Luku 10

Toimintaa liittoutuneiden sodanpäämien puolesta

10.1 Valtiollisen poliisin arvio ja ristivetoa SKP:ssä ; 10.2 Lentolehtisten erilainen alkuperä ; 10.3 Takatalo johtaa nuorisoryhmää vastarintaan ; 10.4 Ihmisjahtia Ruoveden ja Hämeenkyrön metsissä ; 10.5 Räjäytyksien sarja työllistää ohranan ; 10.6 Oliko salaperäinen keskuksen edustaja Yrjö Leino? ; 10.7 Naisten vappujulistus kengän irtopohjan alta ; 10.8 SKP:n ohjelmajulistus kesällä 1942 ; 10.9 Valpon painajaismainen toimintavuosi 1942 ; 10.10 Sananvapauden tiellä pieniä esteitä ; 10.11 Sodanvastaiset mielialat rehottivat ; 10.12 Humanitaarinen toiminta Valpon kiusana ; Viitteet

10.1 Valtiollisen poliisin arvio ja ristivetoa SKP:ssä

Valtiollisen poliisin pääosaston kuulustelija Gunnar Seeve, joka osallistui useisiin sodanaikaisten vastarintatoimien selvittelyihin ja kuulusteluihin ja myös pidätyksiin, joista pidätetyt eivät selviytyneet hengissä, oli mukana Tampereella laatimassa yhteenvetoja eräistä sodanvastaisista toimista.

Vuoden 1942 lopulla paljastuneen merkittävän vastarintaryhmän tutkintapöytäkirjan johdanto-osassa Seeve tiivistää kommunistien toiminnan Tampereella kahteen erilliseen toiminta-alueeseen: laajemmille joukoille tarkoitettuun propagandaan ja sotatoimien vastaisiin tuhotekoihin, sabotaasiin. (Viite1)

Näin Gunnar Seeve kommunistien propagandasta:

Kaikkien kuulustelijoitten oli ilmeisesti sopeutettava tekstinsä sotalakien laatijoitten kuvioihin, jotta ne voitiin luokitella määrättyjä rangaistuksia vaativiin kategorioihin. Siitä syystä tässäkin alkutekstissä oli pakko puhua hieman vanhahtavien kaavojen mukaan "vallankumoukseen tähtäävästä kiihotuksesta", vaikka kaikki todisteet viittasivat vain sodanvastaiseen toimintaan.

Gunnar Seeven käsitys kommunistien sodanvastaisesta toiminnasta Tampereella vuoden 1942 lopulla on oikeastaan melkoinen tunnustus:

Ja sitten mitä tapahtuikaan:

Tämä luutnantti Gunnar Seeven laatima kuulustelupöytäkirja on allekirjoitettu marraskuun 29. päivänä 1942. Valtiollinen poliisi ei tiennyt eikä tullut koskaan tietämäänkään, että Tampereen SKP:n piirissä oli aluksi kiistaa sodanvastaisen toiminnan suunnasta.

Kun viimeisenä sodanedellisenä piirisihteerinä toiminut Espanjan sisällissodan luutnantti Eino Laakso pidätettiin sodan syttyessä, jäi piirikomitean johto ilmeisesti Aili Mäkisen ja Anna Valtosen vastuulle.

Takaisin alkuun


10.2 Lentolehtisten erilainen alkuperä

Tämä kaksijakoisuus heijastui myös puolueen ulospäin suuntautuvassa propagandassa. Osa sota-ajan lentolehtisistä tuli Helsingistä, mutta joitakin kirjoitettiin Tampereella. Ne erosivat toisistaan merkittävästi: toki molemmat samalla asialla, fasistien rinnalla käytävää sotaa vastaan.

Valtiollisen poliisin Tampereen osaston tietoon ei ollut tullut, että Tampereella olisi levitetty kaikkein kovimman laatuisia lentolehtisiä sodan sytttymisestä 1941 kevääseen 1942. Tänä aikana luetteloitiin ainoastaan yhdeksän erilaista lentolehtistä.(Viite 2)

Ne jakautuivat "käsialan" perusteella selvästi kahteen tyyppiin: toiset, enemmistö niistä, oli puoluekeskuksen lähettämiä tekstejä, jotka käsittelivät yleistä linjaa ja laajempia asiakokonaisuuksia. Kolme eri lentolehtistä oli selvästi tamperelaisten omaa tuotantoa.

Niinpä Gunnar Seevenkin mainitussa tutkintapöytäkirjassaan piti turvautua muualla maassa tavattuihin SKP:n lentolehtisiin osoittaakseen miten kovalla linjalla kommunistit toimivat. Itse asiassa näyttää siltä, tyylilajeista päätellen, että sodanvastaisen toiminnan lentolehtiset jakautuivat ainakin kolmeen eri tasoon.

Kovaa linjaa edustivat muualta maasta tavatut ja Seeven em. kuulustelupöytäkirjassa esittelemät kolme erilaista lentolehtistä. Sen mukaan SKP oli välittömästi sodan sytyttyä 24-25.6.1941 levittänyt julistusta allekirjoituksella "Työkansan vapaustaistelun järjestäjät". Tämän yleisluontoisen julistuksen lennokkaat kehoitukset kuuluivat:

Heinäkuussa 1941 levitettiin lehtistä, jossa ennakoitiin jo tulevia fasistiarmeijoiden tappioita. Tässä sanomassa annettiin hyvin kouriintuntuvia ohjeita sodanvastaisen toiminnan järjestämisestä:

Elokuussa 1942 oli Seeven mukaan Turun lähistöltä tavattu monistusvahat kahta julistusta varten. Toisessa niistä otsikolla "Mitä on tehtävä?" annetaan edelleen yksityiskohtaisia ohjeita sodanvastaisesta toiminnasta:

Näitä lehtisiä ei valtiollinen poliisi ollut tavannut Tampereelta, mutta niitä käytettiin taustana syytetoimille. On ilmeistä, että aivan samoin kuin SKP:n Tampereen piirin omista lentolehtisistä heijastui piirin johtohenkilöitten oma suhtautuminen sotaan, myös muissa piireissä toimitettiin vastaavia piirien omia lehtisiä. Näin ollen näyttää siltä, että Helsingissä esim. Veikko Pöystin vaikutus näkyi erilaisina kannanottoina. Sama linja esittäytyi turkulaisten sodanvastaisissa julistuksissa.

Tampereella levitettyjen lentolehtisten joukossa on selvästi muutamia, jotka puoluekeskus on toimittanut. Ne olivat otsikoidut:

Nämä ilmeiset puoluekeskuksen toimittamat lentolehtiset ovat sodanvastaisissa asenteissaan ehdottomia, mutta samalla aivan erilaisia kuin edellä luetellut muualta kuin Tampereelta tavatut julistukset. Ne ovat jopa kirjallisesti tyylikkäitä, tunteisiin vetoavia, mutta kuitenkin asiatietoihin perustuvia. Toukokuussa levitettyssä lentolehtisessä todetaan, että sodan pikainen päättäminen on sotilaiden, työvelvollisten ja kutsuntalaisten käsissä:

Arvioitaessa puoluekeskuksen Tampereelle toimittamien lentolehtisten sanomaa näyttää siltä, että puoluekeskuksen asenteissa sodan vastaisen toiminnan muotoihin oli eroa eteläisten piirien kommunistien julistuksiin verraten. Kehotukset sodanvastaisen toimintaan olivat epämääräisempiä eivätkä niin yksityiskohtaisia kuin jyrkimmissä tavatuissa lentolehtisissä.

Tamperelaisten laatimat lehtiset taas olivat pienimuotoisempia, yleisiä julistuksia ja myös hyvin tunnepitoisia. Yleispoliittisesti ne edustavat kuitenkin SKP:n sodanvastaista linjaa.

Syyskuun 9. päivänä 1941 jaettiin kolmea eri lentolehtistä. Työläisille osoitettu julistus oli retoorinen, mutta pohjautui 1930-luvun fasisminvastaisiin periaatteisiin:

SKP:n Tampereen piirin oma linja ja epäröinti aseelliseen vastarintaan kuvastuu muissa tuona päivänä levitetyissä lehtisissä. Niissä kerrotaan vaikeasta elintarviketilanteesta, vaaditaan uutta hallitusta ja huokaillaan sodan kärsimyksille. Lopuksi todetaan vain:

Vuoden vaihteen jälkeen 15.1.1942 levitettiin jälleen kahta tamperelaisten omaa lentolehtistä. (Viite 5)

Toinen oli otsikoitu: "Vuosi 1941 on päättynyt" ja toisessa kysyttiin "Päättyykö sota vuonna 1942". Nämäkin jatkavat tunteisiin vetoavalla linjalla, puhuvat kirjallista kieltä: "Tuskantäysi on ollut elämä niissä kodeissa, joista miehet, vaimot tai pojat on viety juoksuhautoihin."

Kun ensin on todettu, että "hallitus itse alkoi sodan", vuosi päättyy tunnuksiin:

Vuoden 1942 näkymiä valottavassa lentolehtisessä viitataan länsivaltojen vuoden 1941 lopulla alulle panemiin erillisrauhan tunnusteluihin, Suomen saamiin uusiin sodanjulistuksiin, kun hallitus ei taipunut Englannin ja Yhdysvaltojen välitysyrityksiin ja joutui ottamaan vastaan Iso-Britannian ja sen imperiumiin kuuluneiden maiden sodanjulistukset:

Lentolehtinen päättyy jälleen runollisin äänenpainoin, vakava asia taustana:

Kaunista tekstiä, yritystä vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, joka ei kenties ollutkaan niin toivotonta miltä se yhdenmukaistetun sotapropagandan lomassa saattoi tuntua.

Vaikka mitään todisteita ei ole, näyttäisi siltä, että tekstejä on ollut tekemässä vielä silloin vapaana säilynyt Aili Mäkinen. Anna Suosalokin on ollut käytettävissä, puhumattakaan Elsa Rauteesta, monivuotisesta maanalaisen piirikomitean jäsenestä.

Takaisin alkuun


10.3 Takatalo johtaa nuorisoryhmää vastarintaan

Tampereen sosdem. nuorisoseuran kesäkoti Kuusela Teiskossa muodostui nuorison vastarintaryhmän kokoamisen kannalta ratkaisevaksi paikaksi. Kun seuran toiminta oli tukahdutettu ja Tampereen Työväentalokin sulkenut porttinsa, yhteishenki vain tiivistyi. Kesästä 1941 Kuuselassa tuli usealle kymmennelle nuorelle ikimuistoinen sarja tapahtumia, jotka päätyivät sodan alkutahtien jälkeen hyvin dramaattisiin vaiheisiin.

Myös tytöt kokivat Hitlerin puheen uutisoinnin kesäkuun 22. päivänä järkyttävänä elämyksenä.

Tuona iltana Pellervo Takatalo kokosi neljä-viisi nuorta Kuuselan ullakkokamariin, jossa sitten päätettiin, yksimielisesti, vastarintaan ryhtymisestä. Asiasta käytiin periaatekeskustelu, ja kaikki olivat sitä mieltä, että sotaa fasistisen Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan oli boikotoitava. Myös vastarinnan muotoja hahmoteltiin. Paikalla olivat ainakin Veikko Mäkelä, 'Olavi Noro' ja Reino Tammelund.


