Luku 11

Puna-armeijan kaukotiedustelu Tampereelle

11.1 Kommunistien asenne tiedustelutoimintaan ; 11.2 Espanjan luutnantti, vaitelias hämäläinen ; 11.3 Sodan etsityin mies Tampereella ; 11.4 Arvo Lamminen Laakson tueksi Tampereelle ; Viitteet

11.1 Kommunistien asenne tiedustelutoimintaan

Takatalo oli viettänyt kuukauden "kaartilaisen kesälomaa" Tottijärvellä, Kurussa, Parkanossa ja Aitolahdella ja palannut sitten kesäkuun lopulla Ylöjärvelle. Ja siellä Laakso oli saanut yhteyden häneen.


Raholan mökki

Eino Laakson ja hänen radistinsa eräs turvapaikka sijaitsi Raholassa pienessä mökissä (viereinen kuva). Mökki on yhä pystyssä. Sitä emännöi Aune Talola (alla), joka vielä 1990-luvun alussa muisteli sota-ajan jännittäviä tapahtumia.


Reino Tammelundin käsitys on, että tämä turvapaikka eräältä osin ratkaisi, että Eino Laakso säilyi koko sodan ajan vapaana, vaikka ajojahti ajoittain oli todella kova. Aune Talola, vaikka oli ollut kommunistien salaisessa toiminnassa mukana, ei ollut kuulunut siihen väkeen, jota ohrana aktiivisesti seurasi. Siksi turvapaikan valinta oli - osin sattuman tuloksena erittäin onnistunut.

Takatalo kertoi myös heti alkajaisiksi, että Laakso on tullut Tampereelle tiedustelutehtävissä eikä hän tule puuttumaan tamperelaisten kommunistien sodanvastaisiin toimintoihin.

Itse asiassa kommunistien mukaanvetäminen sodanaikaiseen tiedustelutoimintaan oli periaatteellinen kysymys, joka aiheutti ristiriitoja vielä siihen aikaan toimineessa puoluekeskuksessakin. Perinteisesti puoluetta ei haluttu sekottaa "vakoiluun", josta Neuvostoliiton vastaiset voimat Suomessa kommunisteja olivat pitkin 1920-ja 1930-lukua syyttäneet.

Tältä kaudelta periytynyt puolueen kielteinen kanta vakoiluun oli täysin perusteltu ja ymmärrettävä. Toisen maailmansodan oloissa, maailmanlaajuisen fasismin vastaisen taistelun puitteissa tilanne oli kuitenkin toinen.

Viime aikaisten tutkimusten mukaan Yrjö Leino, joka kannatti tiedustelutoiminnan hoitamista, sai harvalukuisessa puolueen johtoryhmässä ylivallan ja niin sodanaikainen tiedustelutoiminta tuli osaksi kommunistien maanalaista työtä. Sitä se oli Tampereellakin. Tokko kuitenkaan Leinon välittömästä vaikutuksesta. Tamperelaisten tehtävänä oli luoda tiedottajaverkostoa, joka seurasi mm. saksalaisten joukkojen kulkua Tampereen kautta. Tammelundin yhdysmiehenä tässä toimi mm. eräs sosialistiseen työläisyhdistykseen (SDP) kuulunut vasemmistolainen, jonka työpaikka oli lähellä rautatieasemaa ja joka oli siellä johtavassa asemassa.

Niinikään pyrittiin pääsemään sotatarviketehtaisiin, mm. Tampellaan, josta Laakso vanhojen yhteyksiensä avulla sai paljon tietoja.

Annettujen ohjeiden mukaan Reino Tammelund löysi omakotitalon, jossa tapasi kohteena olevan rautatieläisen vaimon.

Kyllä siinä varmaan pari tuntia vierähti, mutta palatessaan Tammelund saattoi kertoa Laaksolle, että yhteys oli solmittu.

Erään kerran Epilän harjulla tavattaessa Laakso opetti Tammelundille laulun kolmesta tankkimiehestä. Se oli silloin ilmeisesti uusi ja neuvostosotilaiden suosima sävel.

