Luku 1

Sisällys

Fasismi nousee Euroopassa

1.1 Lapulaiset tiennäyttäjinä ; 1.2 Mannerheimin miekka ja sen tuppi ; 1.3 Kansallisia erikoispiirteitä ; 1.4 Komiternin ohjelma ja Suomi ; Viitteet

1.1 Lapualaiset tiennäyttäjinä

Saksan nouseva fasismi keräsi uhkaavia sodan pilviä Euroopan ylle jo 1930-luvun alkuvuosista lähtien. Adolf Hitler oli ohjelmakirjassaan Taisteluni viitoittanut selkeästi Saksan fasismin päämäärät: Saksan nostaminen suurvallaksi edellytti aluevaltauksia, kansakunnan sisäinen eheys taas vaati työväenliikkeen murskaamista ja siihen liittyen kansainvälisen kommunismin tuhoamista.

Suomessa fasismin ilmenemismuodot kuohuttivat mieliä yli puoluerajojen. Mutta oli myös paljon niitä, jotka näkivät Hitlerin edustamat aatteet läheisinä ja tervetulleina. Samat aatteet olivat elähdyttäneet suomalaisia jo ennen Hitlerin valtaantuloa 1933.

Itse asiassa suomalainen äärioikeistolaisuus, lapuanliike, jolla oli tukijansa ja ymmärtäjänsä laajoissa yhteiskunnallisissa kerroksissa, ajoittui voimakkaimmillaan vuosikymmenen vaihteeseen. Sen aatteelliset päämäärät olivat lähes samanlaiset Saksan fasistien päämäärien kanssa: työväenliikkeen murskaaminen, kommunismin hävittäminen ja alueelliset vaatimukset.

"Karjalan vapauttaminen" bolshevismista kuului ohjelmaan lapuanliikkeen akateemisen herraklubin, Akateemisen Karjalaseuran myötävaikutuksella. Kun Työväen Urheiluliiton sihteeri V.J. Kostiainen ja urheilutoimittaja E.A. Pulli kiersivät Saksaa vuonna 1932, he hämmästyivät suomalaisen lapuanliikkeen ja Saksan fasismin samankaltaisuudesta. (Viite 1) Saksassa pahin oli kuitenkin vielä edessä. Lapuanliike Suomessa oli säästänyt sosialidemokraatit, mutta Saksassa tuhottiin koko työväenliike.

Vielä vuonna 1935 kommunististen puolueiden maailmanjärjestön Kominternin VII kongressissa puhunut Suomen Kommunistisen Puolueen silloinen pääsihteeri Arvo Tuominen vertasi suomalaista lapuanliikettä ja Saksan fasismia toisiinsa. Hän sanoi, että "Suomi kuuluu niihin maihin, joissa suurporvaristo pulan aikana turvautui fasistiseen diktatuuriin".

Hän totesi, että suurporvaristo järjesti lapuanliikkeen estääkseen pulan kouriin joutuneen talonpoikaiston kääntymisen pankkiherroja vastaan, tuhotakseen vallankumouksellisen työväestön poliittiset ja ammatilliset järjestöt ja painaakseen palkat alas.

Arvo Tuomisen mukaan Suomi oli sekä ajallisesti että käytännön toimissa edellä Saksaa fasismin käyttämisessä työväenliikettä vastaan, se saattoi jopa näyttää esimerkkiä Hitlerin Saksalle: "Suomen fasistit voivat ylpeillä, että he ainakin muutamissa koiruuksissa ovat olleet tiennäyttäjiä jopa itselleen Hitlerille ja Göringille." (Viite 2)

Arvo Tuominen esitti puheessaan vakuudeksi Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoa 1933 vastaavan tapauksen Suomesta, Rovaniemen "provokatiivisen murhapolton" vuonna 1930, jolloin fasistit "vangitsivat syyttömiä työläisnuoria, kiduttivat heitä mitä petomaisimmalla tavalla ja lopuksi tuomitsivat useiksi vuosiksi kuritushuoneeseen". (Viite 3)

Suomalaisen fasismin Arvo Tuominen kuvasi silloisella kielenkäytöllä suurelle kansainväliselle kuulijakunnalle varsin tiivistetysti:

On totta, että Saksan fasismin nousussa oli paljon yhteisiä piirteitä suomalaisen lapuanliikkeen ja sitä myötäilevän hallitusvallan toimien kanssa.