Nuoriso-osaston kesäkoti

Tampereen sosdem. nuoriso-osaston aktiivijoukko kuunteli järkyttyneenä kesäkuun 22. päivänä radiouutisia Kuuselassa, Teiskossa, missä seuralla oli kesänviettopaikka. Hitlerin ilmoitus sotatoimien aloittamisesta Neuvostoliittoa vastaan liitossa suomalaisten aseveljien kanssa pohjoisessa aiheutti sen, että jo samana päivänä joukko nuorisoliittolaisia päätti Kuuselassa sodanvastaiseen toimintaan ryhtymisestä. Silloinen Kuusela (ylempi kuva) on nykyisin (alempi kuva) yksityiskäytössä.

Kuusela nykyisin


Tässä ensimmäisessä neuvottelussa oli mukana siis 'Noro', jota Jorma Johteinen keväällä 1940 oli tiedustellut erääksi nuorison iskuryhmän kokoajaksi. Hänen myöhempi kertomuksensa Valpon tiedottajana käsittää hyvin yksityiskohtaisia kuvauksia vastarintaan valmistautumisesta. (Viite 6)

Olavi Noron mukaan Kuuselassa oli käyty keskusteluja räjähdysaineiden hankinnasta. Asiassa oli päädytty siihen, että ne hankitaan murtautumalla niihin koppeihin, joissa kaupunki säilyttää räjähdysaineita. Raporttinsa mukaan hän itse oli kieltäynyt "osallistumasta varkauksiin".

Ruutia Kuuselassa oli tehty itse, ja sen valmistamiseen Norokin oli osallistunut yhdessä Reino Tammelundin ja Veikko Mäkelän kanssa.

Kuuselassa oli sovittu lentolehtisten levittämisestä. Takatalo kertoi,

Takatalon, hänhän oli päivisin työssä, käydessä Kuuselassa, hän oli erään kerran ilmoittanut Norolle ja Tammelundille saaneensa määräyksen, että Kuuselan lähistölle pitäisi rakentaa korsu. Korsua tarvittiin sitä varten, että tuhotöiden jälkeen partisaaniryhmä voisi piiloutua sinne. Myöhemmin Noro ja Tammelund ottivat suunnitteluun mukaan pari muuta miestä, jotka olivat kesää vietämässä Kuuselassa. Maasto oli kuitenkin niin kivistä, että sopivaa paikkaa ei löytynyt.

"Naisten mukaanvetäminen ryhmään alkoi nähtävästi jo Kuuselassa", kertoo Noro. Satu Virtanen ja Sirkka Lehtinen olivat Noron mukaan ensimmäiset, jälkeenpäin tulivat Kerttu Lammi ja Maija Peltola -nimiset henkilöt.

Ensimmäisen lehtisten levityksen jälkeen aloitettiin niiden painatus. Monistuskone, joka saatiin Tammelan kansakoulun luota eräästä asunnosta, vietiin Satu Virtaselle. Tätä lehtistä oli painamassa kuutisen henkeä. Niitä piti Noronkin levittää, mutta se jäi tekemättä, hän tiedonannossaan kertoo, "koska tunsi itsensä haluttomaksi".

Kerttu Lammilla ja Liisa Mäkisellä, joilla - kuten muillakaan - ei voinut olla aavistusta 'Olavi Noron' toimista ohranan vasikkana on paljon muistoja Kuuselan sotakesästä.

Kesällä myös kaikkien tuntemat Tampereen ohranat Vuori ja Valoma vierailivat Kuuselassa. He ajoivat mustalla autolla pihaan. Joku meni sisälle sanomaan pojille, että 'nyt ne tulivat' ja pari miestä, jotka eivät olleet lähteneet sotaan, menivät talon toiselta puolelta ikkunasta metsään.

Ohranat olivat ilmeisesti tulleet katsomaan oliko Kuuselassa asepalvelusta kieltäytyneitä. - Ihme, ettei Takatalo suuttunut, kun ohranat tarttuivat häntä rinnuksista kiinni ja uhkailivat sodan alkuinnostuksen huumassaan. Sekä Kerttu Lammi että Liisa Mäkinen pitivät lentolehtisten levitystä aika stressaavana, mikä oli ymmärrettävää, olihan siinä aina vaarassa joutua kiinni. - "Me kiinnitimme lehtisiä tolppiin Sadun kanssa", sanoo Kerttu, "mutta usein jaoin niitä yksin".

Lentolehtisten levitys ei ollut vaikea kynnys sodanvastaisessa toiminnassa tytöillekään, vaikka jännitystä riitti.

Samaa mieltä on Kerttu. Sabotaasitekojen jo alettua Liisa ja Kerttu muistavat hyvin keskustelleensa mm. mitä kaikkea voisi tehdä ja mihin teot kussakin vaiheessa kohdistettaisiin. Paitsi haitantekoa sodankäynnille, olisi tekoja suunniteltaessa otettava huomioon niiden vaikutus ihmisten mielipiteisiin, tytöt silloin tuumivat.

Syksyllä 1941 pidettiin Takatalon asunnossa Noron kertoman mukaan useita kokouksia, joissa keskusteltiin etupäässä "tyttöjen kouluttamisesta, toverillisesta käyttäymisestä yms.". Mukana olivat "Takatalo, Tammelund, Mäkelä ja minä, sekä naisista Satu Virtanen, Sirkka Lehtinen ja myöhemmin Maija Peltola ja Liisa Mäkinen". Tähän asti oli levitetty vain sodanvastaisia lentolehtisiä. Mutta, Noro kertoo, eräänä sunnuntaina tehtiin kävelyretki Messukylään. Kun palatessa kävi kova tuuli, mentiin hetkeksi hautausmaan aidanviereen suojaan. Täällä Takatalo selvitti, miten voitaisiin vaurioittaa armeijan autoja. "Saatuaan ryhmän suostumuksen näihin suunnitelmiin, jakoi Takatalo seurueen kahteen osaan ja antoi niille tehtävät."

Retkellä oli mukana 14 nuorta, joiden kanssa sovittiin autoihin kohdistetusta tuhotyöstä kahdessa eri paikassa elokuun 1. päivänä noin klo 23. Tämä iskutoiminta toteutettiin suurella joukolla sovittuna yönä ja kohteina oli armeijan autoja.

Takatalolla oli Noron kertoman mukaan paljon aseita, joita hän antoi ryhmän jäsenille. Noro kertoo käyneensä usein tapaamassa Takataloa tämän työpaikassa Gulfin huoltoasemalla, jolloin Takatalo oli näyttänyt myös hallussaan olleita käsikranaatteja, joita sanoi säilyttävänsä työpaikallaan.

Syksyllä 1941 oli pidetty myös sanitäärikurssit.

Ensimmäisenä sotavuotena ryhmä oli saanut hankituksi jo räjähdysaineita, kertoo Olavi Noro tiedonannossaan Tampereen ohranalle:

Retkeily nuorisoryhmän kesken jatkui. Noro kertoo vielä, miten jouluna 1941 tehtiin kävelyretki Koivistonkylään Anna Suosalon asunnolle.

Talvinen retki

Tampereen sosdem nuorisoseuran aktiiveja sodan jo sytyttyä talvisella retkellä jouluna 1941 Anni Suosalon (edessä keskellä) luona Koivistonkylässä. Pellervo Takatalo takana kolmas oikealta. Kuvan otti mukana ollut "Onni Noro", jonka valtiollinen poliisi myöhemmin alisti asiamiehekseen.


Jostakin syystä Noro näyttää unohtaneen Kerttu Lammin, joka myös on tuosta tapahtumasta kertovassa kuvassa, joten oli retkelläkin. Kenties asiaan on vaikuttanut molemminpuolinen karsastus. Kerttu Lammi sanoo, ettei hän koskaan oppinut pitämään 'Noron' makeilevasta esiintymisestä. Uutta vuotta otettiin vastaan Satu Virtasen asunnolla ja silloin oli mukana vielä muitakin, kuten Maija Peltola ja Laila Nummi.

Olavi Noron kertomukset ylietsivä Frans Valoman kirjaamana pitänevät paikkansa. Liisa Mäkinen sanoo, että SKP:n maanalainen piirisihteeri Arvo Lamminen oli aikanaan varottanut Pellervo Takataloa Olavi Norosta, jota epäiltiin ohranan vasikaksi. Takatalo piti kuitenkin Noroa uskottunaan.

Asiakirjoista ei selviä, oliko Noro ollut todella jo aiemmin ohranan asiamies ja jäänyt vain lepäämään. Takatalon ryhmää koskevat Noron kertomukset kirjattiin vasta myöhemmin, ryhmän pääosan tultua jo pidätetyksi.

Saattaa olla, ettei Olavi Noron toiminnalla ohranan asiamiehenä ollut välitöntä vaikutusta nuorisoryhmää vastaan suunnattuihin toimiin. Sen sijaan siitä seurasi joitakin muita pidätyksiä. Mm. Veikko Mäkelä, joka oli jo ehtinyt olla tutkintovankeudessa ja vapautettu lyhyen tuomion kärsittyään, pidätettiin asepalveluksesta Petroskoissa ja passitettiin "turvasäilöön" Karvian keskitysleirille niillä perusteilla, jotka Noro oli Valomalle kertonut.

Takatalo pani poikki suhteet Noroon vuoden 1942 alussa, jonka lähtökohtana oli seuraava Noron itsensä samassa muistiossa kertoma tapaus:

Noro itse sanoo ohranalle muistavansa, että SNS:n "kortisto ja arkisto ovat pakattuna kahteen suurehkoon matkalaukkuun, mutta missä ne ovat piilotettuna, ei ole tiedossani"... Kysymys oli ilmeisesti samoista matkalaukuista, jotka olivat Erkki Salomaan asunnossa, kun etsivä Lauri Vuori tuli hänet pidättämään, mutta ei huomannut suorittaa Salomaan asunnossa kotietsintää!

Myöhemmin, Noron kertoman mukaan, Satu Virtanen oli tullut häneltä pyytämään pois Takatalon antamaa pistoolia ja Suosalon luokse tehdyllä retkellä otettuja valokuvia. Kun Takatalo oli jo tällöin poliisia paossa, kertoo Noro tiedustelleensa Sadulta Takatalosta, ja Satu oli vastannut vain, ettei hänkään tiedä Takatalon olinpaikkaa.

Ensimmäinen merkittävämpi sabotaasi tehtiin jo elokuun 23. päivän vastaisena yönä Tullinaukiolla Puolimatkankadun varrella. Aukiolle oli pysäköitynä tuliteriä amerikkalaisia International -merkkisiä armeijan autoja. Vartioimattomina ne houkuttelivat Kuuselan porukkaa kuin hunaja mehiläisiä. Tapaamisesta sovittiin puolen yön aikaan ja mukaan tulivat Takatalo, Tammelund ja Mäkelä.

Puolustusvoimain ilmoitus vahingoittuneista autoista tuli rikospoliisille 23.8. klo 9.25. Kolmen rikosetsivän voimin suoritetussa tarkastuksessa ilmeni, että kaikkiaan kymmenestä autosta oli sähköjohdot ja tuulettajan hihnat katkaistu ja viety pois virranjakajat. "Kaikista teoille ominaisista seikoista - autoista olisi voitu viedä kalliarvoisempiakin osia - voitiin päästä siihen varmaan johtopäätökseen, ettei teon motiivina voinut olla hyötymistarkoitus, vaan se oli ilmeisesti sabotaasiteko", päättelivät tutkijat. (Viite 7)

Yöllä oli satanut eikä mitään jälkiä tuhotyöntekijöistä ollut jäänyt, ei edes sormenjälkiä saatu. Puolustusvoimain edustaja insinööri Malinen kiinnitti huomiota siihen, että kun turmellut autot ovat amerikkalaisia, saattoivat varaosat niihin "olla viimeiset valtakunnassa".