Eräänä lenkkinä nuorten järjestämässä tiedustelutoiminnassa oli Taisto Nummi, joka yhdessä Tammelundin kanssa oli räjäytystöiden alkajaisiksi kokeillut saksalaisen itsellään palavan savukkeen Junon mahdollisuuksia "aikasytyttimenä" tuhoamalla armeijan auton talvella 1942.

Taisto oli sotilaskoulutukseltaan radisti, mutta sai usein lomia. Hän joutui toimimaan sekä rannikkotykistössä että laivastossa ja sai siten ensiluokkaisia tietoja monista saksalaisia koskevista asioista, mm. sotilaskalustojen ja joukkojen kuljetuksista. Näistä kaikista toimitettiin tietoja Tampereelle myös kirjeitse. Taiston ja Tammelundin kirjeitten välittäjänä toimi Sirkka Lehtinen. Salakirjoitusmenetelmät olivat itse kehiteltyjä, kuten aikasytyttimetkin, ja erään kerran "näkymätön muste" olikin muuttunut näkyväksi. Onni onnettomuudessa: kirje ei ollut mennyt sensuurin kautta. (Viite 1)

Eräässä vaiheessa nuorisoryhmän tultua jo pidätetyksi pojat, Reino ja Taisto, joutuivat päämajan valvontaosaston ristikuulusteluun, Taisto siinä vaiheessa sotilaskarkurina, mutta tehtäviensä vuoksi ilmeisesti pahoin epäiltynä ja jo raskaat kuulustelut läpikäyneenä. Reinolla oli ollut pidätyshetkellä lompakossaan toisen salakirjoituksen avain, mutta ohranat eivät olleet kiinnittäneet siihen huomiota. Eikä yhteys selvinnyt tässäkään tilanteessa.

Takaisin alkuun


11.2 Espanjan luutnantti, vaitelias hämäläinen

Jalkinetyöläinen Eino Johannes Laakso, synt. 30.10.1907, oli liittynyt nahka- ja kumityöväen ammattiosaston jäseneksi jo 1.2.1924. Ohrana pani muistiin hänen liittymisensä työväen opintoyhdistyksen jäseneksi 17.9.1929.

Ensimmäisiä ohranan tiedustelutietoja Eino Laakson liittymisestä kommunistien toimintaan esiintyy etsivän keskuspoliisin asiamiehen raportissa 7.1.1932, jossa kerrotaan Eino Laakson olleen mukana Suomen kommunistisen nuorisoliiton aluesolun n:o 2:n kokouksessa, jolloin uutena jäsenenä liittoon oli liittynyt myös Onni Nordling, 'Olavi Noro'. (Viite 2)

Sen jälkeen Tampereen ohrana oli huolestuneena pannut merkille, miten pula-ajan työttömien hyväksi toiminut huoltotoimikunta oli kommunistien miehittämä. Vaikka kysymys oli valtiollisesta toimikunnasta, kaikki sen jäsenet olivat kommunisteja, ohranan tiedottaja huokaa, eikä suotta. Toimikuntaan kuuluivat Eino Laakso, Sulo Lindholm, Martti Vilenius, Eino ja Jorma Johteinen, Paavo Niiniviita ( piirikomitean jäsen) ja Bernhard Lindell.

Eino Laakso kunnostautui Tampereella, ohranan rekisterin mukaan nimenomaan monissa käytännön tehtävissä. Hän oli Punaisen Avun, vankien hyväksi toimineen järjestön toiminnanjohtaja vuodesta 1934, kunnes katosi Tampereelta seuraavana vuonna.

Eino Laakso ilmestyi ohranan kirjoihin seuraavan kerran vasta 7.2.1939, jolloin hän tuli Espanjan sisällissodasta tasavaltaa puolustaneen joukon mukana takaisin Suomeen ja Helsinkiin Baltic-laivalla.

Jo seuraavana päivänä hänet pidätettiin "valtiopetoksen valmistelusta epäiltynä" ja kuljetettiin Tampereelle valtiollisen poliisin kuulusteluihin. Miten Espanjan laillisen tasavallan puolustaminen liittyi valtiopetoksen valmisteluihin Suomessa? Kuulustelut kestivät yli kaksi viikkoa. Niissä ilmeni, että Eino Laakso oli tullut Espanjaan puolustaakseen laillista tasavaltaa 7.4.1937.

