viitasen lesken hyvä ystävä, ryhtyi vuoden vaihteessa 1944-1945 selvittämään yhdessä Eeva Viitasen kanssa vuoden 1943 tapahtumia.

Kirkkokansliasta ilmoitettiin 2.1.1945, ettei Arvo Viitasesta ole tullut kuolinilmoitusta.

Tampereen sotilaspiiristä kehotettiin 3.1.1945 tiedustelemaan asiaa rikospoliisista.

Rikospoliiisissa löytyi Arvo Viitasen etsintäkuulutus vuodelta 1942 ja peruutus vuodelta 1943. Peruutuksen oli tehnyt Päämajan valvontaosasto.

Sotilaspiirin oikeusupseeri lupasi tutkia asian ja selvitettyään sen hän ilmoitti Päämajan kirjelmästä selviävän, että Viitanen on uudelleen mennyt vihollisen puolelle vuonna 1943, josta johtui etsintäkuulutuksen peruutus.

Valpon Tampereen osastolla sanottiin, että asia on arkaluontoinen ja etteivät he voi kertoa siitä mitään, koska se on siirtynyt Päämajan valvontaosaston alaisuuteen. Kehotettiin kääntymään suoraan sen puoleen.

Sotilaspiirin oikeusupseeri ilmoitti, ettei Päämajan valvontaosastoa enää ole olemassa ja ettei niitä asioita enää hoida kukaan. Huhut tiesivät kertoa enemmän kuin viranomaiset.

Eeva Viitanen kirjoitti tammikuussa 1945 SKP:lle pyytäen apua miehensä kohtalon selvittämisessä. Kerrottuaan sen mitä viranomaiset eivät suostuneet kertomaan, hän kuvailee niitä huhuja, joita Nokialla ja Ikaalisissa oli liikkunut.

Huhujen mukaan pudotettiin Ikaalisten sydänmaille kaksi desanttia, joista toinen oli mies, toinen nainen. Naisen veivät mukanaan ohranat tai valvontaosaston miehet eikä hänen kohtalostaan ole mitään tietoa. Kun suojeluskuntalaiset haravoivat seutua, he saivat myös miehen, joka oli tullut ammutuksi. Ne henkilöt, jotka desantin olivat ampuneet ovat tiedossa.

Eeva Viitanen kirjoitti vielä tammikuun lopulla toisen kirjeen, jossa oli jo yksityiskohtaisempia tietoja. Viitanen osaa nimetä jo kuusi suojeluskuntalaista ja joitakin "Ikaalisten herrojen nuoria poikia", jotka olivat pidättämässä hänen miestään ja joista yksi nimetty henkilö oli Arvo Viitasen ampunut.

Näiden tietojen mukaan desantti oli haudattukin Ikaalisiin Tuomisto -nimisenä, vaikka ei ole epäilystäkään siitä, ettei hänen todellinen henkilöllisyytensä olisi ollut tiedossa. (Viite 38)

Eeva Viitanen sai lopulta luvan mennä Ikaalisten sotilaspiiriin selvittämään asiaa. Arvo Viitanen löytyi ja hänet haudattiin uudelleen Nokialle vuoden 1918 luokkasodan uhrien haudan läheisyyteen.

Mutta mitä hämärää liittyi Arvo Viitasen ampumiseen, kun kaikki viranomaiset yrittivät pestä kätensä siitä? Voi vain kuvitella, mitä Ikaalisissa tapahtui, kun ryhmä suojeluskuntalaisia tavoitti vihatun kommunistin.

* Valkaman ampuja nosti syytteen!

Nuorisoryhmän pidätyksen yhteydessä lokakuun lopussa 1942 Viinikan poliisiputkasta karkuun päässyt lamminpääläinen autonasentaja Kalle Valkama piileskeli isänsä kanssa Lempäälän suunnalla. He jäivät kuitenkin kiinni ja tässä yhteydessä Kalle Valkama ammuttiin 12.6.1944 "yrittäessään paeta", kuten tapana oli sanoa, mutta jota olosuhteet tuntevan on vaikea uskoa.