Näin pojatkin olivat varmaan tekoa tehdessään pohtineet.

Takaisin alkuun


10.4 Ihmisjahtia Ruoveden ja Hämeenkyrön metsissä

Keväällä 1941, sodan uhkan lisääntyessä, olivat miehet monissa Tampereen lähipitäjissä pohdiskelleet pitkään suhdettaan uhkaavaan sotaan: talvisodan jälkivaikutelmat eivät innostaneet uuteen yritykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Jo tammikuussa 1941 oli Hämeenkyrössä Pakulan talossa pidetty kokous, jossa oli 25-30 osanottajaa. Uuno Salomaa puhui ja sanoi, ettei pidä mennä sotaan, jos sellainen syttyy, vaan metsiin. Hän vakuutti, että Neuvostoliiton laskuvarjojoukot tulisivat avuksi tuoden aseita ja räjähdysaineita, joilla voitaisiin räjäyttää siltoja ja rautateitä ja polttaa suojeluskuntataloja. (Viite 8)

Näin siis miehet Valpon kuulustelutietojen mukaan tunsivat kuuluvansa toiseen rintamaan ja odottivat apua liittolaisiltaan, joihin eivät ainakaan suojeluskuntalaiset näyttäneet kuuluvan. Vielä helavalkeilla 11.5.1941 olivat miehet, heitä oli kolmisenkymmentä, samaa mieltä, että sotaan ei lähdetä. Elokuun lopussa, tarkemmin 27.8.1941, monikymmenpäinen suojeluskuntalaisten joukko haravoi Hämeenkyrön metsiä ja löysi seitsemän kaartilaista. Tässä yhteydessä "eräs päätekijöistä", Jooseppi Salomaa jäi myös kiinni ja joutui tiukkoihin kuulusteluihin Tampereen poliisivankilaan.

Kuukautta myöhemmin ohranan Tampereen osaston päällikkö Rydman ilmoitti pääosastolle Helsinkiin, että Jooseppi Salomaa on tehnyt itsemurhan poliisivankilassa 29.9. klo 8.30. Tarkempia selvityksiähän ei kaivattu. (Viite 9)

Mutta Hämeenkyrön metsäkaartilaisista ei tällä selvitty. Päämajan valvontaosasto, valtiollinen poliisi ja paikkakunnan suojeluskuntalaiset saivat palata vielä monta kertaa sodan pitkittyessä haravoimaan Hämeenkyrön metsiä.

Ruovedellä tapahtui vastaavaa suunnittelua. Liikekannallepanon alkaessa kesäkuussa 1941 jäi noin 70 miestä koteihinsa ja piiloutui lähimetsiin. Niilo Salo, joka tästä joukosta jäi kiinni vasta heinäkuussa 1942 Janakkalassa, kertoi hyvin yksityiskohtaisesti Tampereella suoritetuissa kuulusteluissa Ruoveden metsäkaartilaisten alkuvaiheista. (Viite 10)

Niilo Salon tietojen mukaan oli Ruovedellä jo ennen SNS:n perustamista vallalla laajoissa piireissä sodanvastainen mieliala, josta SNS:n suuri jäsenmääräkin kertoo.

Syksyllä 1940 ja keväällä 1941 keskusteltiin miesten kesken mahdollisesta sodan syttymisestä ja yleensä omaksuttiin käsitys, ettei sotapalvelukseen palata vaan mennään metsiin ja odotetaan tilanteen kehittymistä. Salon kuulustelijana toiminut päämajan valvontaosaston etsivä Urho Palo korostaa pöytäkirjassa voimakkaasti omia näkemyksiään sekä Suomen käymän sodan "puolustusluonteesta" että metsäkaartilaisten motiiveista "odottaa kunnes punainen armeija etenee alueille, joilla piileskely tapahtuu".

Niilo Salo itse ei mennyt kutsuntoihin, vaan lähti Tampereelle lääkäriin saadakseen vapautuksen sotapalvelusta. Se ei kuitenkaan onnistunut, sen sijaan hän tapasi Tampereella 7.7 . Pellervo Takatalon. Tällä tapaamisella oli myöhemmin merkittävä osuus Tampereella toimivan vastarintaryhmän paljastumisessa.

Ruoveden metsät haravoitiin lähes tyhjiksi jo vuoden 1941 aikana, vaikka liikkeelle lähtö oli niin hidas, että Valpon Tampereen osastossa ehdittiin sitä harmitella. Kun ensimmäinen ilmoitus Ruovedeltä 5.9.1941 kertoi, että paikkakunnalla epäillään olevan 50-70 miestä metsäkaartissa, niin jo päämajan valvontaosaston lokakuun katsauksessa 1941 kerrotaan, että "Ruoveden metsäkaartilaisten jutussa on suoritettu laajoja tutkimuksia. 64-päisestä joukosta on pidätetty ja tuomittu jo 57." (Viite 11)

Takatalon ja Niilo Salon tapaamisen Tampereella oli välittänyt Salon perhetuttu Martta Pihala, joka oli sanonut Niilo Salolle, että olisi solmittava yhteydet Ruoveden metsäkaartilaisten ja muiden kanssa. Tässä mielessä Pihala lupasi luoda yhteyden Salon ja Pellervo Takatalon kesken. Kuten kommunistien maanalaisessa käytännössä oli tapana, tässäkin tapauksessa sovittiin tunnukset, joilla varmistetan, että oikeat henkilöt tapaavat toisensa.

Tapaamispaikassa Palomäen uimalaitoksella Pyynikillä Salo keskusteli viitisentoista minuuttia Takatalon kanssa. Takatalo oli kysellyt metsäkaartilaisten määrästä ja kehottanut valmistautumaan sodanvastaisiin sabotaasitekoihin ja hankkimaan siihen tarvittavia välineitä. Salon heinä-elokuussa 1942 tapahtuneiden kuulustelujen mukaan Takatalo oli luvannut "räjähdysaineita tuotavan myös desanttiteitse, samoin miehiäkin, joihin sitten on otettava yhteys ja ryhdyttävä heidän kanssaan ja johdolla tuhotöitä suorittamaan".

Tampereen matkan jälkeen Salo oli ollut yksinään lähimetsissä pari viikkoa ja liittynyt sitten Piippulan, Heikkilän, Valkeejärven ryhmään. Sitten Saloa oli "ruvennut pelottamaan Takatalon kertomukset" ja hän oli syyskuussa matkustanut vaimonsa kanssa Turenkiin, jossa piileskeli pidättämiseensä saakka. (Viite 12)

Valtiollinen poliisi ja Päämajan valvontaosasto ottivat tosissaan haasteen yksittäisistä sodanvastaisista tuhoteoista ja metsäkaartien muodostumisesta. Valpon osastopäällikkö Raekallio valisti alaisiaan ja Valpon osastoja tästä sinänsä tärkeästä SKP:n uudesta linjasta muistiossaan 20.11.1941:

Raekallio lainaa vielä SKP:n lentolehtiseksi nimeämäänsä monistetta, jossa annetaan ohjeita sodanvastaiseen toimintaan:

Sodan ensimmäiset uhrit sodanvastustajien joukosta olivat Hämeenkyröstä. Jooseppi Salomaan jo syyskuussa 1941 poliisivankilassa tapahtuneen itsemurhaksi väitetyn kuolemantapauksen lisäksi jatkoa seurasi. Joulukuussa 1941 ammuttiin Eino Ponki ja tammikuussa 1942 Väinö Vettenranta, kummatkin heidän yrittäessään paeta etsimään tulleita poliiseja ja suojeluskuntalaisia, kuten virallinen tieto kertoo. (Viite 14)

Tampereen osaston päällikkö Allan Rydman kertoo katsauksessa 5.1.1942 miten joulukuun 10. päivänä 1941 oli 80-miehinen joukko jäljittänyt metsäkaartilaisia Hämeenkyrössä. Tampereen osastosta oli mukana tässä mieslukuisessa ihmisjahdissa neljä etsivää. Luonnonvoimat olivat kuitenkin Rydmanin kertoman mukaan asettuneet piileskelijöitten puolelle. Tampereen osaston etsivien auto oli juuttunut jo matkan puolivälissä lumikinokseen. Hämeenkyrön suojeluskuntatalolla päätettiin kuitenkin lähteä aamulla uudelleen matkaan metsiä tarkastamaan. Silloinkin oli sankka lumentulo tukkinut autoilta tiet.


Sodanaikainen piilopaikka

Hämeenkyrössä kieltäytyi sotaanlähdöstä vuonna 1941 noin 60 miestä. Pääosa heistä pidätettiin, useita ammuttiin pidätettäessä, mutta joukon johtaja Reino Sjöblom säilyi vaikeista oloista huolimatta sodan loppuun asti. Tämä lato oli yksi lukuisista piilopaikoista.


Mutta eräällä suojeluskuntapartiolla oli sentään onnea. Ponkion kulmalla oli "pihalla ollut talon rakki hälyyttänyt kotiväen sillä seurauksella, että talon poika Eino Edvard Ponki oli juossut ulos suunnaten matkansa läheistä metsää kohti".

Kun partio oli lähtenyt hänen peräänsä, oli Ponki kääntynyt aikoen ampua, "mutta eräs suojeluskuntalainen olikin nopeampi ampuen häntä keskelle sydäntä".

Väinö Vettenranta ammuttiin niinikään kotitanhuvillaan tammikuun 22. päivänä 1942. Hämeenkyrön Tuokkolan kylässä tarkastettiin ensin työmies Erkki Järvenpään torppa. Torpan eteisessä tavattiin täysissä pukeissa pienviljelijä Väinö Vettenranta, jota konstaapeli Raatikainen ryhtyi viemään ulos rinnuksista kiinni pidellen, kuten ajan tapa näytti vaativan.

Raatikainen oli kuitenkin kompastunut, jolloin Vettenranta oli lähtenyt juoksemaan metsää kohden. Paikalla olleen korpraalin ja Tampereen osaston etsivän Väinö Knuusin seis -huudot eivät tehonneet ja niin he "ampuivat varoituslauksen ja kun sekään ei auttanut, kohti".

Vettenranta jäi siihen ja jälkeen päin lääkärin suorittamassa tarkastuksessa "voitiin vain todeta hänet kuolleeksi". Valpon Tampereen osaston katsauksessa väitetään Vettenrannan ampuneen ensin, vaikka häneltä ei löydettykään asetta. Allan Rydman lohduttautuu toteamalla, että "pyssy on voinut Vettenrannan kaatuessa lentää hänen kädestään kauaksikin". (Viite 15)

Henkensä kaupalla kiireesti metsää kohden juosseen Vettenrannan taskusta löydettiin lisäksi myöhemmin kolme kappaletta 7.65 kaliiberin panoksia, joka Rydmanin mielestä - vaikka asetta ei löytynytkään - "tuki saatua käsitystä, että Vettenranta oli itse ampunut ensimmäisen laukauksen".

Ruoveteläisen Niilo Salon pelot eivät siis olleet aiheettomia, kun jo pelkkä sodasta kieltäytyminen saattoi aiheuttaa näin kovan kohtalon.

Mutta metsäkaartilaisten osuus, vaikka vähäinenkin, taistelussa liittoutuneitten sodanpäämäärien puolesta ei Pohjois-Hämessä päättynyt näihin surmanlaukauksiin.