Valtiollisen poliisin oli vaikea löytää tästä luettelosta valtiopetokseen viittaavia valmisteluja Suomessa, joten pöytäkirjan päätteeksi merkittiin Laakson varsinaiset synnit:

TKT:n jalkapallojoukkoue

Sodan aikaan Tampereen etsityimmäksi mieheksi nousseen Eino Laakson ura oli monipuolinen. Hän lähti Neuvostoliittoon 1930-luvun puolivälissä ja sieltä Espanjaan, jossa kunnostautui partisaaniluutnanttina sisällissodan tasavaltalaisarmeijassa. Hän oli myös urheilumies, pelasi jalkapalloa TKT:ssa, takarivissä toinen vasemmalta.


Erittäin raskauttavana pidettiin sitä, että Laakso oli toiminut Tammisaaren pakkotyölaitoksessa vankien nälkälakon aikana kuolleen tamperelaisen poliittisen vangin Pauli Tuomirannan (kuoli 5.2.1933) hautajaisten järjestäjänä. (Viite 3)

Kuulustelut valuivat hiekkaan. Ne eivät antaneet mahdollisuuksia pitäviin syytetoimiin, vaikka Suomen lait olivatkin hyvin herkkiä kommunistien "valtipetoksillisille" toimille.

Mutta valtiollinen poliisi ei hellittänyt. Laaksoa seurattiin tarkkaan. Hän herätti henkiin urheiluseura Tampereen Visan keväällä 1939 ja valittiin vuoden 1940 vuosikokouksessa seuran puheenjohtajaksi, toimi palloilujaostossa ja jalkapallojoukkueen johtajana.

Työväentalon konserttisalissa pidettiin 22.11.1940 Visan 40-vuotisjuhla, jonka pääsieluna oli Eino Laakso, raportoi ohrana. Tämän juhlan avulla vasemmistolaiset saivat julki omia äänenpainojaan silloisessa urheilupolitiikassa, jossa tuntui jo lähestyvän uuden sodan maku. (Viite 4)

Ohrana epäili Laaksoa monesta asiasta, ei tiennyt kuitenkaan, että hän oli viimeinen sodanedellisen ajan puolueen piirivastaava, mutta vei "turvasäilöön" heinäkuussa 1941.

Takaisin alkuun


11.3 Sodan etsityin mies Tampereella

Seuraava virallinen tieto Tampereelle tuli Laakson palaamisesta kotiseudulleen valtiollinen poliisin pääosaston kiertokirjeessä 14.8.1942, jossa kerrottiin, että Turussa pidätetty desantti Elis Gäsström oli saapunut Suomeen 12.6.1942 samassa lentokoneessa kuin Eino Laakso.

Valtiollinen poliisi ja päämajan valvontaosasto askartelivat pitkään Laakson mukana tulleen toisen miehen, radistin, tunnistamiseksi. Vihjeitä saatiin, kun radisti pääsi karkaamaan Koivistokylässä Fanny Hällströmin talosta ikkunan kautta 13.12.1943 poliisien suorittaessa rutiinitarkastusta. Saaliiksi jäi kuitenkin radio. Vihjeitä saatiin myös toisilta kiinni jääneiltä desanteilta eri puolilla maata. Lopullisesti radistin nimi paljastui suomalaisille viranomaisille vasta sodan jälkeen.


Laakson radisti "Kalle" (Roy Mäkelä) asusti mm. Koivistonkylässä Hällströmien talossa. Hän oli huoneessaan myös joulukuun 13. päivänä 1943 kun poliisit tulivat taloon suorittamaan tarkastusta. Mäkelä pääsi kuitenkin karkuun ikkunan kautta.


Tästä samasta kulmahuoneesta tapahtuivat radiolähetykset säännöllisesti. Kalle, radisti, asui täällä vakinaisesti syksystä 1942 lähtien. Joskus myös Eino Laakso pistäytyi. Talo sijaitsi siihen aikaan ison peltoaukeaman keskellä eikä lähistöllä ollut juuri muita taloja. Se oli kuitenkin ohranalle tuttu, sillä juuri täällä pidettiin vielä 1941 kesällä jo 1940 joulukuussa lakkautetun SNS:n kokous, johon kansanedustaja Cay Sundström tuli puhumaan ja jonka tilaisuuden ohrana hajotti.