Suomessakin kuten Saksassa väkivaltaisuudet työväenliikkeen toimintamuotoja kohtaan alkoivat äärioikeistolaisten iskujoukkojen avulla. Marraskuussa 1929 Lapualla hyökättiin nuorten työläisten kulttuuritilaisuuteen tuhoten ja hävittäen. Jo tammikuussa 1930 eduskunta siunasi lapuanliikkeen painostuksesta muutoksen yhdistyslain 21. pykälään, jonka varjolla lakkautettiin lähes 4000 työväen järjestöä, urheiluseuroja, ammatillisia, poliittisia ja kulttuurijärjestöjä. (Viite 5)

Vasemmistotyöväen sanomalehdet lakkautettiin kesäkuussa 1930 ja päivää ennen lapualaisten marssia Helsinkiin 6.7. hyökkäsi suuri määrä poliiseja Helsingin Työväentalolle ja koko talo suljettiin. Sieltä vietiin autokuormittain ammatillisten järjestöjen papereita Etsivän Keskuspoliisin suojiin, joka merkitsi ammattiyhdistysliikkeen toiminnan päättymistä. (Viite 6 - 7)

Samana päivänä ennen lapualaismarssia hallitus ilmoitti koko sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän vangitsemisesta ja lapualaiset kyyditsivät eduskuntatalosta ryhmän jäsenet Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön.

Arvo Tuominen vierittää osasyyn Kominternin kongressissa suomalaisen fasismin esiinmarssista "taantumuksellisille sosialidemokraattisille johtajille" mainiten nimeltä Väinö Tannerin. Sosialidemokraattien syyksi hän luettelee mm. seuraavia asioita:

Yhteenvetona Arvo Tuominen totesi, että "Kommunistinen puolueemme on ainoa, joka kutsui työväkeä taisteluun päällekarkaavaa fasismia vastaan". Sekä suomalaisen lapuanliikkeen että Saksan fasismin rahoittajina toimi suurpääoma. Erkki Salomaa on tutkimuksessaan Suuri raha ja Isänmaa Co osoittanut, miten lapuanliikkeen taustavaikuttajina ja taloudellisina tukijoina olivat sen ajan suuryritykset. Vastalahjaksi ne saivat ennennäkemättömän nopean palkkatason laskun. Palkat laskivat työaloista riippuen 25-40 %, eräissä tapauksissa jopa 70%. (Viite 8)

Miten työväenliikkeen murskaaminen toteutettiin Saksassa?

Suomessa ilmestyi jo vuonna 1933 kustannusosakeyhtiö Kansanvallan kustantamana Englannin parlamentin jäsenen loordi Marleyn toimittama Ruskea kirja, jossa selostetaan yksityiskohtaisesti Hitlerin valtaantulon ensi kuukausia.

Kun Hindernburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi tammikuun 30. päivänä 1933, lähestyivät fasismin ratkaisevat hetket. Hitler tarvitsi suurisuuntaisen provokaation tuhotakseen työväenliikkeen. Sellaiseksi suunniteltiin valtiopäivätalon tuhopoltto, joka lavastettiin kommunistien syyksi. (Viite 9)

Valtiopäivätalo paloi helmikuun 27. päivän iltana. Ennen kuin ainoatakaan tutkimusta palon syistä oli ehditty aloittaa, samana yönä kun liekit loimusivat valtiopäivätalolla, kiellettiin kaikki sosialidemokraattiset ja kommunistiset sanomalehdet.

Hitlerin jo 2.2.1933 antaman poikkeuslain nojalla pakkoluovutettiin Karl Liebknecht -talo jo paloa seuranneena päivänä. Saman lain nojalla pakkoluovutettiin kaikki kommunistisen puolueen lehtien kirjapainot ja toimitalot koko maassa.