Asia sai varsin yllättäviä piirteitä, kun sodan jälkeen Kalle Valkaman surmaajaa Juho Rakolaa vastaan nostettiin oikeusjuttu. Asia meni aina Korkeimpaan oikeuteen asti, jossa surmaaja vapautettiin häntä vastaan esitetyistä syytteistä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt, sillä juttu kääntyi päälaelleen: Kalle Valkaman ampuja Juho Rakola nosti nyt syytteen asiassa esiintyneitä todistajia vastaan.

Todistajat olivat kenttäoikeudessa sanoneet nähneensä Kalle Valkamassa kaksi luodinreikää, kun piirilääkäri Alopaeus oli sanonut nähneensä vain yhden. Tällä perusteella kenttäoikeus oli vapauttanut Rakolan murhasyytteestä. Oikeuslaitoksen silloisia mielialoja kuvastaa hyvin, että Rakolan syyttämät todistajat vangittiin heti, vaikka murhaajaakaan ei ollut vangittu oikeudenkäynnin häntä vastaan kestäessä.

Kanne kolmea todistajaa vastaan oli esillä Tampereen raastuvanoikeudessa 18.1.1947. Vaikka kukaan todistajina esiintyneistä lääkäreistä ei voinut ehdottomasti kiistää, ettei myös toinen luoti olisi voinut lävistää uhria, raastuvanoikeus tuomitsi syytettyinä olleet todistajat neljäksi kuukaudeksi vankeuteen "huolimattomuudessa tehdystä väärästä valasta". (Viite 39)

Tämä hämmästyttävä päätös herätti aikanaan suurta huomiota ja aiheutti Tampereella todellisen kansanliikkeen. Korkein oikeus muutti aikanaan alioikeuksien asiassa tekemät ratkaisut ja kumosi RO:n päätöksen.

* Ristiriitaisia tietoja Johteisen kuolemasta

Tampereen sosdem. nuorisoseuran avainhahmo 1930-luvun lopulla ja SNS:n johtavia henkilöitä kuumana kesänä 1940 oli Jorma Johteinen. Hän oli nuoresta iästään huolimatta poliittisesti hyvin kokenut. Ohrana seurasi hänen jokaista askeltaan lähes sananmukaisesti. Vuodesta 1931 vuoteen 1944 on hänen henkilökansiossaan EK-Valpon arkistossa peräti 57 eri raporttia.

Niinpä ei olekaan ihme, että kun Jorma Johteinen Pärmin pataljoonasta joutui sotavangiksi, hänet erotettiin muista puna-armeijan tehtäviin lupautuneista poliittisen linjan koulutukseen Ufaan. Hän saapui sinne jo helmikuun 5. päivänä 1942 ja tuli vasta lokakuussa 1943 Helsinkiin SKP:n maanalaisen johdon, Yrjö Leinon, apulaiseksi yhdessä samassa koulutuksessa olleen helsinkiläisen Reino Kosusen kanssa. (Viite 40)

Maaliskuun 26. päivänä 1944 klo 18 soitti valtiolliseen poliisiin naishenkilö nimeään ilmoittamatta ja kertoi, että Kulmavuorenkatu 6 B 31:ssä on majaillut eräs sotilashenkilö useita viikkoja. Valpossa päätettiin käyttää vihjettä hyväksi ja seuraavana aamuna klo 6.05 ohranat soittivat Anna Loviisa Niemisen ovikelloa. Huoneesta tavattiin sotilas, jolla oli Tauno Kalervo Aaltosen nimelle annettu sotilaspassi. Ei kestänyt pitkään, kun osoittautui, että kysymyksessä oli Jorma Johteinen.

Valtiollinen poliisi joutui heti samana päivänä luovuttamaan Johteisen päämajan valvontaosastolle. Myös hänen viimeisistä ajoistaan on kerrottu useissa eri yhteyksissä. Virallinen sodan jälkeen annettu selitys on, että Jorma Johteinen hirtti itsensä 13.5.1944 Turun poliisivankilassa. Tämän selityksen meni vannomaan 20.8.1946 vankilassa vartijana ollut Hugo Mattila. (Viite 41)

Viereisessä sellissä pidätettynä ollut Edith Ranta kertoi 22.11.1944, että Johteinen oli viety kuulusteluun klo 21 ja tuotu takaisin klo 22.15. Ajankulun hän tiesi kirkon tornikellon lyönneistä.