Liisa Hällström ja hänen äitinsä olivat tietysti tietoisia, mitä talossa tapahtui. Joskus miehet lähettivät hänetkin tiedusteluretkille Pohjois-Suomeen asti.

Kun poliisit sitten huomasivat, että joku oli lähtenyt huoneesta karkuun ja radiolähetinkin löytyi, niin paikan täyttivät tuossa tuokiossa päämajan valvontaosaston miehet.

Valtiollisen poliisin pääosasto oli jo Turussa saatujen kuulustelutietojen perusteella kuvannut 'Kallen' n.19-20 -vuotiaaksi, 170 sm pitkäksi, vaaleaksi, ruskeasilmäiseksi pojaksi, joka puhuu englantia, venäjää ja suomea.

'Kalle' oli amerikansuomalainen Roy Mäkelä, joka oli syntynyt Detroitissa USA:ssa 1921 ja tullut vanhempiensa mukana Neuvostoliittoon. Jos ohranat olisivat olleet kotietsinnässä tarkempia, he olisivat löytäneet Liisa Hällströmin piirtämän kuvan piippua polttelevasta radistista, joka Liisalla on vielä tallella.

Liisa sai pitkien kuulustelujen jälkeen Turun hovioikeudessa 12 vuoden tuomion, muiden, hänen sisarensa, äidin ja talossa asuneen Aku Lehtelän, Laakson avustajan, tuomiot vaihtelivat 5-8 vuoteen.

Eino Laakson ja hänen radistinsa löytämiseksi toteutettiin Tampereella vielä yksi suuri takaa-ajo -operaatio. Laakso ja hänen radistinsa olivat 14.4.1944 tulossa polkupyörillä Tampereelta Viinikan kohdalla, kun he joutuivat poliisin kolmimiehisen partion pysäyttämiksi.

Heiltä tiedusteltiin henkilöllisyyspapereita, jotka olivat tietysti kunnossa. Radisti oli Toivo Armas Kivelä ja Laakso papereittensa mukaan Urpo Olavi Laukko. Tilanne olisi selvinnyt ilman välikohtausta, mutta eräs poliiseista tokaisi:

Silloin alkoi tapahtua.

Toinen miehistä, Toivo Kivelä eli 'Kalle', ampui kostaapeli Adolf Vaittista vatsaan ja molemmat lähtivät juoksemaan Härmälään päin. Konstaapeli Tauno Kovasiipi ampui heidän peräänsä, mutta ei osunut. Takaa-ajajat yrittivät vielä tavoittaa heidät, mutta eivät onnistuneet. Miehet katosivat Koivistonkylän metsään.

Seuraavana päivänä osallistui alueen haravointiin 150 miestä. Koko Koivistonkylä etsittiin talo talolta, mutta miehiä ei löydetty. Heidän kiinnottamisestaan tai vihjeistä luvattiin 70 000 markan palkinto, mutta sekään ei tuottanut tulosta.

Mutta toisen polkupyörän telineeltä löydettiin jälleen radiolähetin. Se oli jo toinen menetys lyhyean ajan sisällä.

Talolan mökki Raholassa oli siihen aikaan myös rauhallinen paikka. Lähellä oli vain pari muuta taloa. Metsän laidassa oli liiteri, jonka vintissä oli miesten piilopaikka. He olivat Raholassa joskus kaksin, mutta yleensä Laakso käytti tätä paikkaa yksin.

Aune Talolan vanhempi sisar asui Pispalassa Haapaniemen talossa, ja tätä kautta hän tutustui Tammelundin Selmaan, jonka avulla Laakso sitten löysi turvapaikan. Pispala oli muutenkin tuttu paikka Aunelle, joka toimi siellä aikanaan järjestönuorissa. Siihen aikaan tehtiin veneretkiä Ala-Pispalan rannan lähellä sijaitsevaan Lehtisaareen, jossa kävi porukkaa paljon. Ennen sotaa Aune Talola liittyi myös kommunistiseen puolueeseen.