Jo ennen provokaatiota oli Hitlerin aseistettu yksityisarmeija SA hyökännyt ammattiyhdistys- ja työväentaloja vastaan. Näissä kahakoissa käytettiin jo tuliaseita. Toukokuun 2. päivänä SA-joukot miehittivät ammattijärjestöjen toimistot. Siihen asti tuntematon "Saksalaisen työn suojelukomitea" ilmoitti, että ammattiyhdistykset nykyisessä muodossaan hävitetään.

Toukokuun 10. päivänä lehdet tiesivät kertoa, että Saksan sosialidemokraattisen puolueen ja sen lehtien omaisuus on takavarikoitu. Muodollisena syynä olivat "lukuisat väärinkäytökset", joita oli havaittu, kun fasistit olivat ottaneet ne hoitoonsa. Sama toistui kaikissa sosialidemokraatteja lähellä olevissa järjestöissä ja yrityksissä. Näin menivät mahtava työväen urheilujärjestö, pankit, kulutusosuuskunnat, vapaa-ajattelijain liitto ja ammattiyhdistysliikkeen omaisuus.

Sosdem. puolue lakkautettiin 23.6.1933. Sitä ei auttanut edes se, että puolue oli parlamentissa 17.5. tukenut Hitlerin ulkopoliittista ohjelmaa. Kommunistien toiminta oli virallisesti kielletty 27.5. - monta kuukautta sen jälkeen, kun puolueen toiminta oli jo tukahdutettu ja omaisuus takavarikoitu. (Viite 10)

Näin siis Suomi ja Saksa riensivät tasajalkaa samalla tiellä työväenliikkeen tuhoamiseksi. Saksalaisesta näkökulmasta lapuanliikkeen ja sen taustavoimien saavutukset Suomessa jäivät puolitiehen.

Mutta työväenliikkeen tuhoaminen oli vain yksi 1930-luvun fasismin tavoitteista. Tähtäimessä olivat myös aluevaltaukset ja "kansainvälisen kommunismin" tuhoaminen.

Tälläkin alalla Suomi ja Saksa löysivät toisensa.

Takaisin alkuun


1.2 Mannerheimin miekka ja sen tuppi

Myös sodan uhka oli Suomessa vanhempaa perua kuin Hitlerin Saksan 1930-luvulla nostattama sodanuhan ilmapiiri. Se juonsi juurensa meillä kansalaissodasta ja sen jälkeisestä tilanteesta. Sitä luonnehtivat erinomaisesti Mannerheimin miekantuppipuheet. Valkoisen armeijan ylipäällikkönä hän jo vuonna 1918 sanoi:

Heti kansalaissodan jälkeen tehtiin Suomesta kaksikin hyökkäysretkeä Neuvosto-Karjalaan, jotta Mannerheimin vala ei olisi aivan tyhjiin rauennut. Vuosina 1919 ja 1921-1922 suomalaiset valkokaartilaiset ja vapaaehtoisjoukot yrittivät piirtää rajaa idemmäksi ja "vapauttaa karjalaisia bolshevismin ikeestä". Sama suunta hallitsi myös Suomen ulkopolitiikkaa jatkossa. Vuosisadaksi kansalaissodassa kehuttu kommunismin hävittäminen ei ollut täysin onnistunut, kun suuri joukko punakaartilaisia työntyi rajan taa ja oli mukana Neuvosto-Venäjän perustamisessa ja sen puolesta käydyissä taisteluissa.

Kana jäi kynimättä ja vihollisuudet jatkuivat.