Usein Johteisen kanssa sähkötyksellä yhteyttä pidettyään hän yritti sitä nytkin, mutta vastausta ei kuulunut.

Seuraavana aamuna ennen aamusiivousta Johteisen sellissä käytiin ja mies sanoi: - Nouskaa jo ylös! Vähän sen jälkeen selliin meni useita miehiä, jotka keskustelivat siellä kauan yhdessä.

Aamusiivouksen yhteydessä Edith Ranta tovereineen näki, miten Johteinen kannettiin hervottomana sellistään. Eräs miehistä sanoi: Riisutaanko hänet? johon toinen vastasi: Ei riisuta.

Miten hirttäytynyt mies voisi "nousta ylös", kuten ensimmäisenä selliin mennyt mies kehotti?

Mutta on monia muitakin vihjeitä. Valpon henkilömapissa on myös tieto, jonka mukaan sotilasvirkailija Teuvo Orte päämajan valvontaosastolta löi Johteista vatsaan niin, että suoli puhkesi ja Johteinen kuoli. Orte (Olenius) oli kertonut tämän "juovuspäissään" jossakin porukassa 12.1.1945. Sotilasvirkailija Orte pakeni myöhemmin ulkomaille.

Teuvo Orte oli todella yhtenä kolmesta viemässä Johteista viimeiseksi jääneeseen kuulusteluun 12.5.1944. Muut kaksi olivat sotilasvirkailija Helge Teuri ja luutnantti Paavilainen. (Viite 42)

Viiden päivän kuluttua Jorma Johteinen haudattiin Kärsämäelle yhdeksän kilometrin päähän Turusta ampuma-aukion takamaastoon. Jorma Johteinen haudattiin juhlavasti uudelleen yhdessä Kalle Lahtisen kanssa Kalevankankaalle Tampereelle uuden vuoden päivänä 1945.


TeloitetutHeidät surmattiin, koska he vastustivat sotaa ja fasismia. Ylärivissä vasemmalla Jorma Johteinen ja oikealla Kalle Lahtinen, alhaalla vasemmalla Kalle Valkama ja oikealla Arvo Viitanen.


Takaisin alkuun


12.8 Eräs jälkiselvittely SKP:n piirissä

Moniin kuolemantapauksiin ja kidutuksiin syyllistyneet valtiollisen poliisin ja päämajan valvontaosaston miehet selvisivät sodan jälkeen teoistaan kevyesti. Virkakoneisto huolehti pojistaan, useita ylennettiin, mutta jotkut lähtivät kostoa pakoon ulkomaille.

Suomen Kommunistinen Puolue noudatti tiukempaa linjaa omiinsa, jotka eivät olleet pysyneet rivissä. Näin kävi mm. pitkän elämäntyön työväenliikkeessä tehneelle Arvo Lammiselle, joka erotettiin puolueesta, koska hän ei kestänyt kidutuksia, vaan kertoi kuulusteluissa liikaa.

Jukka Rislakki esittää teoksessaan Maan alla, että Lamminen olisi elänyt tämän vuoksi syrjässä tovereistaan. Hän väitti myös Lammisen kertoneen kuulusteluissa "kaiken tietämänsä".

Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa ja teoksen toiseen painokseen tulikin omaisten pyynnöstä korjaus. (viite 43)

Hänen tyttärensä Liisa Lamminen, joka on tehnyt laajaa sukukronikkaa, esittää mm. luettelon Arvo Lammisen sodanjälkeisistä luottamustehtävistä:

Lamminen keräsi myös punakaartilaisten muistelmia, jotka ovat talletettuina Kansan Arkistoon. Arvo Lamminen edusti työläissivistyneistöä, jolla oli laajat tiedot monilta yhteiskuntaelämän aloilta. Tammisaaren "yliopiston" käyneiden kommunistien tapaan hän tunsi marxismin klassikkojen teokset ja siteerasi niistä hyviksi katsomiaan ajatuksia. Tyttärensä Liisa sanoo, että hänen eniten toistamana tunnuslause oli O.V.Kuusisen kansalaissodan jälkeen Työväen kalenteriin kirjoittaman 'Sana työmiehelle' alku:

Arvo Lamminen oli kuollessaan vasta 57-vuotias. Varhaiseen poismenoon ovat voineet olla vaikuttamassa sodan aikana kärsityt koettelemukset.