Ruoka-apua saatiin jonkun verran Suoniemeltä, maalta, jossa Aune Talolan äidin veli asui. Hän toteaa, ettei paljon tiennyt miesten toimista, "se oli parempi niin". Kuvaavaa tiukalle salassapidolle oli, että Eino Laakson veli Leo Laakso oli Kumiteollisuudessa yhteydessä Aune Talolaan, mutta ei tiennyt, että hänen takaa-ajettu veljensä asuu työtoverin luona. (Viite 5)

Sodan jälkeen toimitti Liisa Laakso Kansan Arkistoon Laakson ja Mäkelän käytössä olleen radiolähettimen. Purettaessa sitä lokakuussa 1992 pienestä pahvisesta matkalukusta, osoittautui, että se oli amerikkalaista valmistetta. Mutta morse-avain oli osin itse tehty. Sen korvaavaksi tarkoitettu avain jäi valtiollisen poliisin haltuun Reino Tammelundin kotitarkastuksen yhteydessä.


sodanaikainen radiolähetin

Eino Laakson viimeinen radio, amerikkalaista alkuperää, kuuluu nykyisin Kansan Arkiston kokoelmiin. Kuvassa sitä tarkastelee sodanaikainen desantti Väinö Niilo-Rämä, jolla itsellään oli aikoinaan venäläisvalmisteinen lähetin.


Takaisin alkuun


11.4 Arvo Lamminen Laakson tueksi Tampereelle

SKP:n sodanedellisen piirivastaavan Arvo Lammisen tie Köyliön keskitysleiriltä ja Pärmin pataljoonasta takaisin Neuvostoliiton kautta Tampereelle oli erilainen kuin Eino Laakson. Hän saapui Köyliöön eri tavalla kuin muut. Lamminen ehti saada palvelukseen astumismääräyksen, mutta ei noudattanut sitä. Hän piileskeli jonkin aikaa, kunnes joutui kiinni. Näin hän tuli Köyliön kiireesti rakennetulle keskitysleirille myöhemmin. (Viite 6)

Myös Pärmin pataljoonassa rintamalla Lamminen joutui erilleen siitä joukosta, joka oli ilmeisesti hyvin suppea ja joka suunnitteli siirtymistä rintaman toiselle puolelle. Sodan jälkeen kirjoittamassaan kertomuksessa näistä ajoista, hän toteaa havainneensa, että muilla oli jotain "keskinäistä touhua", josta hänelle ei puhuttu. Kun hän kysyi Eino Laaksolta, mitä nyt pitäisi tehdä, Laakso ei vastannut. (Viite 7)

Tämän eriseuraisuuden voi ymmärtää kommunistien ankarien maanalaista työtä koskevien sääntöjen noudattamisena. Mutta takana oli myös ristiriitoja ja mielipide-eroja siitä, mitä tuossa tilanteessa piti tehdä.

Erkki Salomaa on kertonut, että Pärmin pataljoonan kommunistit olivat rintamalle lähtiessään Riihimäellä rakentaneet sisäistä yhdysmiesverkkoaan. Tässä yhteydessä oli päätetty, ettei rintaman toiselle puolelle siirrytä, ellei tilanne luo sellaista pakkoa, vaan pysytään Suomen armeijan mukana.

Aivan viime vaiheessa tämä linja muuttui ja ratkaisu jäi jokaisen henkilökohtaisen harkinnan varaan. Tämä viesti ei sitten ehtinyt esim. Erkki Salomaan joukkueeseen, josta rintaman revettyä olisi voinut helposti vaihtaa puolta. (Viite 8)

Mutta rintamatilanne saneli kuitenkin omat sääntönsä. Lamminen ehti olla etulinjassa kolme päivää, kun puna-armeija aloitti hyökkäyksen 17.9.41. Siinä tilanteessa mm. Lamminen ja Paavo Mendelin siirtyivät toiselle puolelle.