Kominternin VII kongressissa 1935 puhunut SKP:n edustaja Jukka Lehtosaari käsitteli puheenvuorossaan sodan uhkaa ja Suomen hallituksen ulkopoliittisia asenteita. Enteellisesti hän totesi, että Suomella on tärkeä osuus kansainvälisen taantumuksen "tukikohtana sotarintaman pohjoissiivellä hyökkäyksessä Neuvostoliittoa vastaan". Hänen mukaansa olivat "sodan pääsytyttäjät" Saksa ja Japani kiinnittäneet Suomeen suurta huomiota ja että "Suomi on tällä hetkellä Puolan jälkeen aktiivisin ja avonaisin Japanin ja Saksan sotapolitiikan kannattaja Neuvostoliittoa vastaan". (Viite 12)

Väitteidensä tueksi Lehtosaari luetteli lukuisan joukon esimerkkejä siitä, miten Suomessa vuoteen 1935 mennessä oli käytännön politiikassa asennoiduttu Neuvostoliittoa vastaan ja etsitty kumppaneita, joiden avulla parhaiten voisi kohentaa sotavarusteluaan. Samaan sarjaan kuuluivat monet sisäpoliittiset toimet vahvan suojeluskunta-armeijan luomisesta armeijan fasistisoimiseen. (Viite 13)

Vaikka Suomessakin alettiin näin luoda pohjaa kommunismin vastaisille ristiretkille, suurvaltaa rakentava voittoisa Hitler oli moninverroin tehokkaampi. Saksassa aloitettiin määrätietoinen mahtavan sotilaallisen koneiston luomistyö sitä myötäilevän aatteellisen sodanvalmistelun säestyksellä.

Takaisin alkuun


1.3 Kansallisia erikoispiirteitä

Kysymys fasismista ja sodanvaarasta ei siis ollut Suomessa yksinomaan riippuvainen eurooppalaisesta uhkasta. Suomalaisella työväenliikkeellä oli omasta takaa riittävästi kokemuksia siitä oikeistolaisesta ääri-ilmiöstä, jonka leimallisimmaksi kotimaaksi muodostui natsi-Saksa.

Siksi suomalaisen työväenliikkeen kamppailu fasismia ja sodanuhkaa vastaan sisälsi monia kansallisia piirteitä. Vaikka Kommunistisen Internationalen, Kominternin, kautta muillakin Euroopan kommunistisilla puolueilla oli läheiset suhteet kansainväliseen kommunistiseen liikkeeseen, Suomen kommunistien yhteydet fasismin päävihollisen, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen kanssa, olivat historiallisista syistä poikkeuksellisen kiinteät.

Merkittävän kansallisen ongelman muodostivat jyrkät vastakohdat sosialidemokraattisen ja kommunistisen puolueen kesken. Ne juonsivat juurensa kansalaissodan jälkiselvittelyistä ja sen jälkeisestä asennoitumisesta kommunisteihin ja nuoreen neuvostovaltioon.

Myös suhde fasismiin erotti näitä puolueita toisistaan. Sosdem. puolue Suomessa oli jopa eduskunnassa hyväksymässä, muutamia edustajia lukuunottamatta, työläisiin kohdistuvia kuristuslakeja, koska ne kohdistuivat silloin ensi kädessä kommunisteja vastaan. (Viite 14)

Ja toisin kuin Saksassa sosialidemokraatit säästyivät lapuanliikkeen hyökkäyksiltä - poikkeuksia lukuun ottamatta.

Näin tapahtui mm. ammattiyhdistysliikkeessä, kun voimakas Suomen Ammattijärjestö SAJ lakkautettiin ja sosialidemokraatit korvasivat työväenliikkeen tappion perustamalla oman keskusliittonsa SAK:n. SAJ:n lakkauttamista ja SAK:n perustamista oli edeltänyt syksyllä 1929, lapuanlikkeen nousun aikaan, sosialidemokraattien Ammatillisten Järjestöjen Valtuuskunnan perustaminen.

Lapuanliikettä myötäilevät porvarit tervehtivät toimenpidettä tyytyväisinä ja uuden järjestön äänenkannattaja Palkkatyöläinenkin korosti ensimmäisessä numerossaan järjestön kommunismin vastaista luonnetta, yhtyen siten itse asiassa lapuanliikkeen tavoitteisiin. (Viite 15)

Mm. nämä kansalliset tekijät löivät leimansa Suomessa siihen yleiseurooppalaiseen liikkeeseen, jota ennen toista maailmansotaa nimitettiin kansanrintamapolitiikaksi ja jonka maailmanlaajuisena alullepanijana oli Komintern.