Merkittävän muistokirjoituksen Arvo Lammisesta on kirjoittanut Erkki Salomaa julkaisemattomissa muistelmissaan. Arvioidessaan sodan jälkiselvittelyjä kommunistien keskuudessa Salomaa kirjoittaa:

Erkki Salomaa kertoo tietävänsä, että Arvo Lammisen jäsenyys oli esillä SKP:n johdossa, mutta hyvitystä hän ei ehtinyt saada.

Arvo Lammisen jäsenhakemus oli esillä pariinkin kertaan puolueessa. Ensimmäisen kerran Lamminen itse kirjoitti hakemuksen 1940-luvun lopulla. Siihen tuli kielteinen vastaus. Vajaa kymmenisen vuotta myöhemmin, stalinismin kriittisen tarkastelun yhteydessä, asia esitettiin pääsihteeri Ville Pessille, joka siirsi sen Tampereen piirin ratkaistavaksi. Tampereen piiri ehti asian käsitellä ja edellytti vielä jatkokäsittelyä, kun Arvo Lamminen kuoli 1957.

Vaikka suhtautuminen tapaus Arvo Lammiseen SKP:n eri järjestöportaissa olikin vielä tässä vaiheessa hyvin nihkeätä, ei tällaisia eroja ollut havaittavissa tavallisen työväestön keskuudessa. Niinpä kun Lamminen meni töihin lentokonetehtaalle, jossa vielä entisillä suojeluskuntalaisilla oli tiukka ote, niin muut työläiset, joukossa jo SKP:n rivimiehiä, tulivat puolustamaan Lammista, kun suojeluskuntalaiset aikoivat "kärrätä" entisen desantin väkivalloin pois työpaikaltaan. Myöhemmin hänet valittiin työosastonsa luottamusmieheksi.

Takaisin alkuun ; Luku 13: Arviot sodan ajasta puolinaisia


Viitteet lukuun 12:

1) Kipinästä tuli syttyi, siv. 193. Paluu tekstiin.

2) Tammelundin haastattelu Helsingissä. Paluu tekstiin.

3) Gunnar Seeven kirjoittama Reino Tammelundin kuulustelupöytäkirja. Turun hovioikeuden asiakirjat 9.9.1942. Paluu tekstiin.

4) Pellervo Takatalon kuulustelupöytäkirja, kuten edellä. Paluu tekstiin.

5) EK-Valpo, XXIX, kansio 551. VA. Paluu tekstiin.

6) Elli Salon kuulustelupöytäkirja. EK-Valpo XXIX, kansio 551. VA. Paluu tekstiin.

7) Niilon Salon pöytäkirja, kuten edellä. VA. Paluu tekstiin.

8) Etsivä U.Palon yhteenveto, kuten edellä. VA. Paluu tekstiin.

9) Sama. Paluu tekstiin.

10) Ville Pankon muistio 6.12.1942. EK-Valpo XXIX, kansio 551. VA. Paluu tekstiin.

11) Martta Pihalan kuulustelupöytäkirja. Turun HO 9.9. 1941. Paluu tekstiin.

12) Tapani Löfingin kirjeet 4.12.42 ja 7.12.42 Valpon pääosastolta Tampereen os.päällikölle A.Rydmanille,XXI, kansio 551. VA . Paluu tekstiin.

13) Tampereen os. tilannekatsaus 10/42. VA. Paluu tekstiin.