Tätä vaihetta Lamminen on kuvannut kotiväelleen sodan jälkeen yksityiskohtaisesti. Kolmena ensimmäisenä päivänä hän oli harrastanut lähinnä pilkkaan ampumista erääseen koivuun. Hän kaivoi itselleen syvän poteron. Kun venäläiset hyökkäsivät, hän painautui poteron syvimpään nurkkaan. Sen yli harpannut puna-armeijalainen oli heittänyt käsikranaatin, mutta Lamminen ei ollut haavoittunut.

Kun ammunta siirtyi kaueammksi, Lamminen nousi ylös ja lähti kulkemaan eteenpäin. Pian hän näki joukon puna-armeijalaisia, jotka puhuivat vilkkaasti kehän muotoisessa ympyrässä päät yhdessä. Lamminen nosti kätensä ja tönäisi erästä sotilasta kyynärpäällään selkään. Sotilas huitaisi kädellään vastaan ikään kuin merkiksi, ettei saa töniä. Töniminen jatkui ja lopulta sotilas kääntyi. Siten Lammisesta tuli sotavanki.

Seuraavana päivänä vankeja ryhdyttiin kuljettamaan Petroskoihin. Kun lopulta noin 40 miestä Pärmin pataljoonasta päätyi samaan paikkaan, miehet vietiin Sorokkaan, Belomorskiin. (Viite 9)

Näin suomalaiset kommunistit, jotka eivät hyväksyneet sotaa Neuvostoliittoa vastaan fasistisen Saksan rinnalla, joutuivat ratkaisemaan oman asenteensa jatkoon: heillä oli mahdollisuus liittyä taisteluun yhdistyneitten kansakuntien rintamassa Saksaa ja sitä tukevia voimia vastaan. Kaiken koetun perusteella, viimeksi kyyditykset keskitysleirille, ei ole ihmeteltävää, että puna-armeija sai suomalaisista kymmeniä uusia vapaaehtoisia fasisminvastustajien riveihin.

Tehtävistä sovittiin jo Sorokassa. Alkuvaiheissa oli mukana SKP:n Neuvostoliitossa olevan johdon jäseniä. Lamminen kertoo tavanneensa mm. Otto Ville Kuusisen ja Adolf Taimen. Myös puna-armeijan kenraali Akseli Anttila oli mukana neuvotteluissa. Tässä vaiheessa Lammiselle kerrottiin, että hän voisi tavata Neuvostoliitossa asuvan veljensa Lauri Lammisen, mutta se ei kuitenkaan onnistunut.(Viite 10)

Kuten monissa Suomessa ilmestyneissä teoksissa on kerrottu, Pärmin pataljoonasta puna-armeijaan siirtyneet suomalaiset joutuivat perusteelliseen tiedustelukoulutukseen Moskovan lähelle. Vaikka jotkut lähtivät koulusta aiemmin, kuten mm. Eino Laakso, kesti koulutus aina lokakuuhun 1942 asti.

Oppitunnit alkoivat klo 8 aamulla ja päättyivät klo 19. Rankan opiskelun keskeytti ainoastaan tunnin lounastauko. Ohjelma käsitti radioliikenteen opiskelua, sähkötystä ja sen vastaanottoa, radiotekniikkaa, tiedustelutoiminnan sääntöjä ja siihen liittyviä tekniikkoja, salakirjoituksessa käytettävien peitekielien käyttöä jne. Ennen lähtöä Suomeen piti käydä kokeilemassa miten laskuvarjohyppy onnistuu. Yksi koehyppy koneesta riitti.

Sitten olivat vuorossa puna-armeijan kaukotiedustelun tehtävät Tampereen seudulla: tietoja Tampereen varuskunnasta, armeijan varikoista, sotataviketeollisuudesta ja niiden tuotantomääristä. Eino Laakso oli kaksikosta johtavassa asemassa ja lisää tehtäviä tulisi hänen kauttaan.

Arvo Lammisen hermot olivat varmasti kireällä, kun hän joutui tekemään kolme lentoa Tampereen seudulle ennenkuin vasta neljännellä pudotus joulukuiselle valkoiselle metsäseudulle toteutui.