Tämä rauhan puolesta käyty toiminta sodanuhkaa vastaan ilmeni myös Pohjois-Hämeessä monin eri tavoin. Siihen liittyi yleisten piirteiden ohella useita kansallisista olosuhteista johtuvia erityisiä kamppailuja, kuten mm. Suomen vasemmiston vaatimukset politiikan muuttamisesta suhteessa Neuvostoliittoon, vaatimukset kansan demokraattisten oikeuksien, järjestäytymis- ja sananvapauden palauttamisesta ja kamppailu ihmisoikeuksien puolesta kuolemanrangaistukseen tähtääviä lakiesityksiä vastaan.

Takaisin alkuun


1.4 Kominternin ohjelma ja Suomi

Vaikka Suomessa olikin ollut runsaasti sekä omakohtaista tietoa fasismista ja sen aiheuttamista uhkatekijöistä, niin sodan ja fasismin vastaisten taistelun periaatteet ja nuotit myös SKP:n Tampereen piiriä varten kirjoitettiin Kommunistisen Internationalen VII maailmankongressissa 25.7. - 21.8. 1935 Moskovassa.

Kommunisteille oli nousevan fasismin myötä selvää, että maailma oli ajautumassa uuteen hirvittävään sotaan. Sen vuoksi kommunistit pyrkivät kokoamaan kaikki sodan ja fasisminvastaiset voimat yhteiseen rintamaan uuden tuhon estämiseksi.

Kominternin VII kongressi merkitsi suurta muutosta kommunististen puolueitten siihenastisiin sekä teoreettisiin että strategisiin lähtökohtiin. Georgi Dimitrov totesi, ettei nyt valita proletariaatin diktatuurin tai porvarillisen demokratian välillä, vaan porvarillisen demokratian ja fasismin välillä. (Viite 16)

Kun fasismi nähtiin uhkatekijänä myös porvarillisen demokratian puolueille, arvioitiin, että ne oli mahdollista saada yhteistyöhön fasismin vastaiseen rintamaan. Kongressissa todettiin, että kommunistit ovat demokratian kannattajia eikä sen vuoksi ollut yhdentekevää, millaisissa oloissa työväenliike joutui taistelemaan. (Viite 17)

Vuonna 1935 Komintern, johon eivät vielä olleet iskeneet Stalinin vainot, arvioi kaukonäköisesti, että fasismin valtaannousu Saksassa loi entistä suuremman uhan maailmansodan syttymiselle ja Saksan hyökkäykselle Neuvostoliittoa vastaan.

Asiasta alustanut Palmiro Togliatti kiisti väitteet, että kommunistit toivoisivat sotaa, koska vain se mahdollistaisi proletaarisen vallankumouksen. Kongressi luonnehti Saksan fasismin rauhan pääviholliseksi Italian ja Japanin ohella. Neuvostoliiton puolustaminen näiden maiden hyökkäystä vastaan nähtiin kommunistien keskeiseksi tehtäväksi. (Viite 18)

Kommunistisen Internationalen tunnukset koottiin jo 11-20.9.1935 Moskovassa SKP:n VI puoluekokokouksessa päätöksiksi ja ohjeiksi suomalaisille kommunisteille. Kokouksen päätökset jakautuivat neljään pääkohtaan, fasismin uhkaan Suomessa, työväenluokan yhteisrintaman kehittämiseen, fasisminvastaisen kansanrintaman luomiseen ja kommunistisen puolueen vahvistamiseen.

Kansanrintamaa koskevissa päätöksissä esitettiin kolme vaatimusta:

Kansanrintamapolitiikan lähemmässä erittelyssä korostettiin mm. seuraavia asioita:

SKP:n VI edustajakokous 1935 asetti toivonsa erityisesti sosdem. puolueen sisällä vaikuttaviin vasemmistovoimiin eikä suotta. Akateeminen Sosialistiseura oli jo toukokuussa 1933 sosialidemokraattien Tampereella pidetylle puoluekokoukselle tehnyt esityksen yhteisrintamasta, joka oli tullut entistä ajankohtaisemmaksi "fasististen liikkeitten hyökkäyksistä".