SKP:n kaaderiosasto, joka keräsi tietoja jäsenistä, selvitti vielä 1951 Tampereen nuorisoryhmän palon syitä ja nuorten käyttäytymistä Valpon kuulusteluissa. Niimpä Arvi Laakso Tampereen piiristä kirjoitti vastauksen Reino Tammelundin asiasta kaaderiosaston työntekijä Hemming Lindqvistille 7.10.1951. Ajan kuvana Arvi Laakson selvitys kertoo omalta osaltaan silloisista asenteista.
Laakso kertoo kirjeessään likimain saman Tammelundin pidätyksestä kuin Valpon Tampereen osaston päällikkö Rydman, mutta lisää sitten Pellervo Takatalolta saamiaan tietoja. Takatalo on antanut tunnustusta tovereilleen ja Laakso jatkaa:

14) Luettelo Tammelundin kotitarkastuksessa löydetyistä tavaroista. Valpo, kuulustelupöytäkirja n:o 47/42. VA. Paluu tekstiin.

Kotietsinnässä, jonka suorittivat Aarne Koskinen todistajinaan Martti Valoma, Otto Suoniemi ja Kalle Mattila kirjattiin mm. seuraavia tavaroita: Kamarista: Morselennätinavain pattereineen ja summereineen. Taskulampun pattereita 13 kpl. Ilmapistooli. Kirjakaapista: S.Harnon kirjoittama Räjäytystöiden käsikirja. Puolustusministeriön teknillisen osaston julkaisema ins.kapt. Lindqvistin laatima Räjähdysaineiden varastoiminen niminen kirja. Muistelmia Leninistä niminen kirja. 2 kpl Imperialisti nimistä kirjaa. Suomen työväen vallankumous -niminen kirja. Kommunistinen manifesti -niminen kirja. Kristillinen kommunismi -niminen kirja. Marxin oppi köyhälistön elämänohjeena -niminen kirja Palkkatyö ja pääoma niminen kirja. Verot vallankumouksen vaikuttimina -niminen kirja. Karl Marxin historiallinen työ -niminen kirja. 2 kpl Kiilan albumeja vuodelta 1937 ja 1938. 1 kpl Eino Yliruusin kirjoittamaa monistettua ja sidottua kirjasta Kapitalismin romahtaessa. 7 kpl venäjänkielisiä kirjoja. Tampereen VSS muodostelmasta annettu henkilökortti n:o 859 Aarne Valkaman nimellä. Pöytäkirja Tampereen Sivistystyöjärjestön marxilaisuuden kerhon kokouksesta 29.4.1941. Keittiön kaapista: Nagan pistoolin puhdistuspuikko. Käärö punaista, vihreätä ja keltaista sähköjohdinta. Käärö mustaa vulganoitua sähköjohdinta. Keittiöstä Reino Tammelundin puserontaskusta: Walther pistooli n:o 224461, cal 7,65, jonka lippaassa 8 kpl panoksia. Parkanon Seurahuoneen lasku herra Tammelundille 18.10. 1942.

15) Tampereen os.tilannekatsaus 10/42. EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin.

16) Seilonen: Vastarintaryhmä. Paluu tekstiin.

17) Tampereen os.tilannekatsaus 11/42. EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin.

Sähköasentaja Eino Mäkisen asunnossa suoritetussa kotietsinnässä (pöytäkirja 50/42, siv. 5) otettiin talteen mm. seuraavia esineitä: Kamarista, senkin päältä: Täytekynä laatikko, jossa itsestään palava savuke imukkeineen. Kamarin kirjakaapista: 1 kpl SNS:n jäsenkortti merkitty Liisa Mäkisen nimiin. 1 kpl Neuvostoliiton uusi perustuslaki. 1 kpl Vankina valkoisen vallan -niminen kirja. 1 kpl Kommunistisen internationalen ohjelma. 1 kpl Kansainvälinen asema ja Kominternin osastojen tehtävät -niminen kirja. 1 kpl Työmiehen talousoppia -niminen kirja. 1 kpl Lenin ja Suomen kysymys -niminen kirja. 1 kpl Johdatusta dialektiseen tutkimusmenetelmään. 1 kpl Vainovuosilta -niminen kirja. 1 kpl Imperialismi -niminen kirja. 1 kpl Kommunistinen manifesti -niminen kirja. 1 kpl Neuvostoliiton talousmaantiede. 1 kpl Palkkatyö ja pääoma -niminen kirja. 1 kpl Napoleon III vallankaappaus -niminen kirja. 1 kpl Marxin oppi köyhälistön elämänohjeena -niminen kirja. 1 kpl Mammuttia etsimässä -niminen kirja. Keittiöstä: 1 kpl Geco pienoiskivääri n:o 801. 35 kpl pienoiskiväärin panoksia. 29 kpl Parabellum pistoolin panoksia. 4 kpl kierrejousia. 2 kpl tinaa. 2 kpl lyijyä. 1 laatikko juotosrasvaa. 2 laatikkoa erilaisia rautanauloja. Pieni vyyhti teräslankaa. Käärö harmaata vulganoitua sähköjohtoa. Käärö mustaa vulganoitua sähköjohtoa. Keittiön kaapista: 1 kpl Ruy pistooli n:o 97020 cal 7,65, jossa 7 kpl panoksia. Kellarista: 1 kpl teräksestä valmistettu kassalipas, joka piilotettuna perunalaarin alle ja joka sisälsi 93 dynamiittinallia ja 3 savukeaikasytytintä tulilankoineen ja nalleineen.