Tampereen osaston etsivä Väinö Knuuskin joutui vielä myöhemmin osoittamaan tarkkakätisyyttään ihmismetsästyksessä.

Takaisin alkuun


10.5 Räjäytyksien sarja työllistää ohranan

Tammikuun 16. päivänä, tyypillisenä talven pakkaspäivänä Valtiollisen poliisin miehet tulivat Pellervo Takatalon työmaalle Gulfin bensiiniasemalle.

Sekä pidättäjät että pidätettävä olivat vanhoja tuttuja, Takataloa oli kuulusteltu jo Työläisrintamamiesten toimintaan osallistumisesta syksyllä. Talvisodan pahimmissa taisteluissa Summassa, Kannaksella, tulikasteensa saanut Takatalo näytti alistuneen tilanteeseen, kun ohranat lähtivät saattamaan häntä kotiinsa kotitarkastuksen suorittamista varten. Se oli kuitenkin harhaluulo, jonka pidättäjät saivat kohta katkerasti kokea.

Takatalo asui Puolimatkankadulla alivuokralaisena. Samassa asunnossa asui Takatalon anoppi Hilma Stenberg ja kälynsä Aili Stenberg, "tunnettuja kommunisteja", kuten Valpon raportti tilaisuudesta kertoi. Tapahtumien jatkosta kertoi Valpon Tampereen osasto lyhyesti:

Mitä sitten tapahtui? Kun Hilma Stenberg lähti kamariin kortteja hakemaan, ryntäsi Takatalo eteiseen ja siitä rappukäytävään. Valpon hieman katkera meriselitys jatkuu:

Katsauksen kirjoittaja päättelee, että kun "Takatalo siten vaikkapa henkensä uhalla päätti lähteä karkuun, osoittaa se melko selvästi, miten raskaita syntejä hän tiesi itsellään olevan".

Elintarvikekortit olivat kuitenkin löytyneet ja niistä sekä ohranan haltuun jääneistä Takatalon rahoista ja etsintäkuulutuksesta löytää Rydman sentään jotain hyvää:

Tammikuun tilannekatsaus päättyy sitten hieman optimistisemmin tunnoin, vaikka pieni armeijan autoihin kohdistunut tuhotyökin jouduttiin kirjaamaan 8.1. Pinninkadulla. Toivoa paremmasta antoi uutinen metallimiesten kokouksesta:

Mutta sitten rupesi tapahtumaan. Helmikuun 26. päivänä räjähti armeijan Volvo Vuolteenkadun varrella linja-autoaseman välittömässä läheisyydessä.

Maaliskuun 24. päivänä rysähti iso betonista valettu kattorakennelma Peltolammin muuntajan räjäytyksessä sen raunioitten päälle Lempäälän ja kaupungin rajamailla.

Huhtikuun 1. päivänä kaupungin sydämessä Ratinan höyryvoima-asemalla räjäytettiin muuntaja vakavin seurauksin.


Tuhottu muuntaja

Nuorisoryhmän suorittama kolmas räjäytys maaliskuun 24. päivänä 1942 kohdistui Valkaman muuntajaan, joka johti sähköä Vuoreksen ammuslataamoon ja lentokonetehtaalle. Muuntaja tuhoutui täysin ja tutkijat arvelivat räjähdysainetta käytetyn 10-20 kiloa.


Tampereen ohranan raportissa pääosastolle arveltiin, että kummassakin tapauksessa on ollut mukana kaksi miestä.

Tutkijat päättelivät, että tekijöiden on pitänyt olla tamperelaisia alan asiantuntijoita:

Niin tutkijat tulivat siihen johtopäätökseen, että teot olivat samojen miesten suorittamia. Tässä 10.4.1942 kirjoitetussa raportissa kerrotaan lopuksi:

Aluksi tutkijat, jotka saivat tietää, että ensimmäisessä räjäytyksessä oli käytetty amatol-nimistä räjähdysainetta, päättelivät, että se oli anastettu juuri Vuoresvuoren tehtaalta, jonka laboratorioissa sitä valmistettiin. Niinpä Vuoresvuoren kulkulupa-asioita tutkittiin tiiviisti ja todettiin, että valvonnasta huolimatta amatolin anastaminen tehtaalta oli täysin mahdollista.

Kuukautta myöhemmin tutkijat olivat valmiit tarkistamaan räjähdysaineen alkuperää koskevaa arviotaan. He saivat tietää, että kaupungin vesijohtolaitoksen erääseen räjähdysainekoppiin Härmälässä oli murtauduttu. Kopista oli viety 3,5 kiloa dynamiittia, 2,5 kiloa triniitti -nimistä räjähdysainetta, 100 sähkönallia, 75 ruutisytytysnallia, sähköpunosta ja laukaisijadynamo.

Kun nämä aineet vastasivat räjäytyksen jälkiä, tutkijat luopuivat

Sen sijaan tutkijat pitivät edelleen kiinni siitä käsityksestä, että tekijöitä on etsittävä sellaisten tamperelaisten keskuudesta,

Mitä sitten todella oli tapahtunut?

Tutkimuksissa selvisi, että Peltolammin muuntajalle, jonka kautta Vuoresvuoren sotatarvetehdas sai sähkönsä, miehet olivat ilmeisesti menneet muuntajaan ikkunasta sisään ja asettaneet aikasytyttimellä varustetun räjähdyspanoksen muuntajan alle.

Ratinan niemellä, kaupungin höyryvoima-asemalla, oli tekoon osallistunut myös kaksi miestä. Miehet tulivat alueelle sen eteläiseltä reunalta. He olivat lähestyneet kohdettaan rannalla olevien halkopinojen välissä. Alueella toimiva yövahti kulki alueen laidalta toiselle. Kun vartija palasi takaisin portille, jäi toinen puoli vapaaksi tunkeutujille. Muuntaja-alue oli korkealla rautalanka-aidalla suljettu, mutta eteläistä puolta valaisevat lamput olivat sammuksissa.


jalanjäljet lumessa

Alkutalvesta 1942 tuhottiin Ratinassa sijaitsevan höyryvoima-aseman muuntaja, joka jakoi virtaa kaikille Tampereen suurimmille tehtaille. Aidatulle alueelle tunkeutuneitten nuorten jäljet kuvattiin ja niistä otettiin kipsivalokset.


Ensi tarkastuksella arvioivat insinöörit, että räjähdyksellä tulisi olemaan hyvinkin ikävät seuraukset kaupungin sotateollisuudelle. Tarkoituksena oli ollut vahingoittaa tai mahdollisesti tuhota Imatralta ja Nokialta tulevat suuret muuntajat, jotka ko. paikassa seisovat vierekkäin ja jotka jakavat virtaa Tampereen suurimmille tehtaille, kuten Tampellalle, Finlaysonille, Klingendahlille, Takoon, Lokomolle, muita mainitsemattakaan. (Viite 19)

Uudelleen asiaa tarkistettaessa, katsaus kertoi, vahingot olivat ennakkoarvioita lievemmät: "jos vain öljyä muuntajiin saadaan, voidaan vahingot parin viikon kuluessa ehkä korjata."

Eino Mäkisen vanhempien kesämökki oli Vuoresvuoren ammustehtaan suunnalla, josta syystä juontui kuin luonnostaan, että sinne johtava muuntaja oli tiedossa. Ratinaakin oli suunniteltu, mutta sen valinta tehtiin vasta samana iltana kuin räjäytyskin. Kohteena oli silloin paljon suurempi muuntaja kaupungin ulkopuolelle, mutta paikan päällä huomattiin, että se oli liian hyvin valaistu, jotta muuntajien luokse olisi voinut mennä. Sen vuoksi kaupunkiin palattaessa päätettiin poiketa Ratinaan, kun "reppukin tuntui niin painavalta".

Onnistunut aikasytytin, johon tutkijat viittaavat, kehiteltiin vasta helmi-maaliskuun vaihteessa ja se osoittautui todella kummassakin tapauksessa hyvin toimivaksi.

Niin sitten Tammelund ja Nummi kokeilivat Junon päätä huimaavia ominaisuuksia helmikuun 26. päivän iltana Ratinassa erääseen armeijan kuorma-autoon. Konetilaan asennettiin pieni räjähdyspanos, josta tulilanka vedettiin koneen päälle tasaiselle paikalle. Sen päälle kaadettiin kasa ruutia - itse tehtyä! - ja siihen palamaan sytytetty Juno käryämään.


Räjäytetty kuorma-auto Tampereella räjähti helmikuun 26. päivänä 1942, jolloin Ratinassa ollut armejan Volvo merkkisen kuorma-auton moottori romuttui. Aikasytyttimenä käytettiin ensi kertaa saksalaista itsellään palavaa Juno-savuketta.


Tästä ei ollut pitkä matka keksintöön, jota ei patentoitu: Junoa varten tehtiin ruutimassasta ja kylmäliimasta seos, joka kovetessaan muodosti holkin, jonka toisessa päässä oli savuke, toisessa sytytyslanka. Näillä vehkeillä pääsivät pojat alta pois sekä Vuoresvuoreen johtavalta muuntajalta että Ratinan höyryvoima-asemalta. (Viite 20)

Mutta miten Eino Mäkinen, muuntajapommien toinen suorittaja tuli mukaan?

Einon sisar Liisa oli myös sodanvastaisessa toiminnassa mukana, josta edellä on jo kerrottu. Isä, metallimiehiä, oli viety keskitysleirille jo kesällä 1941. Molemmat onnistuneet räjäytykset pojat suunnittelivat yhdessä. Kun tieto siitä levisi muun nuorisoporukan keskuuteen, niin jotkut tytöistä kävivät katsomassa tiilikasaksi sortunutta muuntajaa.

Reino Tammelund oli tullut vuoden 1942 alussa Suomen Pankin työmaalle sähköjohtoja vetämään, kun naapuri Pispalasta, Sulo "Santtu" Salama, (kirjailija Hannu Salaman isä) sattui olemaan sähköpuolen nokkamiehenä siellä.

Takaisin alkuun


10.6 Oliko salaperäinen keskuksen edustaja Yrjö Leino?

Vaatimattoman "sotilaallisen siiven" harjoitellessa sodanvastaista toimintaa kovemmilla panoksilla jatkui kuitenkin puolueen "virallisen linjan" toiminta politiikan parissa. Vaikka tamperelaiset itsekin näyttivät osaavan tämän taidon, oltiin kuitenkin suuremmissa linjoissa uskollisia puolueen keskusjohdolle, johon olivat yhteydet säilyneet aina vuoden 1942 alkupuolelle asti.

Kun Aili Mäkinen pidätettiin helmikuun lopulla, jäi piirivastuu todennäköisesti kokeneen Anna Valtosen harteille. Väen uhkaavasti vähetessä puoluelinja päätti vetää yhteyksien pitoon nuorempiakin voimia. Takatalon ja Valtosen kesken sovittiin, että Satu Virtanen lähtee kuriirimatkalle Helsinkiin. Vietävänä oli uutisia Tampereelta ja tuotavana kenties lentolehtisiä.

Matka alkoi lauantaina aikaisin, klo 5.30 lähtevällä junalla. Vasta klo 14 oli sovittu tapaaminen Eino Pekkarisen luona Helsinginkatu 2 B 3. kerros. Jännityksestä huolimatta kaikki kävi kuten oli sovittu. Yhteys keskuksen edustajaan ei kuitenkaan järjestynyt samana päivänä, vaan vasta sunnuntaina klo 19-20 välisenä aikana.