Joulukuun 3. päivänä Laakson piti olla vastassa Ikaalisten pitäjän Kyrösjärven itäpuolella, merkkinä kolme nuotiota. Merkkivaloja ei ollut, ei pudotettu.

Seuraavana iltana hän oli jälleen matkalla, merkkinuotioita ei näkynyt. Ei hyppyä tuntemattomaan.

Joulukuun 5. päivänä taas uusi yritys, ensin kolme muuta miestä Helsingin seudulle, mutta vastaanottajaa Ikaalisissa ei nytkään löytynyt.

Suomen itsenäisyyspäivän lennolla 6.12.1942 Lamminen oli yksin. Vaikka nuotioita ei nytkään näkynyt, hänet pudotettiin klo 22.

Putoamispaikka oli kaukana sovitusta, Hämeenkyrössä lähellä Lavajärveä. Löytämistään tavaratorpedoista hän otti mukaansa radiolaitteet ja rahat ja lähti seuraavana päivänä kävellen Tampereelle. (Viite 11)

Enää ei saada tietoa, miksi Lamminen tarvitsi näin monta harjoituslentoa ennen kuin pudotus toteutettiin. Oliko lentäjä harhautunut paikasta jokaisella kerralla? Emme tiedä edes, oliko Laakso Ikaalisissa, kuten hänen piti olla. Miehille oli kuitenkin sovittu tapaamisajat ja paikka ja jatkossa yhteistyö sujui vaikeat olosuhteet huomioon ottaen hyvin. Yhteinen tiedustelutoiminta eteni nuottien mukaisesti. (Viite 12)

Lamminen asui useammassa paikassa, ensin kotonaan. Sitten oli vuorossa Alma Rantanen Koljontiellä. Huhtikuun lopussa Lamminen muutti Olga Liutulle Mutkakadulle. Kesää 1943 hän vietti Näsijärvellä, jossa tukikohtana lienee ollut jonkun tuttavan kesämökki. Syyskesällä Lamminen asui omalla mökillään Särkijärvellä ja sen jälkeen Elma Salosella Teljonkadulla.

Lammisen tiedottajat, jotka kaikki olivat varsin tunnettuja kommunisteja, mutta välttäneet pidätykset, pystyivät järjestämään monipuolista tiedustelutoimintaa sotatarviketeollisuudesta rautatiekuljetuksiin ja hyvinkin kaukaisille paikkakunnille ulottuviin kohteisiin. Pisimmät tiedonhankintamatkat Ouluun, Kemiin ja Rovaniemelle annettiin Fanny Ylänteen suoritettaviksi.

Muut Lammisen tiedottajat olivat hänen oma vaimonsa Helmi, kommunistisen naisliikkeen veteraani Fanny Kuitunen, hyvissä asemissa sotapalvelussa oleva Bruno Alanko ja peltiseppä Harry Andersson. (Viite 13)

Näin voitaneen sanoa, että Arvo Lamminen suoriutui hänelle annetuista tehtävistä hyvin. Myös sulautuminen maisemaan onnistui. Hänellä oli 42-vuotiaana hieman vanhemman miehen paperit, ja kasvoissa olevan arven peitteeksi hän oli kasvattanut parran. Myös kävelytyyli oli muuttunut köpötteleväksi askeleeksi. Kaikki olisi onnistunut ilmeisesti kommelluksitta ilman kohtalokasta Ikaalisten matkaa huhtikuun puolivälissä 1944.

Puna-armeija muonitti tiedustelijoitaan erilaisilla tarvikkeilla pudottamalla niitä laskuvarjoilla Ikaalisiin. Syyskuussa 1943 olivat Laakso ja hänen radistinsa käyneet hakemassa tavaralähetykset Ikaalisista. Huhtikuun 11. päivänä Laakso pyysi Lammista lähtemään matkalle huhtikuun 16. päivänä, jolloin taas oli odotettavissa lähetys. Lammisen olisi pitänyt hankkia seurakseen toinen mies, mutta hänen avustajansa olivat kaikkia työssäkäyviä ihmisiä, se ei käynyt. Niinpä hän lähti vaaralliselle matkalle yksin. Ja se koitui hänen kohtalokseen.