Kirjallisuus näyttää yleensä kiinnostaneen valtiollista poliisia. Niinpä Kerttu Lammin kotietsinnässä (pöytäkirja 54/1942) luetteloidaan takavarikoituja kirjoja seuraavasti: 5 kpl SNS:n julkaisemia kirjasia. 1 kpl Neuvostoliiton uusi perustuslaki. 1 kpl Friedrich Engels: Anti Dühring. 1 kpl Karl Marx: Pääoma. 1 kpl Karl Marx: Filosofian kurjuus. 1 kpl V.I.Lenin Materialismi ja empiriokritisismi. 1 kpl Neuvostoliiton kommunistisen puolueen historia. Kaikkea eivät valtiollisen poliisin miehet kotietsinnöissä löytäneet. Niinpä Taisto Nummen dynamiittipötköt jäivät piilopaikkaansa koskemattomina, kunnes hänen äitinsä löysi ne sodan jälkeen. Kun ne muistuttivat kovin lattiavahaa, jota kaupoissa ei ollut, hän aikoi käyttää niitä tähän tarkoitukseen. Onneksi Taisto ehti kuitenkin hätään eikä lattioiden puunauksesta tällä uudella tehoaineella tullut mitään.

18) Hovioikeuden pöytäkirjat 31.5.1942. Paluu tekstiin.

19) Sama. Paluu tekstiin.

20) Taistelujen tiellä, SKP:n Tampereen piiri, siv. 70. Paluu tekstiin.

21) Kalevi Seilonen, Vastarintaryhmä, siv. 133-136 ja 138-139. Paluu tekstiin.

22) Arvo Lammisen kertomus. KA. Paluu tekstiin.

23) Jukka Rislakki, Maan alla, siv. 91, 1. painos. Paluu tekstiin.

24) Kalle Lahtinen. Poliittiset pidätykset. KA 3E. Paluu tekstiin.

25) Leo Suonpää: Suomi uuteen sotaan. Taistelujen tiellä siv. 68. Paluu tekstiin.

26) EK-Valpo hmp 2106. VA. Paluu tekstiin.

27) Kimmo Rentolan löytämä asiakirja, Moskovan arkistot. KA. Paluu tekstiin.

28) EK-Valpo hmp 4048. VA. Paluu tekstiin.

29) Eeva Viitasen kirjeet. KA 3E. Paluu tekstiin.

30) Kalle Valkama. KA 3E. Paluu tekstiin.

31) Kimmo Rentolan esitelmä SKP:n historiatoimikunnan seminaarissa 1992. KA. Paluu tekstiin.

32) Jorma Johteisen hmp 3744. EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin.

33) Jorma Johteista koskevat asiakirjat. KA. Paluu tekstiin.

34) EK-Valpo hmp 3744. VA . Paluu tekstiin.

35) Salomaan muistelmat. KA. Paluu tekstiin.

36) Kenen joukoissa seisot, siv.368 ja 372. Kimmo Rentola jakaa tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot rintamalinjan toisella puolelle menneet kommunistit heille annettujen tehtävien mukaan kolmeen ryhmään ja ihmettelee, että Arvo Viitanen valittiin puhtaaseen sotilaalliseen tiedusteluun valittuun ryhmään. Ihmettelyyn on aihetta, sillä Viitanen oli jo 40-vuotias ja julkisessa poliittisessa toiminnassa arvostettu johtohenkilö. Paluu tekstiin.