Sunnuntaina sovittuna aikana eräs toinen nainen lähti viemään Satua Helsinginkadulta keskikaupungille päin eräälle kapeahkolle syrjäkadulle, jossa odotteli "alle 40-vuotias, keskimittainen, vartaloltaan tavallinen, tummatukkainen, pitkään tummaan palttooseen pukeutunut mies".

Oliko hän Arnold Salminen vaiko itse Yrjö Leino, jolle Salminen kirjoitti lentolehtisiä? Satu Virtanen sai mukaansa Mauri Ryömän asiaa selvittävän lehtisen, jonka allekirjoituksena oli Suomen kansan vapauden liitto. Mutta keskustelu, joka Sadun ja miehen välillä käytiin, ei ollut tamperelaisten kannalta kovin informatiivinen Satu Virtasen myöhemmin ohranalle antaman selostuksen mukaan.

Näin siis Satu Virtanen ohranalle, todellisuus on voinut olla aivan toisenlainen, mutta sitä emme pysty enää jäljittämään.

Valpon Tampereen osaston kirjapidon mukaan Satu Virtasen tuoma lentolehtinen levitettiin Tampereella maaliskuun toisella viikolla. Lentolehtisessä kerrotaan siitä, miten Mauri Ryömä kamppaili muutoksen puolesta Suomen ulkopolitiikassa uuden sodan valmisteluja vastaan. Lentolehtisessä vedotaan kansalaisia osoittamaan solidaarisuuttaan Mauri Ryömälle, joka oli tuomittu 17 vuodeksi vankeuteen ja jota vallassaolijat uhkasivat hengen menetyksellä. Omilta tiedottajiltaan Tampereen Valpo oli saanut tietää, että Pellervo Takatalo oli ollut Tampereella levitettyjen lentolehtisten takana. Tämä oli ensisijaisena syynä hänen pidätykseensä tammikuussa 1942, jolloin Takatalo kuitenkin pääsi pidättäjiltään karkuun.

Ohrana jatkoi kuitenkin sinnikkäästi lehtolehtisten alkuperän selvittämistä ja viimein, huhtikuun 21. päivänä vyyhti alkoi purkautui. Siinä jupakassa pidätettiin aluksi viisi henkilöä, joukossa SKP:n maanalaisesta työstä Tampereella vastaava vaatetustyöläinen Anna Valtonen.

Ensin pidätettiin Asepajalla työskentelevä Kauko Hanhisuo ja sitten Niilo Helander. Seuraavaksi etsivät menivät pidättämään Anna Valtosta Tuomiokirkonkatu 25:een. Kotietsintää suoritettaessa paikalle saapui Aino Järvinen, jota epäiltiin myös sodanvastaisten lentolehtisten tekijäksi. Eikä väärin epäiltykään.

Takaisin alkuun


10.7 Naisten vappujulistus kengän irtopohjan alta

Tampereen poliisilaitoksella toimitetussa tarkastuksessa etsivät vetivät todella suuren apajan Aino Järvisen kengän irtopohjan alta!

Sieltä löytyi SKP:n - tosin allekirjoittamaton - vappujulistus vuodelle 1942. Harvinaisuutensa vuoksi, koska se jäi 50 vuodeksi Valtiollisen poliisin arkistojen kätköihin, ja kunnianosoituksena tekijöille, kannattanee kertoa, mitä Anna Valtonen, Elsa Rautee, Aino Järvinen ja Aino Grönfeld elokuvista tultuaan huhtikuun 19. päivänä 1942 halusivat tamperelaisille käynnissä olevasta sodasta sanoa.


Anna Valtonen ja Elsa Rautee

Maanalaisen SKP:n piirikomitean johtoon 1942 lukuisten pidätysten jälkeen asettunut Anna Valtonen (oik) yhteistyökumppaninsa Elsa Rauteen kanssa äitileirin keittiöpuuhissa sotien jälkeen.


Julistus alkaa juhlavasti, kuten vappujulistuksien pitää. Heti alkuun todetaan kuitenkin, että Suomen työläiset ovat saaneet uhrata verensä fasististen vallassaolijain hyväksi sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Sitten todetaan, että sota on johtanut Suomen perikadon partaalle. Jatkossa naiskvartetin, SKP:n "poliittisen linja" kehotus ja sanoma on selvääkin selvempi sodanvastainen toiminta:

Sotaa vastustavat kansalaiset!

Näiden neljän naisen kuulustelut kestivät aina toukokuun puoleenväliin asti ja olivat Tampereen ohranalle aika vaikeat. Lopulta niissä selvisi, että mainitut henkilöt olivat todella elokuvista tullessaan 19.4. sopineet vappujulistuksen laadinnasta ja Aino Järvinen onnettomuudekseen oli tuomassa julistusta Anna Valtoselle juuri silloin kun poliisit olivat pidättämässä Valtosta. (Viite 22)

Olosuhteet Tampereen poliisivankilassa olivat tuolloin nykyisten mittapuiden mukaan todella kovaa luokkaa. Tummanpunaisiksi maalatut kopin seinät, kolmen metrin korkeudessa pieni ristikkoikkuna, seinässä alaslaskettava rautasänky ja nurkassa ämpäri. Aamulla saattoi käydä käytävän päässä olevassa wc:ssä. Sänkyyn pesiytyneille syöpäläisille ei löytynyt vastusta.

Mutta Anna Valtonen pysyi lujana. Kaikkiaan jutun yhteydessä pidätettiin yhdeksän henkilöä. Ohrana tuntui täysin turhautuneen Anna Valtosen kuulusteluissa:

Ja tulihan niitä.

Aivan kuin ohranan kiusaksi levitettiin Tampereella jo toukokuussa SKP:n lentolehtistä, joka oli osoitettu "Sotilaille, työvelvollisille ja kutsuntalaisille".

Siinä kerrottiin ns. Simolan tapauksesta, jossa saksalaiset konekiväärimiehet olivat piirittäneet rintamalle lähtemästä kieltäytyneen suomalaisen joukon ja päädytään tunnukseen: "Yhteiseen ponnistukseen saksalaisten miehitysjoukkojen karkottamiseksi ja Suomen itsenäisyyden turvaamiseksi!"

Takaisin alkuun


10.8 SKP:n ohjelmajulistus kesällä 1942

Satu Virtanen, joka Anna Valtosen ja Pellervo Takatalon lähettämänä oli jo helmikuussa käynyt luomassa yhteyksiä puoluekeskukseen Helsinkiin, ehti tehdä vielä kaksi matkaa. Ensimmäiseltä niistä 6-7.6. oli tuliaisina myös puolueen linjaa käsittelevä ohjelmalehtinen.

Ja hallussa oli vielä legendaariseksi muodostunut monistuskone, jonka jahtiin Tampereen ohrana toden teolla ryhtyi.

Niin nuorisoryhmä ryhtyi hoitamaan myös "poliittisen linjan" tehtäviä. Ensimmäisenä oli luonnollisesti Valtosen pidätyksen johdosta katkenneitten Helsingin yhteyksien uudelleen luominen. Matkalle Helsinkiin lähetettiin Satu Virtanen ja Kerttu Lammi.

He menivät saapumispäivänsä iltana 6.6. n. klo 21 suoraan Pekkarisen asunnolle, samaan paikkaan Helsinginkadulla, jossa Satu oli käynyt helmikuussa.

Seuraavana aamuna tuli Pekkariselle 30-vuotias ruskeatukkainen nainen, joka käski seurata itseään, Lähtö oli kiireinen. Hän vei Sadun useampikerroksisen talon alakerrassa olevaan hellahuoneasuntoon, jossa oli n. 40-vuotias vaaleanruskeatukkainen mies. Hän kertoi, että kuriiria Tampereelta on jo kovasti odotettu.

Kun kuulumisia oli vaihdettu, mies tiedusteli, onko Tampereella vielä vapaana joku vanhempi henkilö, johon voidaan saada yhteys. Satu totesi, ettei hänen tiedossaan ole muita kuin Takatalo, johon hänen kauttaan voidaan pitää yhteyttä.

Tapaamistilaisuudessa sovittiin, että Helsingistä tulee joku keskuksen edustaja käymään Tampereella ja tulee silloin Satu Virtasen luokse. (Viite 24)

Sitten itse asiasta, yhteydenotosta siihen henkilöön, joka antoi Tampereelle vietäväksi todellisen uutispommin, SKP:n ohjelmallisen kannanmäärittelyn "Tie ulos sodasta rauhaan ja vapauteen", Kerttu Lammi ei tiedä mitään.

Mutta tältä matkalta mukana tuotu uutispommi on Kertulla yhä vielä tallella, vaikka se ei silloisissa oloissa, uutispimennyksen ja yhdenmukaistetun lehdistön valtakaudella saanutkaan julkisuutta. Se on "Sosialismin Airut", erikoisnumero, julkaisijana Suomen Kommunistinen Puolue. (Viite 25)

Tämä SKP:n ohjelma on terävä analyysi sotatilanteesta. Siinä korostetaan puna-armeijan sankarillista taistelua ja neuvostokansojen päättäväisyyttä, josta on muodostunut kaikkien vapautta rakastavien kansojen esikuva. "Se on innoittanut Englannin ja Amerikan kansat valtavaan voimain ponnistukseen yhteisen vihollisen murskaamiseksi", ohjelmassa todetaan.

SKP:n sodanaikaisen toiminnan analyysin kannalta, olkoonpa ohjelman takana kuinka suppea ryhmä tahansa, tämä Sosialismin Airuen erikoisnumero on jäänyt liian vähälle huomiolle. Siihen sisältyy aineksia, jotka virallinen Suomi joutui tunnustamaan lähtökohdikseen vasta kaksi vuotta myöhemmin rauhantunnustelujen alkaessa vuonna 1944.

Kesäkuussa 1942 SKP ei tyytynyt enää vain yleisen sodanvastaisen mielialan nostattamiseen, vaan esitteli ohjelman sodasta irrottautumiseksi. Se käsitti mm. seuraavia asioita:

Tässä ohjelmallisessa kannanmäärittelyssä, joka käsitti myös useita sisäpoliittisia vaatimuksia, ei puututa yksityiskohtaisemmin sodanvastaisen toiminnan muotoihin. Lopussa kuitenkin todetaan, että "fasistinen valtakomento on vielä voimakas" eikä romahda itsestään, siihen tarvitaan tekoja:

Kuka tai ketkä tämän ohjelmallisen kannanmäärittelyn olivat kirjoittaneet? Nimi, Sosialismin Airut, viittaa Aimo Rikkaan, joka kirjoitti aikaisemmat tämännimiset lehtiset. Mutta hän kieltää olevansa kesäkuussa 1942 ilmestyneen numeron tekijä. SKP:n historiatoimikunnan tutkija Kimmo Rentola on eri lähteitä vertailtuaan päätynyt siihen, että sen tekijä oli Yrjö Leino, johon mm. Olle Leino on viitannut. (Viite 26)

Tampereelta yritettiin vielä elokuussa yhteyttä keskukseen, mutta Satu Virtasen kolmas matka ei tuottanut tulosta: yhdyshenkilöä ei tavoitettu. Se ei ollut ihmekään, sillä Satu Virtasen kesäkuun 7. päivänä todennäköisesti tapaama Arnold Salminen oli pidätetty jo heinäkuussa. Hän menehtyi Tampereellakin myöhemmin tunnetuksi tulleen Gunnar Seeven väkivaltaisiin kuulustelumenetelmiin heinäkuun 23. päivänä 1942.