Päivää ennen hänen lähtöään sattui Viinikassa ampumistapaus, jonka yhteydessä Eino Laakso ja hänen radistinsa olivat jäädä kiinni. Tämä johti tiukennettuihin etsintöihin kaikkialla Tampereen ympäristössä.

Lamminen odotti kevättalvisessa metsässä kylmissään kuusi vuorokautta konetta, teki joka yö sovitut kolme nuotiota, ja vasta viimeisellä kerralla tärppäsi. Mutta paluumatkalla Lamminen joutui pidätetyksi ja heti alkajaisiksi raa'an kidutuksen kohteeksi, josta Jukka Rislakki kirjassaan "Maan alla" on tehnyt yksityiskohtaisesti selkoa.

Lammisen pidätys ei kuitenkaan tukahduttanut Puna-armeijan tiedustelutoimintaa Tampereen seudulla. Se jatkui.

Takaisin alkuun ; Luku 12: Satalukuinen joukko sodanvastustajien kintereillä


Viitteet lukuun 11:

1) Kalevi Seilonen: Vastarintaryhmä, siv. 76-79. Tammi 1974. Paluu tekstiin.

2) Eino Laakson hmp A 3127. EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin.

3) Sama. Paluu tekstiin.

4) Sama Paluu tekstiin.

5) Aune Laakson haastattelu Tampereella. Aune Laakso os. Talola avioitui sodan jälkeen Eino Laakson kanssa, josta myöhemmin erosi. Eino Laakso avioitui sen jälkeen Liisa Hällströmin kanssa. Paluu tekstiin.

6) Liisa Lammisen haastattelu Tampereella. Paluu tekstiin.

7) Arvo Lammisen kertomus. KA Paluu tekstiin.

8) Lammisen kuulustelupöytäkirja, Päämajan valvontaosasto. KA Paluu tekstiin.

9) Oulun suojeluskunnan istst:n sotapäiväkirja syyskuu 1942. Sota-arkisto. Paluu tekstiin.

10) Arvo Lammisen kuulustelupöytäkirja. KA. Paluu tekstiin.

11) Rislakki:Maan alla, siv. 85-86. Paluu tekstiin.

12) Lammisen kuulustelupöytäkirja. Paluu tekstiin.

13) Rislakki, siv. 87-90. Paluu tekstiin.


Lauri Lamminen

oli Arvo Lammisen nuorempi veli, synt. 1904. Hän toimi sosdem. nuoriso-osastossa Tampereella, opiskeli Leningradin yliopistossa 1922-1925 ja palasi Suomeen 1927. Jo seuraavana vuonna hän sai Turun HO:ssa 3 vuoden ja 6 kk:n tuomion. Palasi vapauduttuaan takaisin Neuvostoliittoon 1932. Hän toimi mm. kustannusyhtiö Kirjan toimittajana Leningradissa ja yliopiston dosenttina. Lauri Lamminen osallistui teoreettiseen keskusteluun useissa eri lehdissä Neuvostoliitossa. EK-Valpon arkistossa on ristiriitaisia tietoja hänen kohtalostaan ennen sotaa. Kerttu Nuorteva on kertonut, että hänet olisi pidätetty 1937. Eräät Valpon tiedottajat sen sijaan kertoivat, ettei Lauri Lammista olisi vangittu ja Asta Koivunen kertoi, että hänet oli nähty vapaana Moskovassa talvisodan aikana ja että hän oli puhunut Moskovan radiossa. Valpon toimistopäällikkö Kaarlo Löfving oli tuntevinaan Oulusta lähetettyjen kuolleitten desanttien kuvista erään Lauri Lammiseksi 24.11.1942. Sormenjäljet olivat niin heikot, ettei identifiointia olisi tapahtunut ilman tätä vihjettä, mikä taas viittaa siihen, että Lauri Lamminen olisi ollut saarretuista desanteista se, joka räjäytti itsensä käsikranaatilla. Poliisineuvos Kosti Vasa Rikostutkimuskeskuksesta ilmoitti 4.12.1942, että kuollut laskuvarjomies Väinö Niemi oli täydellä varmuudella todettu Lauri Lammiseksi. Lauri Lammisen hmp EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin.

Takaisin alkuun