Mauri Ryömä saattoikin aiheellisesti myöhemmin todeta, että "joitakin ituja" SKP:n VI puoluekokouksen 1935 tehtäväksi asettamasta kansanrintamasta näkyi Suomessa jo 1934. (Viite 20)

Itse asiassa suomalaista kansanrintamaa oli pohjustanut SKP:n päätös vuonna 1933 työläisten yhteisrintamasta ja kehotus lapuanliikkeen johdosta lakkautettujen järjestöjen jäsenille liittymisestä sosialidemokraattien perustamiseen ammatillisiin ja muihin järjestöihin. Kominternin VII kongressissa SKP:n edustaja Hannes Mäkinen selosti puheenvuorossaan tämän politiikan tuloksia ja sai suurta huomiota osakseen. (Viite 21)

Kuten Kominternin VII kongressi, SKP:n puoluekokouskin korosti työväen yhteisrintaman kehittämistä, josta oli vuoden 1933 päätöksen jälkeen saatu jo runsaasti kokemuksia. Parhaiten oli menestytty ammattiyhdistysliikkeessä. Tuloksena oli sosialidemokraattien hajotusjärjestöiksi perustamien ammattiosastojen jäsenmäärän kasvu ja sitä tietä myös aktiivisuus työläisten etujen puolustamisessa.

Niinpä SKP:n kongressin päätöslauselmassa todetaan, että etenkin rakennustyöläiset ovat näin saaneet tuntuvasti korotetuksi palkkojaan (50-100%), vaikkakaan eivät vielä sille tasolle, jolle ne lapualaishyökkäyksen ja ammatillisen liikkeen hajottamisen seurauksena pudotettiin. (Viite 22)

Takaisin alkuun ; Lukuun 2: SKP:n vaikutus ja toiminta Tampereella


Viitteet lukuun 1:

1) Seppo Hentilä: Suomen työläisurheilun historia siv.392. Paluu tekstiin.

2) Arvo Tuomisen puhe Kominternin VII kongressissa 1935. Paluu tekstiin.

3) Sama. Paluu tekstiin.

4) Sama. Paluu tekstiin.

5) Lakkautetut järjestöt. Sisäasianministeriön julkaisu 1934. Paluu tekstiin.

6) Erkki Salomaa, Suuri raha ja Isänmaa Co, siv. 120-121.

7) Kipinästä tuli syttyi siv. 135-162. Paluu tekstiin.

8) Erkki Salomaa, kuten edellä, siv. 146. Paluu tekstiin.

9) Marley (toim.), Ruskea Kirja, Kansanvalta 1933, siv. 39 -109. Paluu tekstiin.

10) Sama siv. 110 - 126. Paluu tekstiin.

11) Jukka Lehtosaaren puhe Kominternin VII kongressissa. Paluu tekstiin.

12) Sama. Paluu tekstiin.

13) Sama. Paluu tekstiin.

14) Kipinästä tuli syttyi, siv. 150. Paluu tekstiin.

15) Erkki Salomaa, Suuri raha ja isänmaa Co, siv. 115-118. Paluu tekstiin.

16) Kommunistinen Internationaali, Edistys, Moskova siv. 371. Paluu tekstiin.

17) Sama siv. 378-383. Paluu tekstiin.

18) Sama siv. 288-391. Paluu tekstiin.

19) SKP:n VI puoluekokouksen päätös v. 1935. SKP:n vuosikirja 1946, siv. 148-162. Paluu tekstiin.

20) Mauri Ryömä, Kansanrintamaliikkeestä. SKP taistelujen tiellä siv. 114-129. Paluu tekstiin.

21) Hannes Mäkisen puhe Kominternin VII kongressissa. Paluu tekstiin.

22) SKP:n puoluekokouksen päätöslauselma. Vuosikirja 1954 siv. 152-155. Paluu tekstiin.

Takaisin alkuun