Tästä tapahtumasta ja siihen liittyneestä laajasta pidätyssarjasta ei Tampereella silloin tiedetty mitään.

Takaisin alkuun


10.9 Valpon painajaismainen toimintavuosi 1942

Päämajan valvontaosaston, varsinaisen ohranan ja rikospoliisin tutkintaryhmä, joka Valpon pääosastolle annetun selostuksen mukaan teki töitä yötä päivää selvittääkseen muuntajaräjäytykset, ei päässyt puusta pitkään. Ja koko ajan tapahtui jotain uutta. Vuosi 1942 oli valtiolliselle poliisille Tampereella todellinen painajainen, vaikka loppuvuodesta sitten jo helpottikin.

Huhtikuun alussa, Ratinan höyryvoima-aseman muuntajan räjäytyksen jälkeen Tammerkosken rannalla sijaitsevan Takon selluloosatehtaan nk. hollanderiin oli heitetty puolen metrin pituinen rautatanko, joka rikkoi n. 100 hollanderin terää. Terien yhteinen paino oli noin 1000 kiloa, joten vahinko oli melkoinen. Tehdas ei ilmoittanut asiaa poliisille, joka kuitenkin siitä tiedon saatuaan piti sitä ilmeisenä sabotaasina.

Kuinka paljon tällaisia tekoja tehtiin ei ole tiedossa.

Ensimmäiset sabotaashit rautateitä vastaan tehtiin Tampereella toukokuun 11-12. päivien välisenä yönä. Tampere - Pori radalla Santalahden pysäkin lähellä räjähti panos junan ylittäessä radalle asetetun sähkösytytteisen laitteen. Sama toistui Rukkamäen ylikäytävällä Tampereen - Lempäälän rataosuudella samana yönä.


Kiskoilta suistettu juna

Nuorisoryhmän ensimmäinen kokeilu sotatarvikejunia vastaan oli keväällä 1942, jolloin pysäytettiin junat Pispalassa ja Rukkamäessä. Pispalassa, Santalahden pysäkin lähellä, räjähdyspanos lennätti useita kiloja painavia ratakiskon kappaleita jopa 135 metrin päähän.


Vaikka yöt kirkastuivat ja mahdollisuudet yöllisiin sabotaasheihin heikkenivät, vielä juhannuksen aikaan tehtiin yritys Vuoresvuoren sotatarviketehtaaseen johtavan toisen muuntajan räjäyttämiseksi.

Todellisia kauhun hetkiä kokivat sabotaasheja vastaan taistelevat Valpon ja Päämajan valvontaosaston miehet syyskuun 29-30. päivien välisenä yönä. Annetaan Allan Rydmanin kertoa: (Viite 27)

Sodanvastaisten tekojen tekijöitä oli tuona yönä seurannut todellinen epäonni. Edellälueteltujen kohteiden lisäksi suoritettiin myös joitakin pienempiä tekoja, joten niiden kokonaismäärä kasvoi yhteentoista.

Varsinainen shokki näyttää olleen Tampereelta etelään johtavan ratakiskon alta löytynyt räjähdyspanos. "Arvellaan, että tihutyö on tarkoitettu saksalaisia varten, kun ehkä tiedettiin, että saksalaisen sotilasjunan piti myös kulkea paikan yli", päättelee Rydman.

Tekijöiden epäonnen sattumanvaraisuutta kuvaa se, että "panos oli asetettu 1 sm liian syvään, joten kun juna kulki yli, kisko ei päässytkään painumaan niin paljon, että se olisi koskettanut jouseen".

Tekijöiden käytettävissä oli nimittäin nyt aivan uudentyyppinen "aparaatti", jonka tutkimisen voi kuvitella nostattaneen hiukset pystyyn tapahtuman selvittämiseen osallistuneelta ryhmältä. Valpon pääosastolle menneessä selostuksessa kuvataan havaintoa seuraavasti:

Että kysymyksessä ei ollut "vieraan vallan agenttien" suunnittelema tuhotyö, siitä oli osoituksena, että "laatikon kannessa oli kirjoitus: Finlandia, Sardines. Kalastus Oy Finska Fiskar Ab." Laatikon sisältä löytyi mm. 10 pötköä dynamiittia sekä patteriin yhdistetyt johdot eri sytytinpisteisiin.

Miten tähän oli tultu?

Tampereen kaupungin työmailla säilytetyistä räjähdysainekopeista oli saatu riittävä määrä räjäytystyössä tarvittavia välineitä, myös sähkösytytilaitteita. Takatalo oli tuonut mukaan nuorten sodanvastaiseen toimintaryhmään lamminpääläisen Kalle Valkaman, joka yhdessä Eino Mäkisen kanssa kehitteli räjäytystekniikoita.

Itse asiassa ideat rautatiesabotaasheja varten tulivat tasavaltalaisesta Espanjasta, joka taisteli laillisen järjestyksen puolesta Francon fasisteja vastaan.

Kirjassa kerrotaan mm. partisaanien toiminnasta fasistien rautatiekuljetuksia vastaan. Siinä kuvataan hyvin tarkkaan, miten junaräjäytykset suoritettiin. Täsmälleen kirjan kuvailemalla tavalla tehtiin mm. Santalahden pysäkin luona 12.5.1942 suoritettu räjäytys, jossa olivat mukana Kalle Valkama ja Reino Tammelund ja samanaikaisesti Rukkamäessä tapahtunut räjäytys, jota johti Eino Mäkinen.

Myös tamperelaisia tutkijoita hämmästyttänyt "Finska Fiskar" -laatikko 29.9.42 etelään johtavalla radalla oli espanjalaista perua. "Suomen pojat Espanjassa" kertoo tämän aparaatin kehittelystä:

Reino Tammelund on kuitenkin valmis myöntämään, että kenties laatikon alle asennettu jousikytkin oli sittenkin liioittelua. Tarkoitus oli, että jos juna ei räjäytäkään panosta, niin laatikkoa poistettaessa sen pohjassa oleva jousi painaa tapin ulos ja kytkee virran, jolloin panos räjähtää. - Oli hyvä, että paketin purkaneet sotilashenkilöt olivat tehtäviensä tasalla ja ihmishenkien menetykseltä tässä tapauksessa säästyttiin. Toista olisi kuitenkin ollut saksalaisjunan räjäyttäminen. Yksi senttikin voi ratkaista paljon.

Vaikka tekijöitä seurasikin epäonni, eivät tutkijat ottaneet tapahtumia kovinkaan kevyesti. Rydman päättelee, että tälläkin kerralla tekijöinä ovat olleet samat miehet, ts. Pellervo Takatalon johtama porukka, johon on kuulunut ainakin kaksi eri ryhmää.

Tampereen valtiollinen poliisi meni epäilyissään vielä pidemmälle:

Tampereen osasto esitti pääosastolle, että olisi syytä "laittaa Aamulehteen ja Kansan Lehteen kuvilla varustetut peräänkuulutukset Takatalosta ja Laaksosta ja miksei myös Paavo Mendelinistä, Arvo Lammisesta, Arvo Viitasesta ja Jorma Johteisesta, joiden epäillään myös desantteina tänne saapuneen". Mainitut desanteiksi epäillyt Laakso, Mendelin, Viitanen, Lamminen ja Johteinen olivat kaikki niitä keskitysleiriläisiä, jotka kuljetettiin Köyliön leiriltä Pärmin pataljoonan "miinanpolkijoiksi" rintamalle. He siirtyivät syyskuussa 1941 rintaman toiselle puolelle, josta sitten palasivat Mendeliniä lukuun ottamatta takaisin toimiakseen liittoutuneiden sodanpäämäärien hyväksi eri tehtävissä.

Laakso oli saapuessaan desanttina Suomeen kesäkuussa 1942 ottanut yhteyden Takataloon, mutta samalla tehnyt selväksi, että hänen toimeksiantonsa ei salli osallistumista sabotaasitekoihin. Muunlaista yhteistoimintaa Laakson ja Takatalon kesken, lähinnä Eino Laakson tehtävien tukemiseksi, oli sen sijaan varsin runsaasti. Mutta tätähän valtiollinen poliisi ei voinut tietää.

Myös syyskuun 29. päivän illan ja yön operaatioon osallistuneitten henkilöitten määrässä valtiollinen poliisi erehtyi suuresti. "Ainakin kaksi ryhmää" oli kovin alimitoitettu määrä kun ottaa huomioon, miten eri puolilla kaupunkia sodanvastaiset teot suoritettiin. Todellisuus oli kovin eri näköinen.

Santalahden pysäkin lähellä tapahtuneeseen junan räjäytykseen osallistuivat Kerttu Lammi ja Liisa Mäkinen. Pohjoisen radan varrella räjäytyspanoksen olivat asentaneet Satu Virtanen ja eräs toinen naishenkilö. Muuntoasemalle Vuoreksen tienhaarassa olivat panoksen asettaneet Eino Mäkinen ja eräs toinen henkilö. Imatran korkeajännitelinjaan Pyynikillä kohdistuneen teon tekijä oli Reino Tammelund. Tampereen - Lempäälän rataosuudella räjähdyspanoksen olivat asettaneet Sirkka Lehtinen ja Laila Nummi. Puhelinjohtojen katkaisuissa oli ollut mukana Kalle Valkama ja hänen veljensä. Satakunnankadun päässä sijaitsevaan muuntoasemaan olivat asettaneet räjähdyspanoksen Maija Peltola ja Hilkka Lauri. Pispalan muuntoaseman räjähdyspanoksen oli sijoittanut Reino Tammelund. Enqvistin tehtailla oli vieraillut Pellervo Takatalo.

Iso joukko, suurin osa vain harrastelijoita. Itsellään palava savuke, saksalainen Juno, joka oli aikaisemmin toiminut hyvin, oli Satakunnankadulla sammunut sen vuoksi, että siihen oli sytytettäessä tarttunut huulipunaa!

Tuo yö oli varmaan aikamoinen kokemus jokaiselle mukanaolijalle. Pohjoisen radan varrella onnistuneen räjäytyksen aikana tytöt olivat vielä lähellä tapahtumapaikkaa, jolloin Satu Virtasen kumppani oli säikähtänyt perin juurin ja lähtenyt suin päin juoksemaan paikalta.

Liisa Mäkinen muistelee, että he jäivät paluumatkalla jännittämään, räjähtääkö panos vai ei. Sitten kun kuultiin räjähdys, "se oli hieno tunne", kun tehtävä oli onnistunut.

Takaisin alkuun


10.10 Sananvapauden tiellä pieniä esteitä

Varastokirjuri Paavo Klasén oli osallistunut 19-vuotiaana punakaartiin ja sai siitä valtiopetoksen valmistelusta kahden vuoden vankeustuomion. Hän oli ollut jäsenenä Tampereen Weikoissa vuodesta 1924. Sen jälkeen hän toimi vielä Tampereen Kisatovereissa ja Pallo-Veikoissa, tässä myös johtokunnan jäsenenä.

Valkaisija Sulo Lindholm, syntynyt vuonna 1899, oli vanha kommunisti, joka toimi monissa eri tehtävissä maanalaisessa puolueessa, myös piiritoimikunnan jäsenenä. Lindholm ja Klasén olivat työssä Finlaysonilla ja siellä Lindholm oli päätellyt, että Klasén on myötämielinen SKP:n toiminnalle.