37) EK-Valpo, kot.245. Viitase hpm VA. Arvo Viitasen, kuten muidenkin sodan aikana liittoutuneitten hyväksi toimineiden kuolintapojen kirjaamisessa paistaa läpi tietty "häveliäisyys": raakoja pahoinpitelyjä peitellään. Viitanen pudotettiin Ikaalisiin 9.9.43 ja tapettiin vasta seuraavana päivänä tavalla tai toisella. Paluu tekstiin.

38) KA, 3E. Eeva Viitasen kirjeet. Paluu tekstiin.

39) Tampereen RO:n päätös 19.2.1947. Ajankohdan lehtileikkeet,KA. Kenttäoikeudessa olivat todistajina kuullut sorvaaja V.Ahonen, putkiasentaja T.Suoniemi ja autonkuljettaja V.Viitanen kertoneet nähneensä Kalle Valkamassa kaksi luodinreikää. RO:ssa he toistivat lausuntonsa ja kertoivat, että he ruumista tarkastaessaan olivat todenneet mm. sellaisia ruhjevammoja, jotka viittasivat siihen, että Kalle Valkama oli lisäksi joutunut raa'an pahoinpitelyn uhriksi. Piirilääkäri Alopeuksen lausunto, jonka perusteella todistajat tuomittiin, ei ollut yksiselitteinen, sillä hän "piti mahdollisena, että toinen luoti on mahdollisesti voinut lävistää kaulan, joka avaustilaisuudessa oli siksi paljon mädäntynyt, että pää oli ruumista käsiteltäessä irtaantunut". Myös toinen asiantuntija, dos. S.A.Erkkilä piti mahdollisena sitä, että ruumiin oli saattanut lävistää toinenkin luoti. Paluu tekstiin.

40) Kimmo Rentola, Kenen joukoissa seisot, siv. 368 ja 372. Paluu tekstiin.

41) Jorma Johteisen kansio, KA. Järjestöjen edustajat keräsivät sodan jälkeen runsaasti todistajalausuntoja henkilöiltä, jotka olivat olleet yhteydessä Jorma Johteiseen sekä Valpon selleissä Helsingin Ratakadulla että Turun valtiollisen poliisin putkassa. Samaan aikaan Turun putkassa sähkötysyhteydessä Johteiseen ollut Edit Ranta kuvaa yksityiskohtaisesti Johteisen kuolemaan johtaneet tapahtumat. Kun Ratakadulla pidätettynä ollut Kyllikki Hämäläinen tiedusteli sodan jälkeen kuulustelijaltaan kapteeni Tauno Erjolalta Johteisen kuolintapaa, oli Erjola vastannut, että Johteinen hirtti itsensä jalkarätteihin! Itsemurha hirttämällä olikin sodan aikana sekä ohranan että päämajan valvontaosaston miesten suosituin selitys pidätettyjen outoihin kuolemiin. Erjolan vastaus kuvastanee osaltaan näissä joukoissa vallinnutta henkeä. Paluu tekstiin.

42) Jorma Johteisen hmp 57 EK-Valpo VA. Pidätyksen suorittanut valtiollinen poliisi joutui luovuttamaan Johteisen päämajan valvontaosastolle, joka ensin kuulusteli Johteista Helsingissä, mutta luovutti hänet 10.5.44 Turun alatoimistolle kovempaa "jynssäämistä" (kuulustelijan sanonta) varten. Johteinen tiesi koko ajan olevansa kuolemaan tuomittu, mutta häneltä ei ilmeisesti saatu tietoja toimistaan Helsingissä (Päämajan valvontaosaston arkistoja ei ole löydetty), jossa hän toimi mm. Yrjö Leinon yhteysmiehenä. Myös hänen radistinsa jäi paljastumatta. Paluu tekstiin.

43) Jukka Rislakki: Maan alla, siv.152. Paluu tekstiin.

44) Erkki Salomaan julkaisemattomat muistelmat. KA. Paluu tekstiin.

Takaisin alkuun