Näin syntyi yhteistyösuhde, jonka tuloksena vielä vuoden 1942 aikana pidettiin yllä sananvapautta sensuurin ja yhdenmukaistetun lehdistön Suomessa. Tosin kovin pienellä painosmäärällä ja suuria vaikeuksia voittaen.

Tositarina legendaarisesta kommunistien monistuskoneesta kuvaa hyvin ajankohtaa. Se liittyy myös Pellervo Takatalon pidätysyritykseen tammikuussa 1942 ja Anna Valtosen vangitsemiseen huhtikuussa 1942. Valtosen pidätyksen jälkeen Valpossa harmiteltiin, kun monistuskonetta ei tavoitettukaan: "Niin kauan kun monistuskone vielä on kommunistien hallussa, voidaan uusia lentolehtisiä odottaa ilmestyväksi."

Monistukoneen oli alunperin tehnyt Tampereen sosdem. nuorisoseuralle Väinö Mäkinen. Sotien välisenä aikana se oli lainassa SNS:n Tampereen osastolla, jonka sihteerinä toimi Paavo Mendelin.

Lokakuun lopulla 1940 'Onni Noro', jonka tunnemme entuudestaan, kehotti Eino Järvistä noutamaan monistuskoneen Paavo Mendeliniltä. Järvinen ryhtyi sitten Eino Laakson kehotuksesta monistamaan Josef Stalinin puhetta NL:n perustuslaista vuodelta 1936, mutta ei ehtinyt saamaan sitä valmiiksi, kun hänen asunnossaan suoritettiin kotietsintä ja kaikki SNS:n materiaali takavarikoitiin.

Kun ohranat olivat nähneet monistuskoneen Järvisen asunnossa, hän päätti hankkiutua siitä eroon. Niinpä Järvinen vei koneen Pellervo Takatalolle vähän ennen joulua 1940. Luovutus tapahtui Tammelan puistokadun ja Kullervonkadun kulmassa.

Kun Eino Järvinen pidätettiin 16.1.1942, sai Valpo tietää Takatalon osuudesta. Ohrana lähti heti liikkeelle, mutta Takatalon pidätys epäonnistui ja monistuskone oli jälleen teillä tietymättömillä. (Viite 30)

Mutta jo ennen Takatalon pidätysyritystä legendaarinen kone oli ehtinyt tehdä pitkän taipaleen kodista kotiin. Toukokuussa 1941 siitä huolehti 1897 syntynyt viilaaja Niilo Helander, tunnettu kommunisti hänkin.

Jo vuoden 1941 alussa Helander oli pyytänyt Lindholmia avukseen koneen sijoittamisessa. Tällöin Lindholm oli kertonut asiasta Paavo Klasénille ja todennut, että koska nykyisin ei enää työväen sanomalehtiä ilmesty, ja suullinenkin tiedonvälitys on vaikeata, pitäisi ryhtyä jotain luettavaa itse valmistamaan.

Sodan sytyttyä monistuskoneen arvo nousi silmissä, mutta puolueella ei ollut kirjoituskonetta. Niinpä Niilo Helander kertoi murheen syksyllä 1941 Sulo Lindholmille uudelleen, joka ryhtyikin puuhaan.

Lindholm löysi Leppäsen osto- ja myyntiliikkeestä Remington -merkkisen matkakirjoituskoneen. Se maksoi 2300 markkaa. Summa saatiin kokoon siten, että Helander, Lindholm ja Klasén kukin antoivat 500 markkaa, ja Helander lupasi hankkia puuttuvat 800 markkaa. Kun tätä ei kuitenkaan kuulunut, Lindholm pani puuttuvan summan itseltään.

Kuten aiemmin on kerrottu, vuoden vaihteen 1941-1942 lentolehtiset monistettiin Takatalon työpaikan, Gulfin huoltamon pannuhuoneessa. Sieltä monistuskone vietiin maanalaisessa työssä pitkään toimineen Olavi Stenbergin kotiin Petsamoon.

Stenbergin asunto tuli kuitenkin "kuumaksi" Takatalon pidätyksen jälkeen, Takatalohan asui Olavi Stenbergin äidin luona. Siksi koneelle piti löytää uusi haltija.

Tammikuussa 1942 Niilo Helander ilmoitti tavattuaan Lindholmin työväentalolla, että monistuskone olisi saatava toiseen paikkaan. Lindholm kertoi, että Klasén voisi viedä sen kesäasunnolleen Tottijärvelle. Miehet sopivat, että keskustellaan asiasta vielä Anna Valtosen kanssa, joka saa päättää mitä tehdään.

Valtosen kanssa sovittiin, että kone viedään Tottijärvelle ja Valtonen toi sen viikon kuluttua Lindholmille Tuomiokirkonkadulle klo 19. Saatuaan pahvilaatikkoon pakatun koneen Lindholm vei sen Klasénin asunnolle Tuomiokirkonkatu 23:een.

Anna Valtonen ja Sulo Lindholm sopivat sitten säännöllisistä viikottain tapahtuvista tapaamisista työväentalon ulkopuolella määrättyinä aikoina siltä varalta, että monistustehtäviä tulisi. Näin tapahtuikin helmikuun lopulla. Lindholm ja Klasén tuumivat, että työ voitaisiin suorittaa koneen säilytyspaikassa Tottijärvellä.

Tässä vaiheessa ongelmaksi muodostui, ettei kumpikaan miehistä ollut aikaisemmin käyttänyt monistuskonetta. Apuun tuli Anna Valtonen, joka lupasi etsiä opastajan.

Viikon kuluttua Anna Valtonen ilmoitti, että monistustyössä tulee opastamaan poliisia piileskelevä Pellervo Takatalo,joka asuu Elsa Rauteen luona Nokialla. Lindholm kävi heti seuraavana päivänä tapaamassa Takataloa ja kertoi, miten Klasénin huvilalle löytää. Samalla matkalla hänellä oli jo mukanaan monistusvaha, jonka teksti käsitteli Mauri Ryömän uhkaavaa tilannetta vankilassa.

Takatalon kanssa sovittiin, että monistaminen tehdään seuraavan viikon perjantaina. Takatalo lupasi tulla Tottijärvelle hiihtäen ja Lindholm ja Klasén linja-autolla. He sopivat tapaavansa toisensa Tottijärven kirkolla klo 19-20.

Näin tapahtuikin ja tultaessa Klasénin kesämajalle Takatalo näytti monistuskoneen käyttöä, miten siihen kiinnitetään monistusvaha ja miten painomuste levitetään. Monistuskoneella tehtiin sitten lentolehtisiä noin 500 kappaletta. Lentolehtiset saatiin kaikki yön aikana monistetuiksi, jonka jälkeen Lindholm lähti aamulla takaisin Tampereelle vieden lehtisistä puolet mukanaan.

Maanantai-iltana Lindholm vei lentolehtiset Tuomiokirkonkatu 25:een Anna Valtoselle, joka pani ne pöytäkaappinsa päälle.

Noin parin viikon kuluttua Sulo Lindholm tapasi Anna Valtosen jälleen ennalta sovitulla kohtauspaikalla, jolloin Valtonen ilmoitti uudesta monistustyöstä. Lindholm haki monistusvahan seuraavan viikon alussa Valtoselta kotoa. Lentolehtinen oli osoitettu maaseutuväestölle ja sitä piti monistaa 300 kappaletta. Näin Lindholm ja Klasén matkustivat taas Tottijärvelle viikon lopulla ja ehtivät monistaa niistä yön aikana 250 - 300 kappaletta.

Perjantaina huhtikuun 3. päivänä 1942 Lindholm sai uuden tehtävän. Nyt olivat kuitenkin paperit ja monistusmuste lopussa, jotka Valtonen lupasi itse hankkia. Tämä "Sotilaille, työvelvollisille ja kutsuntalaisille" osoitettu lentolehtinen monistettiin perjantaina huhtikuun 17. päivänä.

Kun Lindholm meni keskiviikkona huhtikuun 22. päivänä Valtosen asuntoon tiedustelemaan, koska voisi tuoda lentolehtiset, hän sai kuulla, että Anna Valtonen oli pidätetty edellisenä päivänä. Lentolehtiset tulivat kuitenkin myöhemmin levitetyiksi ja valtiolliselle poliisillekin joku löytäjä toimitti niistä mallikappaleet.

Koneen taival suomalaisen sananvapauden historiassa päättyi Tottijärven pitäjän kirkonkylässä vasta joulukuun 28. päivänä 1942. Valtiollisen poliisin kolmimiehinen joukkue, ylietsivä Frans Valoma, etsivä Lauri Vuori ja etsivä Väinö Knuus löysivät Paavo Klasénin huvilan eteisen lattian alta mm. seuraavat tavarat:

Sanomattakin on selvää, että tässä sananvapauden puolesta käydyssä taistossa mukanaolleet saivat aikanaan tuomion "valtiopetoksen valmistelusta". Viilaaja Niilo Helander sai viisi vuotta kuritushuonetta, vaatetustyöläinen Anna Valtonen (vaikka ei tunnustanut mitään) neljä vuotta, Aino Järvinen, joka kirjoitti monistusvahoja, kaksi vuotta, Aino Grönfeld ja Elsa Rautee vuoden ja kuusi kuukautta kumpikin. (Viite 32)

Ja valtiollinen poliisi oli tyytyväinen: vihdoinkin Tampereen osastoa hermostuttanut monistuskone oli saatu varmaan talteen. Varmuuden vuoksi sen vaelluksesta tehtiin taannehtiva raportti. Se oli kuin Pentti Haanpään tarina yhdeksän miehen saappaista. Monessa kone oli ehtinyt olla mukana. Jännittävimmät elämyksensä tämä omatekoinen masiina koki kuitenkin sodan aikana.

Yllättävintä tässä prosessissa oli, että Niilo Helander sai tuomion, vaikka hän itse aikanaan, sodan jälkeen, tunnusti SKP:lle toimineensa valtiollisen poliisin asiamiehenä. Hän oli n:o 15, joka esiintyi aiemmin useasti mm. Työväen Kesäkodilta ohranalle saapuneiden viestien tunnuksena. Ehkä ohrana katsoi, ettei Helander ollut kertonut harrastuksistaan sananvapauden parissa riittävän ajoissa.

Tämä viittaisi siihen, että Helander oli värvätty asiamieheksi vasten tahtoaan joillakin painostustoimilla.

Takaisin alkuun


10.11 Sodanvastaiset mielialat rehottivat

Mitä tamperelaiset ajattelivat sodasta? Mitä tamperelaiskodeissa ja työpaikoilla pohdittiin Suomen osuudesta suuressa maailmanpalossa? Oliko kommunistien rauhan propagandalle olemassa otollista maaperää?

Kaikkihan näytti pintapuolisesti niin siloiselta: Natsien sotakone mennä jyristeli Venäjän aroilla ja aiheutti hirvittäviä tuhoja "savijaloilla" seisovan jättiläisen armeijalle, kaupungeille ja teollisuudelle.

Myös Suomen rintamilta lehdet pursuivat vain voittotietoja. Sananvapauden miekkaa uljaasti kantanut Suomen lehdistö ja muu julkinen sana pursui voitonuskoa.

Suomen kotirintaman ja osin myös sotilaiden mielialoja seurattiin tarkkaan monien eri järjestelyjen avulla.

Valtiollisen poliisin Tampereen osastolle kuten muillekin alaosastoille oli annettu tehtäväksi kuukausittain koota mielialatietoja alueeltaan. Katsaus näihin kuukausiraportteihin paljastaa yllättäviä näkymiä sotahysteriaa ylläpitävien tiedotusvälineitten kulissien takaa - jo voittoisan alkuvaiheen aikana joulukuusta 1941 syyskuuhun 1942. (Viite 33)

JOULUKUU 1941.

Tamperelaisessa teollisuudessakaan ei mennyt kovin hyvin. Kutoma- ja kumiteollisuudessa on raaka-aineiden puutteessa tehty 3-päiväisiä työviikkoja, "mikä ottaen huomioon muutenkin huonot palkat, alkaa panna tuhansien ihmisten toimeentulon kyseenalaiseksi".

TAMMIKUU 1942.

HELMIKUU.

MAALISKUU.

HUHTIKUU.

TOUKOKUU.

KESÄKUU.

Arvostelua on saanut osakseen myös työvelvollisuuslain soveltaminen, kun ammattimiehiä viedään työleireille, mutta joutilaat maleksivat päiväkausia kaduilla:

HEINÄKUU.

Sotaväsymyksen ohella mielialoja ovat olleet heikentämässä elintarviketilanne ja halkojen saanti. Kun vain osa talven halkomäärästä on hakattuna, huoli siitä, "miten talven aikana asunnot saadaan lämpimiksi, on lisäksi ollut synkentämässä tilannetta elintarvikealalla".

ELOKUU.

SYYSKUU.

Hyvin erilaista tekstiä nämä mielialoja heijastelevat selostukset ovat kuin kirjoitukset sen aikaisissa sanomalehdissä.

Kun valtiollisen poliisin Tampereen osaston tilannetiedotukset mielialoista väestön keskuudessa ovat jo sodan alkuvaiheessa olleet näin tummansävyisiä, mitä ne olivatkaan sodan loppuvaiheessa. Joka tapauksessa ne osoittavat, että niin vähäistä kuin kommunistien sodanvastainen kirjallinen esiintyminen Tampereella olikin, sitä ei ainakaan pitäisi aliarvioida: jos valtiollisen poliisin arveluihin voi luottaa, sille oli yllin kyllin maaperää keinotekoisesti ylläpidetyn sotapropagandan vastapainoksi. Näyttäisi myös siltä, että vasemmistolaiset pitivät puolensa kotirintaman päivänkohtaisissa kiistossa, kun olosuhteetkin houkuttelivat luonnostaan suurta osaa väestöstä - poliittisista näkökannoista riippumatta - sodanvastaisille kannanotoille.

Takaisin alkuun


10.12 Humanitaarinen toiminta Valpon kiusana

Sota-aikaa väritti Tampereellakin venäläisten sotavankien läsnäolo niin eräillä työpaikoilla kuin kaupungin kaduillakin. Vankileiri sijaitsi nykyisen stadionin paikalla, jossa soramonttuihin oli koottu parakkikylä. Sieltä vankeja kuljetettiin tarkasti vartioituina erilaisiin työkohteisiin. Sotavankien olot eivät Tampereella poikenneet yleisestä tasosta. Nälkä ja taudit verottivat ja erityisen vaikea oli jatkosodan ensimmäinen vuosi, jolloin kuolleisuus sotavankien keskuudessa nousi 76,1 %:een. Ensimmäisen sotavuoden aikana kuoli Suomessa 14 232 vankia, joita silloin oli kaikkiaan noin 18 700. (Viite 34)

Nälkiintymisen olivat Tampereella havainneet monet vasemmistolaiset naiset, jotka yrittivät pienillä ruokapaketeilla auttaa vankeja. Eräästä tällaisesta humanitaarista työtä tehneestä kommunistista, "joka ei itse halunnut niistä kertoa", kirjoittaa Anna Valtonen muistelmissaan.

Kun vankeja kuljetettiin kreikkalais-katoliseen kirkkoon joka toinen sunnuntai, nähtiin kirkossa usein naisia, jotka jakoivat pieniä ruokapaketteja vangeille. Eräs näistä naisista oli Fanny Ylänne, joka eräässä toisessa yhteydessä tuli myöhemmin pidätetyksi.

Tähän toimintaan, jota harrastettiin eri puolilla kaupunkia, kiinnitti myös valtiollinen poliisi katseensa eikä pitänyt siitä lainkaan. Helmikuun katsauksessaan 1942 Tampereen Valpo kertoo useita esimerkkejä sotavankien auttamisesta. "Helläsydämiset naiset" ja muut auttajat joutuivat siinä arvostelun kohteeksi. Eräästä liian lepsusti ja ystävällisesti vankeihin suhtautuneesta alikersantista Valpo ilmoitti poliisille, joka suoritti kuulustelun. Pöytäkirja lähetettiin Pirkka-Hämeen suojeluskuntapiirin päällikölle majuri Korpelalle "mahdollisia toimenpiteitä varten".

Myös eräät Voiman myyjättäret Lapintie 26:ssa olivat tarjonneet ohikulkeneille vangeille leipää ja savukkeita. Eräät samassa talossa asuvat henkilöt olivat tehneet asiasta ilmoituksen sekä suojeluskuntaan että Voiman konttoriin.

Useiden tämänkaltaisten tapausten innoittamana Tampereen Valpo teki pääosastolle Helsinkiin esityksen, että pyrittäisiin "aikaansaamaan asetus, millä rangaistaisiin jokaista, joka ryssänvankeja avustaa tai heidän kanssaan yrittää veljeillä". Tampereen osasto toisti esityksensä vielä huhtikuussa 1942:

Merkillepantavaa on, että tilannetiedotuksen vastaanottaja Valtiollisen poliisin pääosastolla oli tähän kohtaan kirjoittanut puumerkkinsä: "mutta on edelleen puuhassa". Ilmeisesti ehdotukset oli otettu vakavasti Valpon päämajassa. (Viite 36)

Takaisin alkuun ; Luku 11: Puna-armejan kaukotiedustelu Tampereella


Viitteet lukuun 10:

1) EK-Valpo XXIX, kuten edellä. Paluu tekstiin

2) Luettelo Valpon Tampereen piirissä 1941-1942 levitetyistä lentolehtisistä. EK-Valpo 1/5 tiedotus. VA. Paluu tekstiin

3) Salon tutkintapöytäkirjan johdanto. EK-Valpo XXIX, kuten edellä. Paluu tekstiin

4) Sama, liitteet. Paluu tekstiin

5) Sama, kohta 2. Paluu tekstiin

6) Tampereella suoritettuja sabotaasitekoja 1941-1942. Ilmoitus 77. EK-Valpo XXIX. VA. Paluu tekstiin

7) Sama. Paluu tekstiin

8) Tampereen os. tilannekatsaus 8/41. EK-Valpo, kuten edellä. Paluu tekstiin

9) EK-Valpo XXIX. VA. Paluu tekstiin

10) Niilo Salon kuulustelu, EK-Valpo XXIX. VA. Paluu tekstiin

11) Päämajan valvontaosaston katsaus lokakuu 1941. EK-Valpo XXIX. VA. Paluu tekstiin

12) Sama. Paluu tekstiin

13) Sama. Paluu tekstiin

14) EK-Valpo 1/5 tiedotus, kotelo 44. VA. Paluu tekstiin

Yhdeksän uhria Hämeenkyrössä

Valpon Tampereen osaston tiedotteissa kerrotaan ainoastaan kolmesta hämeenkyröläisestä uhrista. Yksityiskohtaisen kuvauksen tapahtumista on kirjannut paikkakunnalla olleitten metsäkaartilaisten vaiheista joukon johtaja Reino Sjöblom, joka luettelee yhdeksän uhria. Jooseppi Salomaan, Eino Ponkin ja Väinö Vettenrannan lisäksi ammuttiin Joosepin poika Uuno Salomaa kevättalvella 1942 ja Niilo Lammela 27.4.1942. Samana vuonna kohtasivat matkansa pään vielä Paavo Kallio ja Aleksi Kilpinen. Reino Sjöblomin kanssa siihen asti yhtä pitänyt Kauno Wessman joutui poliisien ja suojeluskuntalaisten väijytykseen yhdessä Sjöblomin kanssa ja haavoittui kuolettavasti 19.5.1943. Hänen maalliset jäännöksensä löydettiin vasta sodan jälkeen. Erittäin raa'an pahoipitelyn uhriksi joutui sodan aikana uskoon tullut Olavi Hellman, joka kuoli kidutuksissa saamiinsa vammoihin syksyllä 1943. Myös Reino Sjöblom joutui piiritykseen piilopaikseen valitsemassaan talossa, mutta murtautui aseellisen yhteenoton jälkeen poliisien ja suojeluskuntalaisten piiritysketjun läpi. Kahakassa haavoittui kuolettavasti etsintöjä johtanut kapteeni Oiva Lepistö, joka oli ollut mukana mm. Olavi Hellmanin pidätyksessä ja kuulusteluissa. Hämeenkyrön metsäkaartilaisilla, joita alunpitäen oli n. 60 henkeä, oli yhteys myös Tampereen nuorisoryhmään, josta Reino Tammelund kertoi haastattelussaan Pellervo Takatalon hänelle puhuneen. Hämeenkyröläiset olivat toivoneet tamperelaisilta mm. materiaalista apua. Reino Sjöblomin muistelmasarja on julkaistu Hämeen Yhteistyö -lehdessä vv. 1981-1985. KA. Paluu tekstiin

15) Sama, tilannekatsaus 1/42. Paluu tekstiin

16) Sama. Paluu tekstiin

17) Sama. Paluu tekstiin

18) Sama, tilannekatsaus 3/42. Paluu tekstiin

19) Sama. Paluu tekstiin

20) Reino Tammelundin haastattelu Helsingissä. Paluu tekstiin

21) Anna Valtosen kuulustelupöytäkirja. EK-Valpo 4145. VA. Paluu tekstiin

22) Sama. Paluu tekstiin

23) Tampereen os. tilannekatsaus 4/42. VA. Paluu tekstiin

24) EK-Valpo hmp A 4229. VA. Paluu tekstiin

25) Sosialismin Airut, erikoisnumero 1942. KA. Paluu tekstiin

26) Kimmo Rentolan esitelmä 1992. SKP:n historiatoimikunnan seminaari. KA. Paluu tekstiin

27) Tampereen os. tilannekatsaus 9/42. VA. Paluu tekstiin

28) Suomen pojat Espanjassa, siv. 234-235, 1.painos 1939. Toimituskunta: Viljo Kajava, Elvi Sinervo, Paavo Pajunen, Cay Sundström, Taimi Torvinen, Arvo Turtiainen, Katri Vala, Hella Wuolijoki, toimittajana Jarno Pennanen. Paluu tekstiin

29) Tammelundin haastattelu Helsingissä. Paluu tekstiin

30) Eino Järvisen kuulustelupöytäkirja. EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin

31) Paavo Klasénin ja Sulo Lindholmin kuulustelupöytäkirjat. EK-Valpo. VA. Paluu tekstiin

32) Turun hovioikeuden pöytäkirja 9.9.1942. Paluu tekstiin

33) Tampereen os. tilannekatsaus 12/41 ja 9/42. VA. Paluu tekstiin

34) Eino Pietola, Sotavangit Suomessa 1941-1944, Gummerus 1987, s. 100-101. Paluu tekstiin

35) Anna Valtosen muistelmat. KA. Paluu tekstiin

36) Valpon Tampereen osaston tilannekatsaus 4/1942. Valtionarkisto. Paluu tekstiin

Takaisin alkuun